Äiti väittää kirkkain silmin että lapsuudessani kokema väkivalta (selkäsaunat, tukistaminen) on valemuisto

Vierailija kirjoitti:

Näissä ketjuissa aina hyvän perheen kasvatit tulee pätemään eikä ymmärrä mistään mitään. Kokeilkaa miten kivalta tuntuu jos teidät hakataan! Se kuolemapelko ja kauhu traumatisoi. Sitä ei voi unohtaa koskaan. Lapsikaan ei voi unohtaa koskaan. Eikä edes pidä unohtaa, sillä on tehty hirveä rikos ihmisyyttä kohtaan.

ei ku paranee

Ota yhteys Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, vielä ei ole liian myöhäistä.

Minullakin oli äiti, joka kaltoinkohteli ja pahoinpiteli. Hän kysyi joskus, miksi olen niin kylmä ja etäinen häntä kohtaan, jolloin kerroin lapsuusmuistoistani. 

Kuulemma muistin väärin ja mitään sellaista ei ollut tapahtunut. Hiukan myöhemmin hän korjasi puheitaan ja sanoi, että rakas isäni on ollut se hakkaaja. Tästä vähän eteenpäin hän vielä lähetti isäparkani (!!!!) tunnustamaan minulle, että isähän se oli, joka löi ja piiskasi (!!!!!). 

Isä jatkoi anteeksipyytelyä sinnikkäästi, mutta kun sanoin hänelle riittävän monta kertaa, että hän ei ole tehnyt minulle mitään pahaa, ja ettei hänellä ole mitään anteeksipyydettävää, hän rauhoittui. Alistunut ja surullinen ilmekin piristyi hiukan. 

Nykyään tanssimme alkoholistiäidin pillin tahdissa kuten ennenkin, mutta tanssissa on ironinen sävy. Luomme toisiimme merkitseviä katseita ja taputamme toisiamme olalle, kun äiti ei ole näkemässä. Kaikki muut valheet pystyi, jos ei uskomaan, niin hyväksymään. Mutta isäparan väittäminen väkivaltaiseksi pudotti suomut silmiltä tässä pienessä perheessä. Äiti luulee olevansa täydellisessä kontrollissa ulkokultaisessa perheessämme edelleen...

Minunkin äidilläni on tuollainen valikoiva muisti. Lapsuuteni oli väkivaltainen ja henkistä alistusta täynnä. Olen joutunut käymään terapiassa useita vuosia. Äiti tietenkin kieltää vyöllä ja jatkojohdoilla lyömiset ja sen henkisen piinan.

Käännekohta paranemisessa tuli, kun otin asiat viimeisen kerran puheeksi äitini kanssa. Ja miksi otin? Halusin olla tekemisissä isäni ja siskojeni kanssa mutta äitini repi minut henkisesti rikki joka tapaamisella, vaikka olin jo aikuinen.

Tällä kertaa aviomieheni oli tukenani. Tilanne oli äidilleni niin ylitsepääsemätön, että hän katkaisi minuun välit. Sanoi, että jos nähdään sukujuhlissa, niin voidaan käyttäytyä asiallisesti mutta yhteyttä ei tarvitse pitää.

Se oli paras lahja, jonka olen ikinä äidiltä saanut. Koin olevani orpo, koska isäkin katkaisi välit äitiä miellyttääkseen. Koin olevani vapaa ekaa kertaa elämässäni. Terapiassa tuli saavutuksia ja pystyin sen lopettamaan.

Kahden vuoden kuluttua jouduimme taas tekemisiin perheenjäsenen kuoleman vuoksi. Äitini aloitti keskustelun itkemällä krokotiilinkyyneliä ja ulvoi, kuinka hän ei voi ymmärtää syytteitäni. Hänen ystävänsäkään eivät ymmärrä, mitä pahaa hän on minulle tehnyt, kun meiltä näin menivät välit poikki.

Tajusin kasvaneeni meistä kahdesta aikuisemmaksi ja vahvemmaksi. Uskon, että sinulle ap tulee käymään samoin, kun käsittelet asian ja luovut jostain, mitä et tule äidiltäsi koskaan saamaan.

Ei meilläkään super äiti muista mitään. Hän muistaa vain äärettömän lempeän ja viisaan sekä huumorintajuisen ja ymmärtävän naisen. Minä sitten muistan jotain ihan muuta.

Vierailija kirjoitti:

Minunkin äidilläni on tuollainen valikoiva muisti. Lapsuuteni oli väkivaltainen ja henkistä alistusta täynnä. Olen joutunut käymään terapiassa useita vuosia. Äiti tietenkin kieltää vyöllä ja jatkojohdoilla lyömiset ja sen henkisen piinan.

Käännekohta paranemisessa tuli, kun otin asiat viimeisen kerran puheeksi äitini kanssa. Ja miksi otin? Halusin olla tekemisissä isäni ja siskojeni kanssa mutta äitini repi minut henkisesti rikki joka tapaamisella, vaikka olin jo aikuinen.

Tällä kertaa aviomieheni oli tukenani. Tilanne oli äidilleni niin ylitsepääsemätön, että hän katkaisi minuun välit. Sanoi, että jos nähdään sukujuhlissa, niin voidaan käyttäytyä asiallisesti mutta yhteyttä ei tarvitse pitää.

Se oli paras lahja, jonka olen ikinä äidiltä saanut. Koin olevani orpo, koska isäkin katkaisi välit äitiä miellyttääkseen. Koin olevani vapaa ekaa kertaa elämässäni. Terapiassa tuli saavutuksia ja pystyin sen lopettamaan.

Kahden vuoden kuluttua jouduimme taas tekemisiin perheenjäsenen kuoleman vuoksi. Äitini aloitti keskustelun itkemällä krokotiilinkyyneliä ja ulvoi, kuinka hän ei voi ymmärtää syytteitäni. Hänen ystävänsäkään eivät ymmärrä, mitä pahaa hän on minulle tehnyt, kun meiltä näin menivät välit poikki.

Tajusin kasvaneeni meistä kahdesta aikuisemmaksi ja vahvemmaksi. Uskon, että sinulle ap tulee käymään samoin, kun käsittelet asian ja luovut jostain, mitä et tule äidiltäsi koskaan saamaan.

Tuo oli hyvä päätös. Uskon että vanhempasikin ovat nyt onnellisia, vapaita ja huolettomia viettämään vanhuutensa.

Myös minun äitini vähättelee tekemisiään. Ollaan äidin kanssa hyvissä ja läheisissä väleissä, mutta joku kuilu välillämme on. Edelleen aikuisena minua satuttaa ettei äiti voi myöntää eikä pyytää anteeksi tekemisiään. Jouduin käymään paljon näitä asioita läpi, kun omien lasteni ollessa pieniä satutin myös heitä, toimin samoin kuin vanhempani. Sain apua ongelmiini ja en lapsilleni enää niin tee.

Oma äitini lähinnä naureskelee kun kerron miltä se lapsena tuntui. Se loukkaa. Olen miettinyt että äiti ei jostain syystä uskalla virheitään myöntää, ei uskalla olla heikko.

Se on se häpeä, ei voi myöntää itselleen olleensa huono vanhempi. 

Itse kuulun neurokirjoon ja äitini väheksyi minua ja olin "huonompi" lapsi kuin sisarukseni. Nyt aikuisena väittää kohdelleensa meitä tasa-arvoisesti, vaikka tuon eriarvoisuuden huomasi moni lähellä ollut aikuinenkin. 

Hyvä että tästä puhutaan. Onko meille mitään järjestöä tai yhdistystä?

Nimittäin tuo vauvasta rippikouluikäiseen nyrkkeikysäkkinä olo vaivaa lopun ikää.

Kuulostaa siltä, että äidilläsi on valemuistoja.

Minunkin äitini yritti pitkään kieltää että remmiä ja risua tuli viuhutettua aika ahkerasti. Ei kuulemma meidän perheessä ole lapsia lyöty, vaikka sekä minä että sisarukseni olemme sitä kokeneet. Jätin aiheen sitten vuosiksi kokonaan unholaan, ajattelin että mitä sitä turhaan kaivelee, jos hän ei halua asiaa muistaa. Mutta ollessani n. kolmekymppinen, ja kun sain omia lapsia, otin asian ihan ohimennen ja syyttelemättä puheeksi, siten että "siihen aikaan kun me oltiin lapsia oli kasvatustavat erilaiset, ja ruumiillinenkin kuritus oli sallittua", niin silloin äiti alkoi suhtautua aiheeseen toisin. Hän osasi myöntää, että he kasvattivat sillä tavalla kuin heitäkin oli kasvatettu, ja että he uskoivat että risu ja remmi oli ne oikeat keinot saada lapsi tottelevaiseksi. Puhuttiin asiasta ihan rauhassa, ja se on nykyään loppuunkäsitelty.

Yleisesti ottaen on inhimillistä ja normaalia muistaa asioita omaksi edukseen. Ihmismieli toimii niin, että muisti kiinnittyy itselle merkityksellisiin tapahtumiin. Jonkin epämieluisan tilanteen unohtaminen on aivoille suotuisa tapa toimia.

Väkivalta on silti tietenkin tuomittavaa.

Sananlaskujen kirjassa asia on ilmoitettu hieman toisin sanoin ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan.

Ennen ajateltiin näin.

Aivan. Terapeuttihan tietää susta enemmän kuin äitisi ja kuuntelisisi ilmaiseksi oikkujasi kuten äitisi. Miksi tuo tekisi muuta kuin myötäilisi sua? Tulot tippuisi.

Ei lapsia kuulu hakata vaan halata!

Vierailija kirjoitti:

Hyvä että tästä puhutaan. Onko meille mitään järjestöä tai yhdistystä?

Nimittäin tuo vauvasta rippikouluikäiseen nyrkkeikysäkkinä olo vaivaa lopun ikää.

Sairasta! Nyrkkeilysäkkinä olet saanut olla! 🥊🥊

Täällä kaikki traumatisoituneet mt-potilaat valittamassa.. kiitos vanhemmille jos se olikin tarkoitus!

Ilman mt-potilaita ei olisi psykologeilla töitä.. 😭☹🤔

Missäköhän ne auttavat ja rakastavat isät tuolloin olivat? Aina äitejä syytellään, mutta aika yksin ovat joutuneet olemaan ja kasvattamaan. Kasvatuksesta ei juuri ole puhuttu.

Ei puolustus väkivalalle, ihan vain ajatuksena toisen vanhemman vastuusta, ydinperheiden hapatuksesta. 

Vierailija kirjoitti:

Missäköhän ne auttavat ja rakastavat isät tuolloin olivat? Aina äitejä syytellään, mutta aika yksin ovat joutuneet olemaan ja kasvattamaan. Kasvatuksesta ei juuri ole puhuttu.

Ei puolustus väkivalalle, ihan vain ajatuksena toisen vanhemman vastuusta, ydinperheiden hapatuksesta. 

En tiedä teistä muista, mutta oma isäni kuoli kun olin 2,5-vuotias. 4-vuotiaasta eteenpäin muistan jokaisen pahoinpitelyn ulkoa ja tarkasti. Muistan äidin ilmeen ja kuinka hänen silmänsä ja ilmeensä muuttuivat vihaiseksi, hyökkääväksi, kun olin tehnyt jotain väärää. Minkä värinen essu äidillä oli, oliko joulu vai kesäpäivä. Mistä puusta se risu katkaistiin millä minua lyötiin.

Ap

Kyllä minäkin olen lapsena saanut ainakin kerran piiskaa ja monesti on tukasta tartuttu. Ei toki niin että ihan tosissaan olisi satutettu mutta kuitenkin. Ei ole jäänyt traumoja enkä pidä vanhempiani huonoina, päin vastoin. En tiedä oliko tuollainen silloin 20 vuotta sitten ’normaalimpaa’ kuin nykyään. Omalle lapselleni en tuollaista tekisi, mutta jos lapsi tosissaan rupeaa hyppimään silmille niin en tiedä onko joku tukasta tarttuminen nyt oikeasti niin kamala asia. En tosiaan tiedä muiden kokemuksista enkä vähättele ketään, puhun vain omasta puolestani.