Harmittaa, että valitsin mieheni kaikkien mahdollisten joukosta lasteni isäksi

Narsisti on pahimpia. Ja erot narsistista silloin kun on lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen eronnut vätys miehestäni. Kolme lasta sain hänen kanssaan, ja lapset on upeita joten mitään en kadu. Kyllä loppuun asti homman katsoin ja totesin, että ansaitsen parempaa. Ex inhottaa nykyisin. Missään tekemisissä en halua olla.

Tyhmä turha ero.

Kaipaan aikoja, jolloin suhteet kestivät.

Mikä tyhmä ja turha ero, jos elämänlaatu on parantunut? Kyllä ne pitkät avioliitot on joskus kärsimystä olleet monille äideille ja lapsille.

Voi luoja, jos pitäisi exän kanssa olla edes tekemisissä. Ei onneksi tarvi, kun hylkäsi lapsensa.

Kaikki on miehen syytä aina, aloittajan mielestä.ap selkeä narsisti.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki on miehen syytä aina, aloittajan mielestä.ap selkeä narsisti.

Miehet on narsisteja ja naiset narsisseja.

Kirjoita hänelle kirje, jossa kerrot nämä asiat ja myös positiivisia asioita, mitä hyvää näet hänessä tai mitä positiivista yleensä.

Että hän tekisi jotain.

Tai sitten sinun on tehtävä. Ei ole oikein että kärsit.

Minä taas valitsin miehen jolla oli jo aikaisempaa kokemusta elämän haasteista kuten minullakin. Vaikka haasteemme ovat olleet hyvin erilaisia meitä yhdistää se miten olemme suhtautuneet niihin ja selvinneet niistä.

Vierailija kirjoitti:

Samaa olen harmitellut. Meille tuli ero 15 vuoden jälkeen. Harmittaa niin kovasti. Yritin vääntää itseni solmuun, jotta olisin saanut perhe-elämämme toimimaan. Vaikka lähtökohtaisesti meillä oli samat haaveet ja päämäärät, mutta vuosien myötä tuli näkyväksi, että miehen ainoa motiivi hankkia lapsia oli saada tietynlainen perhekulissi. Kaikki meni aivan päin helvettiä... Nyt eron jälkeen olen toivonut, että olisin jäänyt kokonaan lapsettomaksi. Nykytilanne kusipäisen exän kanssa on aivan painajainen.

Haluatko avata hiukan millä lailla koet että kaikki meni päin helvettiä... mitä se sinun kokemasi helvetillinen liitto sisälsi? Olen itse tätä asiaa pohtinut mielessäni niin kauan että ahdistus alkaa lähennellä masennusta. Oman elämäni suhteen, omien haaveideni suhteen ja lasteni hyvinvoinnin suhteen olen intohimoisen innostunut. Miehellä vaan on valta ottaa koko perheen tunneilmapiiri haltuunsa ja myrkyttää hymyt pois toisten kasvoilta.

Siihen ei oikeasti paljoa tarvita. Hyvänkin tunnelman saa rikottua tarpeettomasti ääntään korottamalla, negatiivisella pauhauksella ja tavaroiden mielenosoituksellisella paiskomisella. Ystävälliseen puheeseen vittuilemalla, lapsille huutamalla ja meuhkaamalla jokaikisestä kivestä ja pölypallosta talon lattialla. Valta on sillä, joka haluaa sitä käyttää. Olen ihan voimaton vastaanottamaan enää tätä järjetöntä vyöryä, jonka alla pyristelen ja haukon happea.

Ap

Olipa synkkä aloitus.

Voi olla että ukkosi on lost case.

Joskus vastoinkäymisiä on vain liikaa.

Joskus niitä on lähes liikaa.

Ja esimerkiksi oikea puoliso pelastaa pitkässä juoksussa tilanteen.

Vierailija kirjoitti:

Oletko varma, että miehesi on muuttunut ja sinä et ole muuttunut?

Tottakai molemmat olemme muuttuneet ja osaan katsoa myös sitä omasta mielestäni melko objektiivisesti. Tavatessamme mies oli urheilullinen, järjestelmällinen ja aktiivista elämää arvostava. Kunnollinen, perusluonteeltaan, mutta helposti väsyvä ja väsyneenä helposti suuttuva. Minä taas kiltti, ymmärtäväinen ja huumorintajuinen, joka jaksoi noita miehen äksyilykohtauksia lämmöllä ja huumorilla, ”otahan tästä vähän ruokaa” ja ”tässä sulle hali senkin mörrimöykky” asenteella ja jossain määrin ne silloin tehosivatkin.

Toista on kun on lapsia, työpainetta, raha-ongelmia ja oikeaa arkea hoidettavana. Suurin osa lasten asioista kaatuu minun niskaani kodin lisäksi. En jaksa enää olla kiltti ja ymmärtäväinen miestä kohtaan vaan joudun antaa hänen raivota ihan omassa tahdissaan, minulla on kädet täynnä muuta hommaa nyt tällä vuosikymmenellä että kaiken lisäksi rauhoittelisin aikuista ihmistä. Voi miten paljon itsekin kaipaisin tällä hetkellä aikuista tukea omaan elämääni, mutta turha toivo.

Muutos on siis ollut seuraava. Mies ei kestä perhe-elämää, koska se rajoittaa hänen haluaan elää aktiivista urheilullista elämää vain itselleen, työ ja jatkuva hälinä kotona, sekä sotkut joita en pysty pitämään kurissa lapsiperheessä 24/7 väsyttävät häntä ja jo ennestään helposti väsyvä luonne on vähän väliä räjähdyspisteessä. Hermo tiukalla, huumori lopussa, raivo pinnassa.

Minun kiltteys ja empaattisuus ei ole kadonnut, vaan niitä ei yksinkertaisesti enää riitä koska olen väsynyt ymmärtämään typerää käytöstä. Vaikutan siis kylmemmältä, kun en jaksa enää reagoida lohdutellen aikuisen miehen jokaiseen raivokohtaukseen tai negatiiviseen vyöryyn. Olen alkanut ajatella myös enemmän itseäni ja jaksamistani, suunnannut omat mielenkiinnon kohteeni miehen lepyttelyn sijaan urheiluun ja omaan hyvinvointiin, koska se tuo minulle enemmän voimia kuin miehen jatkuvan ongelmavyöryn selvittely lapsiperhearjessa.

Olen muuttunut siis minäkin. On ollut pakko. Se herkkä ja empaattinen olisi murtunut aivan palasiksi enkä voi lasten takia nyt hylätä omaa hyvinvointiani, koska olen tällä hetkellä ainoa joka saa tähän arkeen meillä edes jotakuinkin tolkkua.

Ap