Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä sellaisia ihmisiä, joille voitte puhua oikeasti ihan kaikesta?
14.02.2021 |
Elokuvissa ja kirjoissa puhutaan aina, että ystävät ja puoliso ovat sellaisia, joille voi kertoa mitä tahansa ja joille uskaltaa avautua ihan kaikesta. Ystävänpäivän Instagram-postausten perusteella kaikilla on tällaisia ihmisiä elämässään.
Itselläni on muutama läheinen ystävä, kaikista läheisin olen mieheni kanssa. Hänen seurassaan pystyn hassuttelemaan ja olemaan ihan oma itseni.... tavallaan.
Minulla on sellaisia asioita, joista en puhu kenellekään. En puolisolle, en äidille, en ystäville. Esimerkiksi syömishäiriöhistoriastani ja ruokakipuilustani en puhu kellekään, lemmikin menettämisestä itkut itkin miehen sylissä, mutten ikinä avannut sanallisesti sitä kaikkea surua mitä tunsin ja kävin läpi. Yleisesti kaikki synkemmät asiat, esimerkiksi lapsuuden epäkohdat ja muut pidän mielelläni itselläni.
Vedän tavallaan tiettyyn pisteeseen rajan, enkä tiedä johtuuko se siitä, etten luota lähipiiriini (että reagoisivat "oikein" tai kohtelisivat minua jatkossakin normaalisti) vai yksinkertaisesti siitä, etten vain osaa tai tunne luontevaksi paljastaa itsestäni kaikkea.
Huomaan itsessäni paljon välttelevän kiintymyssuhteen merkkejä, ja mietinkin, juontuuko tämä henkinen rajanvetoni jopa lapsuudesta saakka, vai eivätkö muutkaan oikeasti puhu ihan kaikesta.
Kommentit (71)
On 2 ihmistä mutta ei ole aina järkevää kaikkea kertoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Melkein on, voin jutella parhaan ystäväni kanssa muuten ihan mistä tahansa asiasta maan ja taivaan välillä, paitsi kuukautisista.
Kerron välillä liikaakin. Sitten kokee tulevansa ymmärretyksi väärin ja välillä mietin, olenko muiden mielestä rasittava ruikuttaja.
On vaikea vetää rajaa, milloin on ok kertoa asioista ja milloin ei.
On, vaatii aikaa ja henkistä kasvua että kipeistä asioista osaa avautua ystäville tai jollekin ulkopuoliselle.
Vierailija kirjoitti:
Melkein on, voin jutella parhaan ystäväni kanssa muuten ihan mistä tahansa asiasta maan ja taivaan välillä, paitsi kuukautisista.
Kyllä menkoista voi aina puhua, yleensä näistä puhutaankin ystävien kanssa siitä asti kun odotetaan koska saa ensimmäiset, tosin jos olet mies ymmärrän että ei ole tarpeen....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eräs kertoi, että hän oli kaverin kanssa usein lenkillä. Kaveri paasasi aina omat murheensa koko lenkin ajan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Melkein on, voin jutella parhaan ystäväni kanssa muuten ihan mistä tahansa asiasta maan ja taivaan välillä, paitsi kuukautisista.
Kyllä menkoista voi aina puhua, yleensä näistä puhutaankin ystävien kanssa siitä asti kun odotetaan koska saa ensimmäiset, tosin jos olet mies ymmärrän että ei ole tarpeen....
Olen nainen mutta kaverini on mies ja on tehnyt selväksi että kaukesta muusta voidaan puhua paitsi menkoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
AP jatkaa...
Muutama viikko sitten pyörittelin mielessäni erästä lapsuuteen liittyvää asiaa, joka vaivasi minua. Jostain syystä "puheripulissa" rupesin puhumaan sitä miehelleni, ja huomasin, että aloin yhtäkkiä puhumaan tosi nopeasti, suorastaan ravasin ajatuksesta toiseen ja kiirehdin jutun ennenaikaiseen loppuun. Tiivistin liikaa ja kuulostin mielestäni ihan tyhmältä, juuri sellaiselta tietäväiseltä keittiöpsykologilta joka katsoo asiaa vain mustavalkoisesti yhdeltä kantilta.
En tiedä johtuiko se siitä, että yritin saada asian ulos äkkiä ennen kuin ehdin pysäyttää itseni vai siitä, että halusin epämukavasta tilanteesta mahdollisimman äkkiä ulos toivoen, ettei mies saisi ajatuksestani kiinni.
Huomasin lopulta vähätteleväni väritteleväni asiaa, jota yritin kertoa ja lopulta totesin naurahtaen jotenkin niin, että 'ajattelen taas ihan liikaa'. Mies kyllä kuunteli ja osasi sanoa lähes oikeat sanat, mutta silti minulle ei jäänyt hyvä mieli siitä, että sain jakaa, vaan pikemminkin tuntui, että olin kaivertanut rintaani reiän, josta nyt näkyi läpi.
"Mies kyllä kuunteli ja osasi sanoa lähes oikeat sanat," jotenkin henkilökohtaisesti kuumottaa tällaiset sanomiset, kun yrittää olla kuuntelevana korvana sekä tukena toiselle. Itse olen ongelmanratkaisija, ja joudun ihan toden teolla miettimään, että mitä sanon, että kuulostan siltä, että annan tukea enkä heti yritä fiksata kuunneltavan tilannetta...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP jatkaa...
Muutama viikko sitten pyörittelin mielessäni erästä lapsuuteen liittyvää asiaa, joka vaivasi minua. Jostain syystä "puheripulissa" rupesin puhumaan sitä miehelleni, ja huomasin, että aloin yhtäkkiä puhumaan tosi nopeasti, suorastaan ravasin ajatuksesta toiseen ja kiirehdin jutun ennenaikaiseen loppuun. Tiivistin liikaa ja kuulostin mielestäni ihan tyhmältä, juuri sellaiselta tietäväiseltä keittiöpsykologilta joka katsoo asiaa vain mustavalkoisesti yhdeltä kantilta.
En tiedä johtuiko se siitä, että yritin saada asian ulos äkkiä ennen kuin ehdin pysäyttää itseni vai siitä, että halusin epämukavasta tilanteesta mahdollisimman äkkiä ulos toivoen, ettei mies saisi ajatuksestani kiinni.
Huomasin lopulta vähätteleväni väritteleväni asiaa, jota yritin kertoa ja lopulta totesin naurahtaen jotenkin niin, että 'ajattelen taas ihan liikaa'. Mies kyllä kuunteli ja osasi sanoa lähes oikeat sanat, mutta silti minulle ei jäänyt hyvä mieli siitä, että sain jakaa, vaan pikemminkin tuntui, että olin kaivertanut rintaani reiän, josta nyt näkyi läpi.
"Mies kyllä kuunteli ja osasi sanoa lähes oikeat sanat," jotenkin henkilökohtaisesti kuumottaa tällaiset sanomiset, kun yrittää olla kuuntelevana korvana sekä tukena toiselle. Itse olen ongelmanratkaisija, ja joudun ihan toden teolla miettimään, että mitä sanon, että kuulostan siltä, että annan tukea enkä heti yritä fiksata kuunneltavan tilannetta...
Ymmärrän, ja mietin itse kuuntelijana ihan samaa! Miehellä on myös taipumuksena alkaa korjata ongelmaani, kun oikeasti haluaisin vain avautua ja saada henkistä tukea. Yleensä tämä taklataan sillä, että sanon heti alkuun, että nyt haluaisin vain kuuntelevat korvat, ei aleta vielä miettiä ratkaisua.
Tarkoitin tuolla vain sitä, että miehen reaktio melkein vahvisti sitä, että uskaltaisin jatkossakin avata niitä syvimpiä tuntojani, mutta sanomansa päätteeksi mies kuitenkin totesi, että "voi kun sä aina mietit kaiken liian pitkälle". Tarkoitti hyvää ja sanoi ihan rakkaudella, mutta tuli itselle sellainen olo että olisi pitänyt lopettaa ajoissa.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP jatkaa...
Muutama viikko sitten pyörittelin mielessäni erästä lapsuuteen liittyvää asiaa, joka vaivasi minua. Jostain syystä "puheripulissa" rupesin puhumaan sitä miehelleni, ja huomasin, että aloin yhtäkkiä puhumaan tosi nopeasti, suorastaan ravasin ajatuksesta toiseen ja kiirehdin jutun ennenaikaiseen loppuun. Tiivistin liikaa ja kuulostin mielestäni ihan tyhmältä, juuri sellaiselta tietäväiseltä keittiöpsykologilta joka katsoo asiaa vain mustavalkoisesti yhdeltä kantilta.
En tiedä johtuiko se siitä, että yritin saada asian ulos äkkiä ennen kuin ehdin pysäyttää itseni vai siitä, että halusin epämukavasta tilanteesta mahdollisimman äkkiä ulos toivoen, ettei mies saisi ajatuksestani kiinni.
Huomasin lopulta vähätteleväni väritteleväni asiaa, jota yritin kertoa ja lopulta totesin naurahtaen jotenkin niin, että 'ajattelen taas ihan liikaa'. Mies kyllä kuunteli ja osasi sanoa lähes oikeat sanat, mutta silti minulle ei jäänyt hyvä mieli siitä, että sain jakaa, vaan pikemminkin tuntui, että olin kaivertanut rintaani reiän, josta nyt näkyi läpi.
"Mies kyllä kuunteli ja osasi sanoa lähes oikeat sanat," jotenkin henkilökohtaisesti kuumottaa tällaiset sanomiset, kun yrittää olla kuuntelevana korvana sekä tukena toiselle. Itse olen ongelmanratkaisija, ja joudun ihan toden teolla miettimään, että mitä sanon, että kuulostan siltä, että annan tukea enkä heti yritä fiksata kuunneltavan tilannetta...
Ymmärrän, ja mietin itse kuuntelijana ihan samaa! Miehellä on myös taipumuksena alkaa korjata ongelmaani, kun oikeasti haluaisin vain avautua ja saada henkistä tukea. Yleensä tämä taklataan sillä, että sanon heti alkuun, että nyt haluaisin vain kuuntelevat korvat, ei aleta vielä miettiä ratkaisua.
Tarkoitin tuolla vain sitä, että miehen reaktio melkein vahvisti sitä, että uskaltaisin jatkossakin avata niitä syvimpiä tuntojani, mutta sanomansa päätteeksi mies kuitenkin totesi, että "voi kun sä aina mietit kaiken liian pitkälle". Tarkoitti hyvää ja sanoi ihan rakkaudella, mutta tuli itselle sellainen olo että olisi pitänyt lopettaa ajoissa.
AP
Ahaa, ymmärrän! Itsestänikin olisi ehkä tuntunut samalta tuossa tilanteessa. Myös minun mieheni sanoo minulle, että haluaisi purkaa tuntojaan eikä sitä, että alan heti ratkaisemaan hänen ongelmaansa...
Parempi olla kertomatta kenellekään ihmiselle mitään, paitsi humalainen humalaiselle.
Kissa on kyllä hyvä kuuntelija.