Lue keskustelun säännöt.
Millaisia suruja sinulla on ollut tähänastisen elämäsi aikana?
31.01.2021 |
Koetko että niitä on ollut enemmän kuin ikäiselläsi yleensä?
Kommentit (49)
Toisen vanhemman kuolema suht nuorena.
Kaksi avioeroa. Toinen alkoholisti, toinen väkivaltainen.
Oman lapsen kuolema. Siitä seurasi masennus josta yritän vieläkin toipua. Suru seuraa mukanani aina.
Harmittaa väärät valinnat joita olen tehnyt. Harmittaa todella.
Nyt onneksi elämä näyttää valoisiakin puolia. Loppuajan haluan elää rauhallista ja niin onnellista elämää kuin se on mahdollista.
N48
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koulukiusaamista, joka vaikuttaa yhä itsetuntoon. Lähinnä niin ettei sitä ole.
Isäni, jonka kanssa olin todella läheinen, kuoli kun olin 15. Äitini ei oikein tunnu välittävän miten minulla menee. Sisaruksiini on päivittäin yhteydessä.
Muutama väkivaltainen parisuhde takana. Lähinnä henkistä pahoinpitelyä.
Lapseni kuoli kun oli hieman yli vuoden ikäinen. Syntyi vaikeasti kehitysvammaisena ja oli ihme, että eli niinkin pitkään.
Elämässä ollut myös työttömyyttä, joka näyttäisi kohta taas alkavan, kun nykyisessä työssä ei riitä hommia.
Ikää on 33.
Miehen vakava sairaus ,kun olimme nuori perhe. Ilokseni hän selvisi siitä ja nyt olemme jo iäkkäitä. Toisen lapseni lusmuilu, on jo aikuinen ,eikä tee mitään elantonsa eteen. Lapsenlapsen laiskottelu lukion aikana ja kirjoitukset alkaa kohta.
Toki isäni kuoli sydänkohtaukseen ,kun olin 19v ja äitini kuoli keuhkokuumeeseen ollessani 32v, mutta nämä on tuntuneet luonnolliselta, eivätkä olleet murheen aiheita.
Itselläkin sydäänsairaus, muttei sekään murehduta. Just tuli pitkältä lenkilta ja aivan paratiisimainen ihana lumisade oli ulkona, välillä pilkisti aurinko.
Kaikki muu onn ollut ilon aiheita.
Olen 24 ja tähän ikään mennessä on menetetty isomummot ja toinen mummo. Sirullista, mutta toisaalta luonnollista sukupolvien kiertoa. He olivat jo vanhoja ja sairaita, jokaiselle kuolema oli helpotus. Todennäköisesti vaareillanikaan ei ole enää kovin paljon aikaa jäljellä.
Onhan sitä ollut muutakin, koulukiusaamista, ero ensimmäisestä "poikaystävästä" ja muuta sellaista, mutta olen pystynyt käsittelemään ne normaaleina elämään kuuluvina suruina. Sen sijaan se, että ystäväni menehtyi 18-vuotiaana neljä vuotta sitten syöpään, tuntuu edelleen niin julman epäreilulta. Se myös toi kuoleman tavallaan lähemmäksi, rupesin tajuamaan että nuorenakin voi oikeasti kuolla. Vaikka kaikki olisi kesken ja elämä edessä.
Kotona sain helposti remmistä ja koulussa kiusattiin. Opin kyllä antamaan takaisin. Parikymppisenä menin naimisiin ja avioliitto oli katastrofi. Kaksi lastakin syntyi, mutta toinen kuoli muutama päivä syntymän jälkeen. Se oli karu kokemus. Isäni kuoli yllättäen muutama päivä sen jälkeen ja aika paha kolarikin tuli siinä ajettua. Avioliittoni päättyi eroon. Myöhemmin toisella lapsella oli vakava fyysinen sairaus ja sen jälkeen pahenevia mielenterveysongelmia (nyt jo aikuinen).
Nykyisin menee aika hyvin ja olen oppinut, että mikä ei tapa, kasvattaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
73 vuotiaat kirjoitti:
Miehen vakava sairaus ,kun olimme nuori perhe. Ilokseni hän selvisi siitä ja nyt olemme jo iäkkäitä. Toisen lapseni lusmuilu, on jo aikuinen ,eikä tee mitään elantonsa eteen. Lapsenlapsen laiskottelu lukion aikana ja kirjoitukset alkaa kohta.
Toki isäni kuoli sydänkohtaukseen ,kun olin 19v ja äitini kuoli keuhkokuumeeseen ollessani 32v, mutta nämä on tuntuneet luonnolliselta, eivätkä olleet murheen aiheita.
Itselläkin sydäänsairaus, muttei sekään murehduta. Just tuli pitkältä lenkilta ja aivan paratiisimainen ihana lumisade oli ulkona, välillä pilkisti aurinko.
Kaikki muu onn ollut ilon aiheita.
Olet ällöttävä ihminen. Läheisten kuolema ei sureta tai tunnu missään, mutta auta armias jos lapsi ja lapsenlaspi eivät suorita 24/7 ja koko ajan ole tekemässä jotain, niin se on kauheaa ja SURUN aihe sinulle.
Hyi oksennus mitkä arvot sinulla on!
73 vuotiaat kirjoitti:
Miehen vakava sairaus ,kun olimme nuori perhe. Ilokseni hän selvisi siitä ja nyt olemme jo iäkkäitä. Toisen lapseni lusmuilu, on jo aikuinen ,eikä tee mitään elantonsa eteen. Lapsenlapsen laiskottelu lukion aikana ja kirjoitukset alkaa kohta.
Toki isäni kuoli sydänkohtaukseen ,kun olin 19v ja äitini kuoli keuhkokuumeeseen ollessani 32v, mutta nämä on tuntuneet luonnolliselta, eivätkä olleet murheen aiheita.
Itselläkin sydäänsairaus, muttei sekään murehduta. Just tuli pitkältä lenkilta ja aivan paratiisimainen ihana lumisade oli ulkona, välillä pilkisti aurinko.
Kaikki muu onn ollut ilon aiheita.
Mene vaan takasin sinne lenkille. Ja älä yhtään sekuntia istu sohvalla tai lepää yhtään.
Saat olla olemassa vain, jos teet koko ajan jotain. Et saa laiskotella!
Se sydänsairautesi johtuu vaan siitä kun olet niin laiska.
Tao päähäsi se! Olet arvoton jos lepäät yhtään, etkä tee koko ajan jotain.
Hus! Alapa juosta siinä!!!!!!!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ala-asteikäisenä koin kiusaamista n. parin vuoden verran. Ei ollut pahimmasta päästä, mutta jätti jälkensä kuitenkin. Olen yrittänyt kääntää kurjan kokemuksen parhain päin ja ottanut oman elämäni yhdeksi tärkeimmistä ohjenuorista kiltteyden ja ystävällisyyden muita kohtaan. Kusipäistä käytöstä en salli enää keneltänkään, en itseäni enkä tuttujani kohtaan.
Pahasta migreenistä olen kärsinyt myös pikkulapsesta saakka. Tämä ei sinänä ole ehkä niinkään surun aihe, mutta elämää varsin paljon rajoittavana tekijänä asia harmittaa ja ketuttaa usein. Kipujen kanssa olen oppinut elämään, pitkälti vahvojen lääkkeiden avulla.
Olen kiitollinen siitä, että ainakin tähän asti olen selvinnyt vähällä surulla. Se ehkä myös vähän pelottaa, kun en tiedä, miten kovan paikan tullen sitten selviän esim. omien läheisten kuolemasta. Hattua nostan niille, jotka pienestä pitäen ovat joutuneet kantamaan kohtuuttomia taakkoja. Monella kommentoijalla on järkyttäviä, traagisia kokemuksia.
Olen kärsinyt lapsuuden aikaisesta masennuksesta joka johti koulukiusaamiseen ja ulkopuolelle jättämiseen, ja tämä taas teki itsetuhoiseksi ja aika helposti hyväksikäytetttäväksi, kun yritti vain löytää jokun joka välittäisi. No masennys kierre ja yksinäisyys tästä vain syveni ja alkoi hellittää noin 30-32 vuotiaana. Sairastuin siis noin 5 vuotiaana
Nyt olen 45 ja oikeastaan melko onnellinen ja tyytyväinen tämän hetkiseen monen mielestä varmaankin "tylsään" elämääni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heheh, huvittaa tollaset tapaukset, jotka omilla lyhyillä kommenteillaan paljastaa niin paljon omista vajavaisuuksistaan.
Miksi yli 70-vuotias ei voisi saati saisi kokea surua siitä, että oma lapsi ja lapsenlapsi lusmuilun ja laiskottelun takia eivät panosta oman elämänsä eteen normaalisti ? Aikuinen lapsi ei tee mitään elantonsa eteen, lapsenlapsi laiskotellut lukiossa aikana, jolloin on ihan normaalia edes vähän yrittää panostaa kirjoituksiin. Tottakai vanhempana ja isovanhempana harmittaa läheistensä mahdolliset menettämät mahdollisuudet. Toivottavasti myös tässä aikuisen lapsen tapauksessa kyse on suht. nuoresta ihmisestä, jolloin mitään ei ole vielä elämässään lopullisesti menettänyt.
Missään kohtaa kirjoittaja ei peräänkuuluttanut piinkovaa suorittamista, kuten nämää ilmiselvät mielensäpahoittajat viestin haluaa tulkita omassa, ahtaassa mielessään. Veikkaanpa, että pieni pistos tuli koettua, kun noin meni tunteisiin.
Vanhemman alkoholismi, lapsuuden traumat, koulukiusaaminen, masennus teininä, itsetuhoisuus, rahaongelmat perheessä, anoreksiaa... Kaikki tapahtunut alle kaksikymppisenä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
73 vuotiaat kirjoitti:
Miehen vakava sairaus ,kun olimme nuori perhe. Ilokseni hän selvisi siitä ja nyt olemme jo iäkkäitä. Toisen lapseni lusmuilu, on jo aikuinen ,eikä tee mitään elantonsa eteen. Lapsenlapsen laiskottelu lukion aikana ja kirjoitukset alkaa kohta.
Toki isäni kuoli sydänkohtaukseen ,kun olin 19v ja äitini kuoli keuhkokuumeeseen ollessani 32v, mutta nämä on tuntuneet luonnolliselta, eivätkä olleet murheen aiheita.
Itselläkin sydäänsairaus, muttei sekään murehduta. Just tuli pitkältä lenkilta ja aivan paratiisimainen ihana lumisade oli ulkona, välillä pilkisti aurinko.
Kaikki muu onn ollut ilon aiheita.Olet ällöttävä ihminen. Läheisten kuolema ei sureta tai tunnu missään, mutta auta armias jos lapsi ja lapsenlaspi eivät suorita 24/7 ja koko ajan ole tekemässä jotain, niin se on kauheaa ja SURUN aihe sinulle.
Hyi oksennus mitkä arvot sinulla on!
Höh. Minä ymmärrän ylläolevaa oikein hyvin.
Elämään kuuluu se, että vanhana kuolee. Siinä ei oikeastaan ole mitään suremiSen aihetta. Mutta kyllähän se surettaa, jos nuori ihminen pilaa elämänsä.
Eri
Vierailija kirjoitti:
Heheh, huvittaa tollaset tapaukset, jotka omilla lyhyillä kommenteillaan paljastaa niin paljon omista vajavaisuuksistaan.
Miksi yli 70-vuotias ei voisi saati saisi kokea surua siitä, että oma lapsi ja lapsenlapsi lusmuilun ja laiskottelun takia eivät panosta oman elämänsä eteen normaalisti ? Aikuinen lapsi ei tee mitään elantonsa eteen, lapsenlapsi laiskotellut lukiossa aikana, jolloin on ihan normaalia edes vähän yrittää panostaa kirjoituksiin. Tottakai vanhempana ja isovanhempana harmittaa läheistensä mahdolliset menettämät mahdollisuudet. Toivottavasti myös tässä aikuisen lapsen tapauksessa kyse on suht. nuoresta ihmisestä, jolloin mitään ei ole vielä elämässään lopullisesti menettänyt.
Missään kohtaa kirjoittaja ei peräänkuuluttanut piinkovaa suorittamista, kuten nämää ilmiselvät mielensäpahoittajat viestin haluaa tulkita omassa, ahtaassa mielessään. Veikkaanpa, että pieni pistos tuli koettua, kun noin meni tunteisiin.
Minä taas luulen, että se osui johonkin oikeaan kipukohtaan.
Esimerkiksi mun vanhemmat haukkuivat minua laiskaksi ja saamattomaksi, kun en masennuksen vuoksi kyennyt opiskelemaan. Koko lapsuuteni muutenkin sain kärsiä jatkuvasta mitätöinnistä, vaikka vanhemmiltani jos kysyttiin, minulla oli hyvä lapsuus. Ei ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Leskeksi jääminen 19-vuotiaana, raskaana ollessani, äitini sairaus, ( ja suurimman tukijani) kuolema 25-vuotiaana. Siskoni sairaus ja siinä auttaminen koko ikäni. Isäni vaikea sairaus , mutta onneksi toipuminen.
En näe mitään syytä vertailla ihmisten kokemuksia. Jokainen kokee omat surunsa ja eri tavoin.
Isä kuoli, äiti kuoli, avokki jätti.
En koe että elämässäni ollut erityisen paljon muita suurempia vastoinkäymisiä, keskimäärin ihan mukavasti mennyt.
Hylkäämiskokemuksia, läheisten kuolemia, siinä isoimmat. Pienempiä suruja on arkiset pettymykset, kun rahat ei riitä tai kun mahaan sattuu.
Koen että on ollut enemmän kuin monella alle kolmekymppisellä.
Suurin osa lapsuudesta ja nuoruudesta meni pikkuäiteillessä, ei lapsen ja nuoren elämää eläen.
Monen tyyppistä väkivaltaa.
Vanhempien eron jälkeen puille paljaille työkyvyttömän vanhemman kanssa joten tuet ja niihin liittyvät kiemurat tuli tutuiksi.
Kiusaamista.
Epäonnistuneita ihmissuhteita.
Pitkä terapia ja isot mielenterveysongelmat ovat melkein kokonaan pysäyttäneet kaiken muun elämän moneksi vuodeksi.
Muitakin terveysongelmia.
Kuoleman pelkoa niin väkivallan kuin sairauksien takia.
Päihdeongelmia lähipiirissä.
Kuolemaa.
Opintojen venyminen ja työkokemuksen puute valmistuessa tulevat varmaan vaikeuttamaan työllistymistä vaikka siihen on syynä että olen tehnyt runsaasti töitä itseni ja kuntoutumiseni eteen opintojen ohessa.
Suurin suruni on kuitenkin se että usko yhteiskuntaan on mennyt täysin sosiaalityön, lastensuojelun, oikeuslaitoksen, Kelan yms. pyörityksessä ja näiden lukuisat epäkohdat eivät tunnu kiinnostavan tai niiden muuttamiseksi ei ole resursseja tai halua jostain syystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
73 vuotiaat kirjoitti:
Miehen vakava sairaus ,kun olimme nuori perhe. Ilokseni hän selvisi siitä ja nyt olemme jo iäkkäitä. Toisen lapseni lusmuilu, on jo aikuinen ,eikä tee mitään elantonsa eteen. Lapsenlapsen laiskottelu lukion aikana ja kirjoitukset alkaa kohta.
Toki isäni kuoli sydänkohtaukseen ,kun olin 19v ja äitini kuoli keuhkokuumeeseen ollessani 32v, mutta nämä on tuntuneet luonnolliselta, eivätkä olleet murheen aiheita.
Itselläkin sydäänsairaus, muttei sekään murehduta. Just tuli pitkältä lenkilta ja aivan paratiisimainen ihana lumisade oli ulkona, välillä pilkisti aurinko.
Kaikki muu onn ollut ilon aiheita.Olet ällöttävä ihminen. Läheisten kuolema ei sureta tai tunnu missään, mutta auta armias jos lapsi ja lapsenlaspi eivät suorita 24/7 ja koko ajan ole tekemässä jotain, niin se on kauheaa ja SURUN aihe sinulle.
Hyi oksennus mitkä arvot sinulla on!
Höh. Minä ymmärrän ylläolevaa oikein hyvin.
Elämään kuuluu se, että vanhana kuolee. Siinä ei oikeastaan ole mitään suremiSen aihetta. Mutta kyllähän se surettaa, jos nuori ihminen pilaa elämänsä.
Eri
Sinua ei yhtään kiinnosta mistä lapsesi ja lapsenlapsen tilanne johtuu.
Syytät heitä vain laiskoiksi.
Voisit katsoa peiliin ja miettiä vähän, miksi he ovat masentuneita ja voimattomia. Mihin heidän energiansa menee?
Varmasti löytyy syy ihan sinusta itsestäsi, sinun kylmistä, kovista, julmista ja epäinhimillisistä arvoistasi.
Helppo se varmaan on lenkkeillä ja auringonsäteistä nauttia, kun ei omatunto kolkuta yhtään, eikä ole kykyä nähdä miten lapsiin ja lapsenlapsiin sattuu.
Sinun lapsesi ja lapsenlapsesi kokevan syvää arvottomuutta, kun he ovat sinulle pelkkiä esineitä ja jotain epäihmisiä, joilla on arvoa vain jos he tekevät töitä.
Ei sinua kiinnosta oikeasti heidän elämänsä ja tunteensa. Et sure heitä. Suret vain sitä kun sinua hävettää, kun he ovat masentuneita.
Yök!
Juuri nyt päällimmäisenä rakkaan koirani poismeno tänään. Tämä suru, kipu ja ikävä on niin suurta. Olen yksin, joten tulin palstalle pyörimään, mutta mihinkään en voi keskittyä. Päätä särkee kun olen vain itkenyt. Sytytin äsken koiralleni yhden kynttilän.
Muita suruja on pitkäaikainen masennus ja ahdistuneisuus, sekä muut mielenterveysongelmat. Vastoinkäymiset tuntuvat ylitsepääsemättömiltä.
N27
Ala-asteella kiusattiin 4 vuotta, yläasteella kärsin jäätävistä menkoista 3 viikkoa putkeen, viikon tauko ja sama alusta. Tulin täysi-ikäiseksi ja samaan aikaan hammaslääkäri huomasi maitohampaan suussani (😳 ihmettelen edelleen ettei sitä oltu huomattu aiemmin), siitä sitten kolmeksi vuodeksi hammasraudat parikymppisenä, kiva käydä baareissa... Kun raudoista pääsin, aloitin amk-opinnot. Siellä oli vaikeaa pysyä opetuksen mukana ja parin vuoden jälkeen todettiin lukihäiriö. Sain opinnot sentään valmiiksi, mutta samassa kuussa kun valmistuin, sairastuin pitkäaikaissairauteen, joka vei työkyvyn kolmeksi vuodeksi. Sain vaivalla työpaikan pahimman ajan jälkeen ja olen nyt siinä pyristellyt sairauteni kanssa, joka ei edelleenkään ole hallinnassa. Muut mun ikäiset rakentaa taloja ja tekee lapsia, itse en uskalla edes haaveilla moisesta. Mutta ihmeellisesti tässä edelleen luotetaan siihen, että se päivä vielä joskus paistaa ja elämä hymyilee.