Te 40-50 -vuotiaat, kuinka suhtaudutte työelämään?

No siten on muuttunut että nykyisin urat ja työt tuntuu yhdentekeviltä, sillä mieluiten olisin (rikas) vapaaherra ja tekisin mitä oikeasti haluan. Eli välillä voisin hyvin olla vaikka vuoden tekemättä mitään järkevää. Harva palkkatyö on semmoista mitä tekisin muutenkin kuin rahasta ja sitten kun tekee 8 h päivässä tylsää pskaa niin ei jää energiaa mukaviin asioihin. Nuorena oli eri juttu koska 10 h päivienkin jälkeen jaksoi tehdä vaikka mitä (no kunnes tuli eka burn out).

Olen 45-vuotias enkä tunne enää mitään työtäni kohtaan. Työ on ihan mukavaa toimistotyötä ja työkaverit mukavia eli ihan ok mennä aamuisin töihin.

Mutta mitään haasteita en enää haluaisi. Jos niitä tarjottaisiin, kieltäytyisin kohteliaasti.

Päinvastoin voisin tehdä helpompaa työtä.

Elämäni alkaa kun pääsen kotiin ja opiskelemaan ja lukemaan :)

No mä tein niin kauan pätkätöitä, että nyt olen iloinen nykyisestä työstä. Vähän alle oman tason, vähempi koulutus ja osaaminen riittäisi tähän, mutta säännöllinen palkka työ on ok. Jos pysyn terveenä, olen tässä eläkeikään, ellei konkurssi tai muu syy vie työtä alta. En jaksa enää hakea. Jos työt loppuu, mietin sitten jotain missä voisin toimia yrittäjänä eläkeikään saakka. 

Olen 90% urani huipulla.

Seuraava pykälä olisi toimarin pesti, mutta siihen en rupea.

Työpäiväni ovat max 7h, sen jälkeen suljen puhelimen ja menen kotiin.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä merkityksettömämmäksi koen työni tekemisen.

Ennemmin olisin kotona hoitamassa lapsia.

Nuorena tärkeintä oli hieno titteli ja raha.

Enää ei niin väliä.

Toivon, etten ole vielä urani huipulla, koska tavoitteita on. Toisaalta niin paljon olen jo saavuttanutkin, että voin ihan hyvillä mielin lopettaakin, jos ura tyssää -ja parin vuoden sisään rahatkin siihen riittää.

Olin "urani huipulla"  (siis taidollisesti ja jaksamisen kannalta) noin 35-vuotiaana, siitä sitten olen lipumassa kohti sitä vaihetta, etten enää pärjää työssäni. Teen sitä, koska siitä saa hyvää palkkaa enkä totuuden sanoakseni osaa mitään muuta. 

Olen varmaan väärä henkilö vastaamaan, koska en ole mitenkään uraorientoitunut. Mulle työ on ollut välttämätön pakko, lähinnä. Siitä huolimatta olen viihtynyt useimmissa työpaikoissani ja ollut omistautunut ja sitoutunut sekä tehnyt pitkää päivää. Mulle vaan moni muu asia on elämässä tärkeämpää kuin excelin kanssa jumppaaminen tai  kansainvälisillä lentokentillä pitkästyminen tai hotellihuoneesta kokoushuoneeseen -elämä. Bonarit on aina tulleet täysmääräisinä ja sanallista kiitosta kaikilta yhteistyökumppaneilta, joten pelkästään oman mutun varassa ei mennä ;D

Pitkät, jatkuvien ylitöitten täyttämät palvelusvuodet työnantaja kuittasi antamalla yt-neuvotteluissa potkut kun olin täyttänyt 50 vuotta. Nyt neljättä vuotta työtön, en pääse edes haastatteluihin. Olisi kiva päästä töihin jo ihan taloudellisista syistä. Kun ei uudella tutkinnolla täydennetty osaaminen ja kokemus kellekään kelpaa niin turha tässä sen enempiä yritellä.  Pitäkööt tunkkinsa.

Olen kohta 42. Downshiftasin jo. Asuntolaina on maksettu ja lapsi muuttanut kotoa. Olen tusinatyössä, jota tehdään vain rahan takia, joka ei tule kotiin, ja johon voi ilmoittaa, koska on käytettävissä. Niinpä olen käytettävissä syyskuusta toukokuuhun, mutten ihan tauotta. Työ on keino vapaa-ajan rahoittamiseen, arvostan sitä aikaa koko ajan enemmän.

Työ on puurtamista. Jos saisi valita en tekisi töitä, mutta rahan takia pakko, koska on lapset elätettävänä ja talolainaa jäljellä. Työ itsessään on ok, mutta en saa siitä itselleni mitään. Ylenemismahdollisuuksia ei ole enkä uskalla lähteä hakemaan muutakaan paikkaa enää ikäni vuoksi.

Haaveilen irtisanoutumisesta kun täytän 50v. Sitten voisin puuhastella osa-aikatöitä ihan muilla aloilla tai olla vain. Rahaa ei ole vaan tarpeeksi siihen.

Lähestyn viittäkymppiä. Kyynistyn työn suhteen koko ajan enemmän. 10-20 vuotta sitten tein työtä suurella tunteella ja otin haasteita vastaan. Uudistan nytkin koko ajan työtäni ja koen huolta ja vastuuta mutta uskallan myös vetää omat rajat enkä näe työtä ainoana kehitys- ja pätemispaikkanani. Erilaiset vastuut esim. Luottamustehtävissä ovat alkaneet houkutella. Koska asuntolainaa ei myöskään ole paljoa jäljellä, ei rahan tienaaminen ole pääasia.

Teen työtä saadakseni rahaa elämiseen, ja elän ns.kädestä suuhun, pienellä palkalla. Ei varaa jäädä downshiftailemaan. Opiskelusta haaveilen, mutta millä rahalla. Fyysinen työ vie liikaa voimia, ja keho alkaa pettää.

Hyvä kysymys. Käyn koko ajan sellaista päänsisäistä kamppailua asian kanssa. Olen aina ollut aika työorientoitunut ja hyvä siinä mitä teen. On kyllä perhe ja se on tärkein enkä ole ikinä tehnyt hommia millään 24/7-mentaliteetilla. Eli siis on minulla elämäkin ja hyvä sellainen, etten pelkästään elä työlle.

Mutta tuo työjuttu. Minulla pitäisi kaikki olla loistavasti. Olen urani "huipulla". Olen tehnyt johtajapestejä, paiskinut hommia ihan täysillä ja intohimolla, on tohtorintutkinto, palkka on niin hyvä että olen tyytyväinen vaikkei se enää ikinä nousisi... Työkaverit loistavia ihmisiä. Mutta silti työ jättää jotenkin tyhjäksi, tuntuu merkityksettömältä ja mietin koko ajan uusia suuntia, vaikka nykyisessäkin pestissä olen ollut vasta vuoden.

En tiedä mikä vaivaa. Voi olla joku ikäjuttu. Mietin välillä tosi äärimmäisiäkin vaihtoehtoja. Kaiken myymistä ja downgreidaamista. Välillä taas jotain ihan erilaista työtä eikä ainakaan mitään uutta kunnianhimoista askelta "ylöspäin". En tiedä, yritän rauhoitella itseäni enkä aio tehdä tyhmiä äkkinäisiä päätöksiä.

Rasittaa tämä kumma haahuilun tunne ja kaiken kyseenalaistaminen koko ajan. Aiemmin olin aidosti innostunut työstäni. Nyt teen sen hyvin, muttei se sen isompia fiiliksiä saa aikaan.

Tässä on vielä 17v työuraa jäljellä enkä halua kangistua samaan kaavaan. Niinpä vaihdoin syksyllä kokonaan toisenlaisiin hommiin saman firman sisällä ja rupesin päivittämään tutkintoani vuodelta -95 tähän päivään. Taas on virtaa, motivaatiota ja intoa kuin pienessä kylässä ja lisämausteena pystyn leikkimielisesti kisaamaan ja pärjäämään puolet nuorempien kollegojen kanssa

Pätkätyöläisenä ja useampaan ammattiin kouluttautuneena toivoisin, että saisin edes töitä. Vakipaikat ovat kiven alla ja kaikkiin satoja hakijoita. Kaikkiin hakemiini paikkoihin on valittu nuori, vaikka koulutusta ja osaamista olisi itsellä paljon enemmän. Suhtaudun aika kyynisesti siihen, että 40v on jo muka liian vanha. Elämää ja työikää kuitenkin paljon jäljellä.

Olen 42-vuotias. En nauti enää työstäni, vaan teen sitä rahan takia. Kahden vuoden ajan olen tehnyt 4 päiväistä viikkoa ja suunnitelmissa on siirtyä muutaman vuoden kuluttua tekemään 3 päiväistä viikkoa. Rahaa on säästössä ja mikään ei korvaa vapaa-aikaa.

On sellainen olo, ”että tässäkö tämä olikin”.

Olen yli viidenkympin ja vaihdoin vielä viime vuonna työpaikkaa. Mikään ei oikein tunnu miltään🤔

Laskeskelen koko ajan mitä muuta voisin tehdä ja miten?

Jonkinlainen oman elämän tilinpäätöksen aika...

Vierailija kirjoitti:

Olen 45-vuotias enkä tunne enää mitään työtäni kohtaan. Työ on ihan mukavaa toimistotyötä ja työkaverit mukavia eli ihan ok mennä aamuisin töihin.

Mutta mitään haasteita en enää haluaisi. Jos niitä tarjottaisiin, kieltäytyisin kohteliaasti.

Päinvastoin voisin tehdä helpompaa työtä.

Elämäni alkaa kun pääsen kotiin ja opiskelemaan ja lukemaan :)

Itsellä vähän sama tilanne ja ajatukset tismalleen samat. Nykyään kun kuuntelen ystäviäni jotka haluavat ja hakevat ylennyksiä, koen olevani valovuosien päässä heidän arvojensa kanssa. Ja kaikki ollaan 45v.

Kaikki tekevät kuten haluavat mutta nämä ystäväni saivat silmäni aukeamaan että minun arvoni on ihan muualla :)

Mulla vasta ura alkuvaiheessa kun vaihdoin alaa aikuisena. On niin paljon kiinnostavia vaihtoehtoja etten osaa päättää mihin panostaisin. Palkka on hyvä jo nyt ja saan sen käyttää itse kun ei ole lapsia ja asuntokin melkein maksettu. Olen tyytyväinen. Ainoa harmitus on että en haluaisi vielä 67-vuotiaana jäädä elääkkeelle vaann jatkaa ainakin 10 vuotta siitä mutta eihän sitä tiedä mikä terveydentila silloin on.

Olin tosi opiskelu- ja työorientoitunut nuorempana. Oli tärkeää opiskella pitkälle ja olla ahkera. Kunnianhimoa riitti.

Parikymmentä vuotta työelämässä pääasiassa julkisella puolella on opettanut, että kannattaa todellakin tehdä niin vähän töitä kuin mahdollista ja antaa itsestään vain minimipanostus, jos haluaa säilyttää mielenterveytensä.

Kaikki muu on tärkeämpää nykyään kuin työ. Olen liukunut vakavan kyynistymisen ja uupumisen kautta ihan totaaliseen arvomuutokseen. Se on tavallaan sääli, koska musta olisi todella saanut tehoja ja innovaatioita irti, jos olisi annettu mahdollisuudet tehdä työt hyvin. Kaikki aika menee kuitenkin täysin toissijaiseen perseilyyn duunissa, ja aina on joku organisaatiomuutos meneillään.

Nyt teen 3 päivää viikossa ja elän aika köyhästi. Otan jalkakylpyjä ja liikuskelen metsässä. Mukavaa elämää.

Työ on minulle erittäin tärkeää ja luultavasti masentuisin ilman sitä. Olen urani huipulla vaikka mikään huippupesti ei olekaan. En kuitenkaan varmasti enää vastaavaa työtä saisi jos nykyisestä joutuisin pois. Melkein odotan aina maanantaita, että voin aloittaa työt. Arki rullaa kivasti kun on päivät innostavan työn parissa. Teen useimmiten jopa enemmän kuin minulta odotetaan, mutta kannustuksen ja kiitoksen puute saa minut kuitenkin välillä pidättelemään itseäni antamasta parastani.

Opiskelin juuri uuden tutkinnonkin itselleni. Eläkevuodet ahdistavat jo ajatuksena. Mitä ihmettä tekisin kaikella vapaa-ajalla kun pelkkä tuleva talviloma mietityttää ja voisin jättää sen pitämättä.