Lopun alkua...

Nyt se on tossa, avioerohakemus, I-vaihe printattuna. odottaa miehen allekirjoitusta, huomenna lähtee postissa. Kaikki on loppu, en jaksa enää. Jotenki tuntuu, että mies omalla välinpitämättömällä ja ilkeellä käytöksellään sai mut tähän pisteeseen, itsellään ei kai ole tarpeex munaa sanoa asioita suoraan ja tehdä viimistä ratkaisua. Mutta näin nyt kävi... Itkettää, vaikka tiedossahan tuo oli, ja ennemmin tai myöhemmin näin ois käyny! Miten kauan menee rakentaa uus elämä?

Meillä jää lapsi mun kanssani, kai se on viisain sopia se yhteishuoltajuus, mutta miten mä voin siihe luottaa, kun nytki vie aina lapsen äidilleen, jos JOUTUU oleen esi. pari-kolme tuntia lapsen kanssa. Menee turhax tappelux tää touhu? Miten muut ratkaisette ongelman isän kanssa, jolla ei ole isänvaistoja / haluja edes yrittää olla isä?

Mitenkähän mahtaa tulla uni surullisiin silmiin? Mies ei ole kotona nyt, töissä. Lapsi onneksi nukkuu. Mulla niin paha mieli ja paha olla! Ja huomenna " iloisin mielin" taas töihin?! Appivanhemmat puolustelee poikaansa, sillä on nyt niin kiire. Vitsi, eihän se sais olla syy, jos välittää perheestään, sille täytyy löytää myös aikaa! Olen kyllä kaiken tässä huushollissa tehny muutenkin yksin, mutta silti harmittaa! Tää ratkaisu olis pitänyt jo tehdä kauan sitten! -Ap-

olettehan jutelleet riittävästi miehesi kanssa. sanoit että hän ei välitä mutta ei halua erota, välittääkö hän jostain muusta ympärillä tapahtuvasta, tiedän yhden tuttavani, jolla mies oli hirvittävän välinpitämätön, ja mennä raivosi vaan ja loukkasi toista. ja ilmoitti, että ovesta voi lähteä ulos, ei väliä. ystävälläni (nainen) oli kuitenkin vielä tunteita miestä kohtaan ja saivat puhuttua. mies kun vihdoin meni lääkäriin todettiin masennus, josta kaikki em. oireet olivat johtuneet. asiat lähtivät sittemmin oikeille raiteille. toinenkin mahdollisuus saattaa olla, jos kuitenkin vielä haluatte.

En sit tiedä, miten " orjallisesti" lääkkeensä ottaa, ei ole juurikaan samaan aikaan kotona. Ei puhu ja jos puhuu, niin vain HÄNEN asiansa on tärkeä, monasti olen selittänyt jonkin oikeesti tärkeen asian, eikä hän muista sitä kuulleensa. Ei suostu asian tiimoilta lääkäriin menemään ja avioliittoneuvontaan ei lähde " toisille asioita repostelemaan" . Mieleltään on sairas, silti haluaisin hänen toipuvan, en itseni takia enää, vaan että jaksaisi edes joskus olla isä lapsellensa. Tänään sanoi, ettei tiedä itsekään, mitä haluaa, mutta mä saan päättää... Laittaa taas kerran kaiken minun harteilleni, manipuloija tuo on, ja ilkee! Silti vielä välitän! -ap-

-ap-

ja tekisi mieli sanoa, että älkää erotko! Haluaisin kuulla itse saman. Ottaa aivoon kun tiedän että mies kuitenkin välittää, mutta käytös puhuu ihan toista! Ja uskon että sunkin mies välittää kuitenkin jollain tasolla, ei vaan osaa sitä sanoa!

Rakastan myös omaa miestäni valtavasti, mutta vakaasti olen alkanut haaveilla salarakkaasta, joka saisi itseni tuntemaan taas Naiseksi. Onko oikein että toisen pitää vaan odottaa ja odottaa jotain sopivaa hetkeä kymmenen vuoden päästä?

Ihan kuin oisin itse tuon tekstisi kirjoittanut... Niin tuttua kaikki! Kai se mies välittää, mutta ei osaa sitä sanoiksi pukea. Yöllä valvoessani mietin, että voiskohan väliaikainen asumusero ruoda selvyyttä asiaan? Muutetaan muutenkin, mutta jos mä muuttaisinki kaksin muksun kanssa ja mies sais hakee itelleen asunnon, miettis siellä sitten, mikä meni vikaan? Ei oiskaan ruokaa kun käy kotona, ei oiskaan puhtaita vaatteita kaapissa, ei oiskaan maitoo jääkaapissa, ei oiskaan ketään, kuka etsis hälle kadonneet autonavaimet / kaukkarin / juustohöylän... Eikä ois ketään, ketä polkee ilkeyksillään maanrakoon, jotta oma ahdistunut mieli olis sitä kautta parempi.

elämä opettaa.

nyt surettaa, voi, tiedän tunteen. Mutta sinä pärjäät!

olet varmasti ihana ihminen ja löydät rinnallesi jonkun joka välittää sinusta, ja lapsesta. kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu!

Itse kamppailen ero asioiden kanssa myös, meillä tosin on rakkautta mollemmin puolin, mutta miehen päihderiippuvuus vie voimat, enkä enää jaksa. Raskasta on ja tulee olemaan. Saako erohakemuksen printattua jostain??

Meillä oli samanlaista vielä viime vuonnakin. Miehellä oli stressiä töistä ja jonkinmoinen suhteenpoikanenkin. Järjettömiä riidan aiheita ja syytöksiä sekä viikonloppusin viihteellä oloa. Suhde selvisi ja siittä alkoi kriisi joka lopulta huipentui asumuseroon.

Se oli hyväksi molemmille. Minä huomasin pärjääväni ja mies huomasi haluavansa minut. Vasta kun toisen on menettämässä tajuaaa arvon.

No stressiä töistä on taas mutta tälläkertaa mies on oppinut puhumaan enemmän.

googleta avioero ja sieltä, olikoha toinen linkki niin löytyy toi rtf-versio avioerohakemuksesta, aukee wordissä, eikä tarvi ku muuttaa nimet ja muut tiedot, niin se on siinä. Miehelle laitoin ton lapun tänään eteen, ei allekirjoittanut. Muuttaa kuitenki eri osoitteeseen, ehkä se on paras! Itkua on riittänyt tänäänkin, ja kovasti! Lupasi muuttaa meidät kavereidensa kanssa uuteen kotiin, sitten se on loppu. Ja mä olen loppu, en saa kunnolla nukuttua... Kai se suru sit hellittää, kun pääsee uuden elämän alkuun?

Voi surku! Mut oikeesti voi olla ihan hyvä yrittää noin ekas. Omiakin tunteita voi samalla tulkita ja löytää ehkä ihan uutta ajattelumallia.

Mun tekisi mieli tehdä samoin mutta en tiedä uskallanko. Ollaan juuri muutettu uuteen rakentamaamme taloon ja tässä on kaikki stressin aiheuttajat; opiskelu ja pieni vauvakin mukana. Ärsyttävintä ja suututtavinta juuri onkin tuo miehen välinpitämättömyys.

Joku tuolla aiemmin kirjoitti, että paljastui miehen masennus. Oma mieheni kävi juuri lääkärissä pään takia ja sai saikkua vaan eipä sitä aio pitää! Hitto, että käy hermoon! Onko sitten oikein,että koti saa kärsiä ja vaimon ja lasten pinna venyä äärimmilleen. Entä jos itse olen masentunut?

ap, unetonna seikkailee...

Mä sanoinki miehelle tänään, että on se sit varmaan hienoo asua kun ei oo ruokaa pöydässä ku tulee ja että mä meinaan elää vaan pojan kanssa, mulle on turha pyykkejä kiikuttaa, pesköön joku muu jossain muualla, siinähän huomaa, miten kiva oli kun oli kotona se vaimo, joka piti narut käsissä. En mä tiedä, paha olo on, mutta kai se tästä. Kunhan nyt päästäis kuukausi eteenpäin, sillon olen jo " omillani" . Saa kutsua kavereita (saisin toki nytkin) mutta kukaan ei meille tule, ja saan tehdä mitä huvittaa, ilman että tarvii miettiä, mitkä herneet toinen vetäsee nenään ja sanoo mulle, mitä pitää sanoa ja mitä jättää sanomatta. Kukaan ei pidä mua idioottina (paitsi ehkä lapsi joskus) ja mä saan kasattua itsetuntoni takaisin. Hukassa on ollutkin aika kauan. Ja ehkä joku päivä köydän sen oikean. Se voi olla tämä sama mies, muuttuneena, mitä epäilen (muuttumista) tai sit joku, joka oikeasti rakastaa ja kunnioittaa ja arvostaa mua naisena, äitinä, kumppanina, puolisona? -ap-

Vierailija:

Meillä jää lapsi mun kanssani, kai se on viisain sopia se yhteishuoltajuus, mutta miten mä voin siihe luottaa, kun nytki vie aina lapsen äidilleen, jos JOUTUU oleen esi. pari-kolme tuntia lapsen kanssa. Menee turhax tappelux tää touhu? Miten muut ratkaisette ongelman isän kanssa, jolla ei ole isänvaistoja / haluja edes yrittää olla isä?

yhteishuoltajuuden varjolla voi tehdä teidän elämäänne vielä paljon kiusaa ja tappelua, vaikka muuten ei kiinnosta isänä olo.

Voimia, kyllä sä pärjäät, tuli mitä tuli!