Lue keskustelun säännöt.
Mitä näette tulevaisuudessanne viiskymppiset? Onko enää energiaa jaksaa työntekoa ja velvollisuuksia?
08.02.2021 |
Itsellä on nyt vaikeuksia motivoitua. Koko yhteiskunta on rakennettu nuorille mikä on tietyllä tapaa ihan ymmärrettävää, mutta olen totaalisesti hukannut paikkani. En kuulu minnekään. En viihdy missään. Haluan jonnekin enkä itsekään tiedä minne.
Koen itseni väsyneeksi, voimattomaksi ja masentuneeksi.
Kommentit (54)
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli maailman paras (siis minulle paras) työ, joka sattumoisin päättyi samana vuonna, kun täytin 50 vuotta. Koska olin ollut yksinyrittäjä yli kolmanneksen työurastani, olin myös uskomattoman monella tavalla väliinputoaja. Muutaman vuoden yritin päästä töihin (ihan mikä tahansa palkkatyö, johon olisin ollut sopiva, olisi kelvannut) ja suoritin uuden tutkinnonkin, mutta nyt olen liian pitkällä, eikä paluuta edes teoriassa ole.
Olen asunnoton ja työtön viisikymppinen sinkku. Kodittomaksi joutuminen johti välillisesti fyysiseen vaivaan, joka on vienyt minulta suuren osan liikuntakyvystä. Sukulaiset eivät enää jaksa katsella tällaista syöksykierrettä, eikä kavereita ennenkään ole ollut. Omaisuutta ei enää ole, ja eläke sitten joskus tulee olemaan pelkkiä pennosia. Yhteiskunnan tukea alkaa saada vasta, kun ihan kaikki oma on käytetty ja voin vakuuttaa, että viisikymppisenä on vaikea katsella tulevaisuuteen, kun mitään ei ole ja 538 euron työmarkkinatuki on ainoa tulo.
Kerran viikossa sosiaaliohjaaja yrittää parhaansa mukaan uskotella minulle, että suunta on vain ylöspäin ja elämä voi olla hyvää "toisenlaisenakin" kuin ennen. Hän on ainoa kosketukseni ihmisiin, joten en viitsi kertoa hänelle, että hän on väärässä. Heti, kun rohkeuteni riittää, poistan itseni tilastoista. Pari puolitehoista yritystä on takana, ja vaikealta se tuntuu, kun jotkin primitiiviset aivonosat panevat vastaan, mutta vaihtoehtokaan ei houkuttele.
Hui, pelottavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Höpö höpö. Tämähän on parasta aikaa. Talot ja mökit maksettu ja lapset kasvatettu aikuisiksi. Aikaa ja tilaa parisuhteelle ja harrastuksille. Töissäkin on päässyt siihen asemaan että saa valita päältä kiinnostavimmat jutut. Ei mitään valittamista.
Nauti nyt kun vielä voit. Ei mene kauan, niin sinulla on hoidettavana omat iäkkäät vanhemmat, appivanhemmat ja lastenlapset.
Ei ole vanhempia eikä isovanhempia hoidettavana.
Olen paremmassa kunnossa kuin koskaan. Pidän huolta itsestäni.
Opiskelen ja olisin valmis työhön, jos sitä edes saa enää.
Lapset voi hyvin ja kaksi vielä kotona.
Seksielämäkin kukoistaa, tosin ei perinteisen mukaan.
En tavoittele mammonaa, tavoittelen hyvää oloa ja unelmia on vielä paljon.
Asenne ratkaisee!
Onpa pelottavaa lukea näitä kirjoituksia.
Itse olen reilu nelikymppinen ja tavoitteenani on lopettaa työnteko tai ainakin siirtyä osa-aikaiseksi viisikymppisenä. On mies muttei lapsia, velaton asunto ja säästöjä joilla pärjätä loppuelämä ilman tukien nostoa. Äiti on jo kuollut ja pelkästään isä enää hoidettavana. Hänkin jo on jo niin vanha ja raihnainen että tuskin on enää hengissä silloin kun olen 50, joten elämä olisi helppoa ilman vastuita. Matkusteltiin paljon ennen koronaa ja toiveissa olisi matkustella myös koronan jälkeen. Mutta entä jos minusta tuleekin samanlainen väsynyt ja masentunut kuin tähän ketjuun kirjoittavista...
Vierailija kirjoitti:
Onpa pelottavaa lukea näitä kirjoituksia.
Itse olen reilu nelikymppinen ja tavoitteenani on lopettaa työnteko tai ainakin siirtyä osa-aikaiseksi viisikymppisenä. On mies muttei lapsia, velaton asunto ja säästöjä joilla pärjätä loppuelämä ilman tukien nostoa. Äiti on jo kuollut ja pelkästään isä enää hoidettavana. Hänkin jo on jo niin vanha ja raihnainen että tuskin on enää hengissä silloin kun olen 50, joten elämä olisi helppoa ilman vastuita. Matkusteltiin paljon ennen koronaa ja toiveissa olisi matkustella myös koronan jälkeen. Mutta entä jos minusta tuleekin samanlainen väsynyt ja masentunut kuin tähän ketjuun kirjoittavista...
Onhan se mahdollista. Ikä vaikuttaa luonteeseenkin vaikket sitä tahtoisi.
Itsekin joskus innostuin matkustelusta mutten enää oikein siitäkään. Länsimaat muistuttaa kaikki liikaa toisiaan, samat vaateketjut ja kahvilat. Kaukomatkoihin ei välttämättä ole rahaa eikä oikein energiaakaan matkustaa.
Ihmiset on niin väsyttävän samanlaisia joka puolella. Ystävystyminen viisikymppisenä kehenkään on lähes sula mahdottumuus. Pitäisi olla joku hieno työ että ihmiset kiinnostuisivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis ootteko kaikki 50 veet sairaita?? Itselläni ei ole vielä mitään. Verenpaineet, sokerit, kolesterolit ok, mistään ei kolota, liikun säännöllisesti. Ollaanhan tässä hyvässä lykyssä vasta puolivälissä elämää!
Periaatteessa terve. Mitä nyt lapsuudesta asti ollut astma ja atooppinen iho.
Toinen polvi kangistuu rasituksessa(perinnöllistä reumatyyppistä vaivaa).
Selkä vihoittelee, jos pitkiä työpäiviä(kierossa asennossa istumista keikkuvassa koneessa).
On energiaa. Olen 57, mielenkiintoisessa asiantuntija-ammatissa, palkka ei ole suuri vastuuseen nähden mutta kohtuullinen kuitenkin (aika tarkkaan mediaani). Opiskelen työn ohessa erikoisammattitutkintoa, jotta vielä seuraavat 10 vuotta olen haluttu työntekijä. Suostuin kuntavaaleihin ehdokkaaksi, kun vaikuttaminen kiinnostaa ja juuri nyt siihen nimenomaan on aikaa. Ei ole enää vuosiin ollut kotona asuvia lapsia.
Korona vetää mielen matalaksi, kolme ulkomaanmatkaa peruuntui sen takia eikä ole tietoa milloin pääsee taas matkustamaan, elokuviin, teatteriin, kuuntelemaan musiikkia tai edes huoletta ulos syömään. Mutta joskus se loppuu, siihen asti pitää tyytyä muihin harrastuksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli maailman paras (siis minulle paras) työ, joka sattumoisin päättyi samana vuonna, kun täytin 50 vuotta. Koska olin ollut yksinyrittäjä yli kolmanneksen työurastani, olin myös uskomattoman monella tavalla väliinputoaja. Muutaman vuoden yritin päästä töihin (ihan mikä tahansa palkkatyö, johon olisin ollut sopiva, olisi kelvannut) ja suoritin uuden tutkinnonkin, mutta nyt olen liian pitkällä, eikä paluuta edes teoriassa ole.
Tuo on ikävää, olen pahoillani puolestasi. Myös omassa eläkkeessäni on iso lovi niiltä vuosilta, kun työskentelin yksinyrittäjänä ja paloin loppuun. Onneksi työllistyin nopeasti toiselle ja siitä saakka olen jälleen ollut työelämässä. Mutta toinen iso lovi on ajalta, kun opiskelin aikuisena eli eläkkeeni ei tule olemaan kummoinen. Sen takia toivon, että seuraavat kymmenen vuotta pysyn työelämässä.
57-vuotias
Vierailija kirjoitti:
Onpa pelottavaa lukea näitä kirjoituksia.
Itse olen reilu nelikymppinen ja tavoitteenani on lopettaa työnteko tai ainakin siirtyä osa-aikaiseksi viisikymppisenä. On mies muttei lapsia, velaton asunto ja säästöjä joilla pärjätä loppuelämä ilman tukien nostoa. Äiti on jo kuollut ja pelkästään isä enää hoidettavana. Hänkin jo on jo niin vanha ja raihnainen että tuskin on enää hengissä silloin kun olen 50, joten elämä olisi helppoa ilman vastuita. Matkusteltiin paljon ennen koronaa ja toiveissa olisi matkustella myös koronan jälkeen. Mutta entä jos minusta tuleekin samanlainen väsynyt ja masentunut kuin tähän ketjuun kirjoittavista...
Luen paljon nettikeskusteluja enkä pelästy masentuneiden jutuista. Johtuu kai taustastani. Elin vuosia masentuneen miehen kanssa. Lapsuusaikani oli rankkaa. Luonteeni on valoisa.
Korona-aikaan on hankala matkustaa. Jäin joulun jälkeen lentojumiin viikoiksi.
Minulle ikääntyminen on kuin lottovoitto. Tykkään kulkea maski kasvoilla. Tuntuu kuin olisi uusi identiteetti.
Pitää osata elää tässä hetkessä. Ei pidä murehtia tulevaa. Monesti turhaan hätäilen miten joku asia hoituu ja sitten kaikki kuitenkin lutviutuu mukavasti.
Elämäni on selkeää yksineläjänä. Sunnuntain Hesarissa on juttu filosofian nykytilanteesta. Kirjakaupassa oli pino Seneca-kirjoja. Ennen koronaa kävin paljon luennoilla ja miesluennoitsija puhui Senecasta Rooman luennolla.
Korona-aika on ollut mukavaa. Olen pysytellyt kotona eikä aika ole tullut pitkäksi. Desinfioinnin ansiosta olen pysynyt terveenä. Heräsin hassuun uneen. Sovin unessa tapaamisen, jossa ei ollut järjen häivää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Energiaa olisi, jos vain löytäisi uuden työpaikan. Aiempi laittoi minut ja muitakin meitä 50+ pitkän uran tehneitä pellolle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Höpö höpö. Tämähän on parasta aikaa. Talot ja mökit maksettu ja lapset kasvatettu aikuisiksi. Aikaa ja tilaa parisuhteelle ja harrastuksille. Töissäkin on päässyt siihen asemaan että saa valita päältä kiinnostavimmat jutut. Ei mitään valittamista.
Nauti nyt kun vielä voit. Ei mene kauan, niin sinulla on hoidettavana omat iäkkäät vanhemmat, appivanhemmat ja lastenlapset.
Vanhemmat ja appivanhemmat saavat hoitokodissa parempaa hoitoa. Ei kaikista ole vanhempiensa hoitajiksi. Itse en pysty edes ajattelemaan sellaista kun tulee kauhunvärinät, en vain voi mitään.
Kun on ollut vela niin lapsenlapsistakaan ei ole huolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Höpö höpö. Tämähän on parasta aikaa. Talot ja mökit maksettu ja lapset kasvatettu aikuisiksi. Aikaa ja tilaa parisuhteelle ja harrastuksille. Töissäkin on päässyt siihen asemaan että saa valita päältä kiinnostavimmat jutut. Ei mitään valittamista.
Nauti nyt kun vielä voit. Ei mene kauan, niin sinulla on hoidettavana omat iäkkäät vanhemmat, appivanhemmat ja lastenlapset.
Vanhemmat ja appivanhemmat saavat hoitokodissa parempaa hoitoa. Ei kaikista ole vanhempiensa hoitajiksi. Itse en pysty edes ajattelemaan sellaista kun tulee kauhunvärinät, en vain voi mitään.
Kun on ollut vela niin lapsenlapsistakaan ei ole huolta.
Noin yksinkertaistahan se ei ole, että vanhemmat ja appivanhemmat laitetaan hoitokotiin heti kun alkaa tuntua, että he eivät enää pärjää yksin kotonaan. Hoivakotipaikat ovat tiukassa, sitä ennen pitää olla jo niin huonossa kunnossa, ettei kotihoidon palvelut riitä. Ja kotihoidon käynnit eivät paljon auta, jos vanhuksella on dementia ja hän alkaa karkailla, unohdella lieden päälle, sytytellä tulia ok-talossa jne. Palvelutarpeen arvioinnista siihen, että paikka vapautuu, on pitkä matka. Oma vanhempani ei olisi mitenkään pärjännyt kotona viimeisimpiä kahta vuotta ennen kuolemaansa ilman sisarukseni päivittäistä apua. Siinä kohtaa, kun hänelle lopulta luvattiin paikka hoiva-asumisjonossa, hän kuoli. Mikä ehkä oli hyvä, koska hän olisi ollut hoivakodissa hyvin onneton, kun kuitenkin oli osan aikaa vielä skarppina.
Ite oon 34, ei lapsia eikä edes asuntolainaa ollut koskaan. Puoliso sentään jo kymmenen vuotta ollit. Löysin vasta unelma-alani, joka työllistää vain puolet vuodesta. Asun melko korvessa juuri niin kuin olen aina halunnut, korona ei vaikuta elämääni mitenkään. On aikaa harrastaa ja tehdä just sitä mitä haluan. On tullut nähtyä ja koettua kaikenlaista, en kadu mitään elämässäni, vaikka on ollut välillä todella vaikeaakin. Elän introvertin minun unelmaani oikeastaan. Mulla on kaikkea sitä mitä olen lapsesta saakka halunnut. Varallisuus käytännössä plus miinus nolla, en välitä materiasta ja mammonasta. Käytän rahaa silloin kun sitä on ja ostan sitä mitä tarvitsee, mutta pärjään pienelläkin rahalla. Ei siis huolia tai murheita.
Silti tuntuu vähän tyhjälle ja aika tuntuu juoksevan liiankin lujaa. Lähipiiri, joka ennen oli tärkeä osa arkea, on supistunut luonnollisen poistuman myötä olemattomiin. En nauti aikuisuuden velvoitteista. Vieläkään. Ajat ja ihmiset muuttuvat, enkä pidä siitä. En oikein pysy minkään tai kenenkään perässä enää. Tämä nykyhetki ei tunnu minun aikakaudelta ja epäilykset ovat suuret, että ei tämä tunne helpota, kun kehitys juoksee. Haluaisin takaisin lankapuhelinaikaan. Ei ole enää mitään mitä saavuttaa, vaikka yritän unelmoidakin, kaikki tavallaan jo saavutettu. En saa onnistumisen tunteita enää tavallaan, ja vituttaa hoitaa kaikki asiat netissä.
En tiedä millaista elämä on, kun täyttää 50. Toivon, että se ei ole tyhjää ja tylsää, kuten nyt tavallaan on, vaikka kaikki hyvin. Eniten ärsyttää tuo läheisten poismeno, en kaipaa ulkopuolisia kavereita, perhe oli mulle se tärkein kaveri. Onneksi on puoliso edes enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ite oon 34, ei lapsia eikä edes asuntolainaa ollut koskaan. Puoliso sentään jo kymmenen vuotta ollit. Löysin vasta unelma-alani, joka työllistää vain puolet vuodesta. Asun melko korvessa juuri niin kuin olen aina halunnut, korona ei vaikuta elämääni mitenkään. On aikaa harrastaa ja tehdä just sitä mitä haluan. On tullut nähtyä ja koettua kaikenlaista, en kadu mitään elämässäni, vaikka on ollut välillä todella vaikeaakin. Elän introvertin minun unelmaani oikeastaan. Mulla on kaikkea sitä mitä olen lapsesta saakka halunnut. Varallisuus käytännössä plus miinus nolla, en välitä materiasta ja mammonasta. Käytän rahaa silloin kun sitä on ja ostan sitä mitä tarvitsee, mutta pärjään pienelläkin rahalla. Ei siis huolia tai murheita.
Silti tuntuu vähän tyhjälle ja aika tuntuu juoksevan liiankin lujaa. Lähipiiri, joka ennen oli tärkeä osa arkea, on supistunut luonnollisen poistuman myötä olemattomiin. En nauti aikuisuuden velvoitteista. Vieläkään. Ajat ja ihmiset muuttuvat, enkä pidä siitä. En oikein pysy minkään tai kenenkään perässä enää. Tämä nykyhetki ei tunnu minun aikakaudelta ja epäilykset ovat suuret, että ei tämä tunne helpota, kun kehitys juoksee. Haluaisin takaisin lankapuhelinaikaan. Ei ole enää mitään mitä saavuttaa, vaikka yritän unelmoidakin, kaikki tavallaan jo saavutettu. En saa onnistumisen tunteita enää tavallaan, ja vituttaa hoitaa kaikki asiat netissä.
En tiedä millaista elämä on, kun täyttää 50. Toivon, että se ei ole tyhjää ja tylsää, kuten nyt tavallaan on, vaikka kaikki hyvin. Eniten ärsyttää tuo läheisten poismeno, en kaipaa ulkopuolisia kavereita, perhe oli mulle se tärkein kaveri. Onneksi on puoliso edes enää.
Suosittelen lapsen tekoa. Se on ainoa mistä voit saada pysyvää onnea ja sisältöä elämääsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ite oon 34, ei lapsia eikä edes asuntolainaa ollut koskaan. Puoliso sentään jo kymmenen vuotta ollit. Löysin vasta unelma-alani, joka työllistää vain puolet vuodesta. Asun melko korvessa juuri niin kuin olen aina halunnut, korona ei vaikuta elämääni mitenkään. On aikaa harrastaa ja tehdä just sitä mitä haluan. On tullut nähtyä ja koettua kaikenlaista, en kadu mitään elämässäni, vaikka on ollut välillä todella vaikeaakin. Elän introvertin minun unelmaani oikeastaan. Mulla on kaikkea sitä mitä olen lapsesta saakka halunnut. Varallisuus käytännössä plus miinus nolla, en välitä materiasta ja mammonasta. Käytän rahaa silloin kun sitä on ja ostan sitä mitä tarvitsee, mutta pärjään pienelläkin rahalla. Ei siis huolia tai murheita.
Silti tuntuu vähän tyhjälle ja aika tuntuu juoksevan liiankin lujaa. Lähipiiri, joka ennen oli tärkeä osa arkea, on supistunut luonnollisen poistuman myötä olemattomiin. En nauti aikuisuuden velvoitteista. Vieläkään. Ajat ja ihmiset muuttuvat, enkä pidä siitä. En oikein pysy minkään tai kenenkään perässä enää. Tämä nykyhetki ei tunnu minun aikakaudelta ja epäilykset ovat suuret, että ei tämä tunne helpota, kun kehitys juoksee. Haluaisin takaisin lankapuhelinaikaan. Ei ole enää mitään mitä saavuttaa, vaikka yritän unelmoidakin, kaikki tavallaan jo saavutettu. En saa onnistumisen tunteita enää tavallaan, ja vituttaa hoitaa kaikki asiat netissä.
En tiedä millaista elämä on, kun täyttää 50. Toivon, että se ei ole tyhjää ja tylsää, kuten nyt tavallaan on, vaikka kaikki hyvin. Eniten ärsyttää tuo läheisten poismeno, en kaipaa ulkopuolisia kavereita, perhe oli mulle se tärkein kaveri. Onneksi on puoliso edes enää.
Suosittelen lapsen tekoa. Se on ainoa mistä voit saada pysyvää onnea ja sisältöä elämääsi.
En voi saada lapsia. En ainakaan omia. Sijoituslapsi/lapset käynyt mielessä kyllä, jos esim. joutuisi pois työelämästä pitkäksi aikaa. Mutta pärjään vallan hyvin ilman lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli maailman paras (siis minulle paras) työ, joka sattumoisin päättyi samana vuonna, kun täytin 50 vuotta. Koska olin ollut yksinyrittäjä yli kolmanneksen työurastani, olin myös uskomattoman monella tavalla väliinputoaja. Muutaman vuoden yritin päästä töihin (ihan mikä tahansa palkkatyö, johon olisin ollut sopiva, olisi kelvannut) ja suoritin uuden tutkinnonkin, mutta nyt olen liian pitkällä, eikä paluuta edes teoriassa ole.
Tuo on ikävää, olen pahoillani puolestasi. Myös omassa eläkkeessäni on iso lovi niiltä vuosilta, kun työskentelin yksinyrittäjänä ja paloin loppuun. Onneksi työllistyin nopeasti toiselle ja siitä saakka olen jälleen ollut työelämässä. Mutta toinen iso lovi on ajalta, kun opiskelin aikuisena eli eläkkeeni ei tule olemaan kummoinen. Sen takia toivon, että seuraavat kymmenen vuotta pysyn työelämässä.
57-vuotias
Yrittäjävuoteni olivat elämäni parasta aikaa siihen saakka, kun hyvin moni epäonninen sattuma ja alan rakennemuutos (jota en ollut nähnyt omasta kivasta kuplastani käsin) veivät työt ja verkostot. Mistään ei saanut neuvoja, ja viranomaiset piileskelivät toistensa selkien takana. Tein senkin virheen, että myin käyttötavaroitani ja jopa pyysin takaisin vuosikausien yrittäjäeläkemaksut, joilla sitten makselin asumis- ja muita kustannuksia. Jos olisin heti antanut periksi, minulla olisi vielä koti, auto, työkalut ja ehkä sen verran itsekunnioitustakin, että pystyisin hakemaan töitä ja jopa käymäänkin töissä, jos ihmeen kautta niitä saisin.
Harva tajuaa, millaisessa mielentilassa on ihminen, jolta on lyhyessä ajassa kadonnut kaikki. Minulla oli kaksi kaveria - kumpikin oikein hyvin toimeen tulevia eläkeläisiä - jotka jaksoivat jauhaa "sehän on vain materiaa" -mantraansa ja tuntuivat seuraavan tilannetta puoliksi huvittuneina ja kokonaan ulkopuolisina. Kysymykseeni siitä, mitä komeaa immateriaalista pääomaa minulla olisi, he eivät edes yrittäneet vastata. Toinen heistä katosi heti pahimman katastrofin sattuessa ja toisen hivenen ylemmyydentuntoinen ja omahyväinen jälkiviisastelu kävi minulle ylivoimaiseksi kuunnella.
On vaikea ymmärtää, että mitä enemmän on kokemusta ja koulutusta, sitä heikommin kelpaa töihin. Vielä nelikymppisenä minua pyydeltiin töihin, enkä ollut koskaan joutunut esimerkiksi kirjoittamaan työpaikkahakemusta. Yksityisille työnantajille olen liian vanha (ja entisenä yrittäjänä ilmeisesti myös vaarallinen) ja valtion palvelukseen liian kallis, eikä alennuksella työskenteleminen ole mahdollista.
Jos elän, edessäni on ensin kymmenen vuotta kurjuutta ja sen jälkeen pienin mahdollinen eläke. Ponnistuslautana ei yhtään mitään. Ja neuvoina se, että nyt on suunta kuule vain ylöspäin ja sehän on kaikki vain materiaa ja tsemppiä tsemppiä niskasta kiinni.
Jos se hyperinflaatio ei nyt seuraavan 50 vuoden aikana vie mun säästöjä niin ajattelin 50 vuotiaana viimeistään jäädä omakustantaiselle eläkkeelle.
Itse olen lapseton 50v mies ja töissä aion jaksaa eläkkeeseen saakka. Työni vaatii jonkin verran fysiikan puolelta, eli vaarana tietysti on ettei paikat kestäkään sinne asti.
Nyt jo tulee haaveiltua eläkepäivistä ja vaimon kanssa vietettävästä laadukkaasta ajasta matkusteluineen. Jonkin aikaa olen sijoittanut kuukausittain rahaa, jotta eläkkeellä olisi sitten varaa jotain tehdäkin. Hirveän suuria summia en tule kasaan saamaan siihen mennessä, mutta jotain kuitenkin.
Mitä ihmeen mummo ja pappa -alotuksia täällä on jatkuvasti viiskymppisistä.
Olo mitä mainioin, opiskelen uutta alaa ja toivon vielä työllistyväni ennen kuin jään ansaitulle eläkkeelle, ikäsyrjinnästä huolimatta. Jaksan huolehtia itsestäni ja kunnostani, paino normaali eikä onneksi isompia kremppoja. Nautin elämästäni ja harrastuksistani. Takana elettyä elämää, pitkä työura ja kokemuksia riittää, sekä hyviä että huonoja. En vaihtaisi päivääkään vaikka näin jälkikäteen ajatellen tekisin ehkä jotain toisin.
Mitä sä ap ajat takaa? Ootko sitä mieltä että tässä tarttis asettautua saunaan oottamaan viikatemiestä vai mitä?
Minulla oli maailman paras (siis minulle paras) työ, joka sattumoisin päättyi samana vuonna, kun täytin 50 vuotta. Koska olin ollut yksinyrittäjä yli kolmanneksen työurastani, olin myös uskomattoman monella tavalla väliinputoaja. Muutaman vuoden yritin päästä töihin (ihan mikä tahansa palkkatyö, johon olisin ollut sopiva, olisi kelvannut) ja suoritin uuden tutkinnonkin, mutta nyt olen liian pitkällä, eikä paluuta edes teoriassa ole.
Olen asunnoton ja työtön viisikymppinen sinkku. Kodittomaksi joutuminen johti välillisesti fyysiseen vaivaan, joka on vienyt minulta suuren osan liikuntakyvystä. Sukulaiset eivät enää jaksa katsella tällaista syöksykierrettä, eikä kavereita ennenkään ole ollut. Omaisuutta ei enää ole, ja eläke sitten joskus tulee olemaan pelkkiä pennosia. Yhteiskunnan tukea alkaa saada vasta, kun ihan kaikki oma on käytetty ja voin vakuuttaa, että viisikymppisenä on vaikea katsella tulevaisuuteen, kun mitään ei ole ja 538 euron työmarkkinatuki on ainoa tulo.
Kerran viikossa sosiaaliohjaaja yrittää parhaansa mukaan uskotella minulle, että suunta on vain ylöspäin ja elämä voi olla hyvää "toisenlaisenakin" kuin ennen. Hän on ainoa kosketukseni ihmisiin, joten en viitsi kertoa hänelle, että hän on väärässä. Heti, kun rohkeuteni riittää, poistan itseni tilastoista. Pari puolitehoista yritystä on takana, ja vaikealta se tuntuu, kun jotkin primitiiviset aivonosat panevat vastaan, mutta vaihtoehtokaan ei houkuttele.