Avioerosta mielipiteitä

Vierailija kirjoitti:

Lapsillakin on vain yksi elämä. Tämä unohtuu näiltä oman onnensa etsijöiltä useasti.

Minun ainoa elämäni tulee aina olemaan vanhempieni avioeron sävyttämä. Joka vuosi aistin vanhempieni välisen vihan ja katkeruuden lasteni syntymäpäiväjuhlilla. Istuin vuosia terapeutin vastaanotolla selvittelemässä hylkäämisen pelkoani. Isäni aviorikoksen tuloksena sain sisaruspuolia, halusin tai en. Koko synnyinpaikkakuntani levitteli perheestäni ikäviä juoruja tuon erittäin julkisen ja ikävän eron jälkimainingeissa. En toivo kenellekään näitä kokemuksia. Näistä voisi kirjan kirjoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien hyvä olo on myös lapsien hyvä olo. Muista se. Ero ei missään nimessä ole huonosta.

Ja tämän siis kirjoitti mies, 47v.

Eli esimerkiksi jätetylle tulee automaattisesti erosta hyvä olo? Taidat puhua vain omasta puolestasi.

En. Molemmille on hyvä, ja ei ne eron syyt ole vain toisessa. Molemmat voi katsoa peiliin. Se sama 47v. Mies.

Ps. Meillä on viikko-viikko ja lapsetkin tykkää, halusit tai et.

Seli seli. En ole eronnut ja lapsetkin aikuisia, joten tuollaisia kodittomia heittopusseja heistä ei tullut koskaan.

Semmoisen on helppo huudella, jos oma suhde on hyvä. Mutta jos se suhde on naurettavaa pelleilyä. Ei meillä ollut riitoja, mutta ei meillä ollut yhtään mitään. Ex kieltäytyi puhumasta, muutti sohvalle nukkuun, ei kertonut asioita, ei suostunut mihinkään yhteiseen tekemiseen, ei maksanut laskuja, ei siis mitään. Ei tuollaista enää jaksanut.

Löysin rinnalleni miehen, joka halusi samaa kuin minä.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen 43 ja toivonut viimeiset 30 vuotta vanhempieni eroavan. Mutta ei, sama riitely senkun jatkuu ja jatkuu. Vierailut on aina yhtä tuskaa, kun kumpikin haukkuu toista taukoamatta.

Sama toki olen sinua nuorempi. Lapset eivät todellakaan nauti siitä että vanhempien välit eivät ole kunnossa ja lapset vedetään asiaan mukaan. Olisi paljon helpompaa vierailla eri osoitteissa kun kärsiä yhdessä paikassa ja olla valitsematta puolia.

Minusta tässä maailmassa eletään liian itsekkäästi. Ajatellaan monesti vain omaa napaa. Minun elämäni, minun ainoa elämäni ja minun pitää saada tehdä mitä haluan ja saada kaikki, ei sen vähempää. Eikö elämän tarkoitus voisi olla jotakin muuta kuin pelkkä hedonistinen nautinto?

Vierailija kirjoitti:

Semmoisen on helppo huudella, jos oma suhde on hyvä. Mutta jos se suhde on naurettavaa pelleilyä. Ei meillä ollut riitoja, mutta ei meillä ollut yhtään mitään. Ex kieltäytyi puhumasta, muutti sohvalle nukkuun, ei kertonut asioita, ei suostunut mihinkään yhteiseen tekemiseen, ei maksanut laskuja, ei siis mitään. Ei tuollaista enää jaksanut.

Löysin rinnalleni miehen, joka halusi samaa kuin minä.

Pitkä suhde on sellainen, että varmaan jokainen on joskus sellaisessa vaiheessa, että se suhde tuntuu kuolleelta ja pelkältä pelleilyltä. Ei mikään suhde voi olla vuosikausia pelkästään hyvä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tilanne voisi muuttua. Yleensä se muutos lähtee itsestä, ei toisen syyttelystä.

Jos lapset ovat aikuisia, ok. Pienten lasten vanhempien erot taas ovat usein kyseenalaisia. On toki tilanteita, että todellakin kannattaa erota. Mutta syyksi ei riitä, että arki kyllästyttää ja tekisi vielä kerran (ja toisen ja kolmannenkin) kokea jotain teinihuumaa. Sellaisten ihmisten ei pidä lisääntyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole velvollisuus. Lapset ovat itsekkäitä jos vaativat että jommankumman vanhemman pitää olla huonossa liitossa vaan sen takia että lasten mieli ei järky.

Huonoa liittoa voi lähteä rakentamaan paremmaksi. Eron ei tarvitse olla se ratkaisu.

Ehkä joissain tapauksissa kyllä, mutta jos mies on alkoholisti, niin sitä liittoa ei enää kotikonstein paranneta. Sama on myös väkivaltaisessa parisuhteessa.

Eiköhän sitä että erota ei saa puolustajat ovat kateellisia niille jotka uskaltavat erota tai ovat pärjänneet sen jälkeen ja lapsilla vaan ratsastetaan syynä. Lapselle on merkityksellisintä vaan se että vanhemmat huolehtii ja tulee toimeen keskenään oli sitten eronneet tai ei. Tekopyhää vaatia kenenkää olemaan liitossa mikä ei toimi. Jussi-Pekka 5 tai 35 vee selviää kyllä jos vanhemmat kantaa vastuun muuten lapsesta.

Ihmisten pitäisi katsoa asioita boksin ulkopuolelta. Miltä lapsesta tuntuisi jos se kasvatettaisiin siihen että muista sitten että erota ei saa vaikka olisi kuinka huono suhde ettei kukaan suutu. Kuka vaatii tätä omalta lapseltaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole velvollisuus. Lapset ovat itsekkäitä jos vaativat että jommankumman vanhemman pitää olla huonossa liitossa vaan sen takia että lasten mieli ei järky.

Huonoa liittoa voi lähteä rakentamaan paremmaksi. Eron ei tarvitse olla se ratkaisu.

Ehkä joissain tapauksissa kyllä, mutta jos mies on alkoholisti, niin sitä liittoa ei enää kotikonstein paranneta. Sama on myös väkivaltaisessa parisuhteessa.

Osittain samaa mieltä. Oma suhteeni on jopa selvinnyt alkoholismista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole velvollisuus. Lapset ovat itsekkäitä jos vaativat että jommankumman vanhemman pitää olla huonossa liitossa vaan sen takia että lasten mieli ei järky.

Huonoa liittoa voi lähteä rakentamaan paremmaksi. Eron ei tarvitse olla se ratkaisu.

Ehkä joissain tapauksissa kyllä, mutta jos mies on alkoholisti, niin sitä liittoa ei kotikonstein enää paranneta. Sama on myös niissä parisuhteissa joissa on väkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole velvollisuus. Lapset ovat itsekkäitä jos vaativat että jommankumman vanhemman pitää olla huonossa liitossa vaan sen takia että lasten mieli ei järky.

Huonoa liittoa voi lähteä rakentamaan paremmaksi. Eron ei tarvitse olla se ratkaisu.

Ehkä joissain tapauksissa kyllä, mutta jos mies on alkoholisti, niin sitä liittoa ei enää kotikonstein paranneta. Sama on myös väkivaltaisessa parisuhteessa.

Osittain samaa mieltä. Oma suhteeni on jopa selvinnyt alkoholismista.

Meillä ei.

Ero ei kuulu lapsille enää siinä vaihessa, kun ovat aikuisia. Lasten asuessa kotona on vanhemmilla velvollisuus järjestää asiat lasten parhaaksi, eli sopia riitansa fiksusti ja pitää perhe koossa.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän sitä että erota ei saa puolustajat ovat kateellisia niille jotka uskaltavat erota tai ovat pärjänneet sen jälkeen ja lapsilla vaan ratsastetaan syynä. Lapselle on merkityksellisintä vaan se että vanhemmat huolehtii ja tulee toimeen keskenään oli sitten eronneet tai ei. Tekopyhää vaatia kenenkää olemaan liitossa mikä ei toimi. Jussi-Pekka 5 tai 35 vee selviää kyllä jos vanhemmat kantaa vastuun muuten lapsesta.

Ihmisten pitäisi katsoa asioita boksin ulkopuolelta. Miltä lapsesta tuntuisi jos se kasvatettaisiin siihen että muista sitten että erota ei saa vaikka olisi kuinka huono suhde ettei kukaan suutu. Kuka vaatii tätä omalta lapseltaan?

Lapsilleen voi myös opettaa, että vaikeuksista voidaan selvitä. Tunnistaa ongelmat ja lähteä ratkomaan niitä. Alkoholismi, väkivalta ja pettäminen ovat asioita, joita ei täydy lähteä väkisin selvittämään. Toki jotkut parit näistäkin selviävät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Semmoisen on helppo huudella, jos oma suhde on hyvä. Mutta jos se suhde on naurettavaa pelleilyä. Ei meillä ollut riitoja, mutta ei meillä ollut yhtään mitään. Ex kieltäytyi puhumasta, muutti sohvalle nukkuun, ei kertonut asioita, ei suostunut mihinkään yhteiseen tekemiseen, ei maksanut laskuja, ei siis mitään. Ei tuollaista enää jaksanut.

Löysin rinnalleni miehen, joka halusi samaa kuin minä.

Pitkä suhde on sellainen, että varmaan jokainen on joskus sellaisessa vaiheessa, että se suhde tuntuu kuolleelta ja pelkältä pelleilyltä. Ei mikään suhde voi olla vuosikausia pelkästään hyvä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tilanne voisi muuttua. Yleensä se muutos lähtee itsestä, ei toisen syyttelystä.

En tiedä kauanko olisi pitänyt odottaa. Tuota pelleilyä kun kesti 2,5 vuotta. Mitään syyttelyä tai riitoja ei ollut. Kärjistyneimpiä tilanteita oli ne kun pyysin vaikka lenkille ja ex kieltäytyi. Kerroin, että tuntuu kurjalta niin sain ivallisen vastauksen "ninäminäminäminä... Eikä kukaan muu".

Tuollaisen kommentin jälkeen sitten hiljenin taas muutamaksi viikoksi. Ei ollut mitään asiaa puhua. Oli kaksi tiimiä eli minä ja lapset keskenään ja mies yksin.

Kun eteen tuli sitten mies, joka tuntui niin hyvältä niin tiesin mitä tehdä. Ei ollut syytä enää kärvistellä tai odottaa jotain.

Lähinnä ärsyttää sellainen, että hajotetaan perhe jonkun työpaikkaihastiksen takia, ja se uusi suhde kestääkin sitten muutaman kuukauden. Ihmiset eivät nykyään malta korjata jotain, joka on rikki, vaan hankkivat heti uuden. Parisuhteeseenkin tulee ihan uutta syvyyttä, kun selviydytään yhdessä hankalista ajoista.

Huonoon suhteeseen ei tietenkään kenenkään tarvitse jäädä, eikä sellaisesta eroamista kukaan tuomitse, mutta moni tulkitsee nykyään huonon kauden tai arjen tylsistymisen merkiksi lähteä etsimään jotain parempaa.

Vanhat ihmiset on yleensä sellaisia, että siinä liitossa pysytään ku on kerran naimisiin menty. Vaikka olisi onnetonta.

Nykyään sekä mennään naimisiin että erotaan liian helposti. Naimisiin usein vasta parin vuoden seurustelun jälkeen, eihän siinä ole ehtinyt toiseen edes kunnolla tutustua. Sitte erotaan, ku vähänki tulee vaikeuksia ja erimielisyyksiä, kun huomaa toisesta "uusia puolia".

Vierailija kirjoitti:

Ero ei kuulu lapsille enää siinä vaihessa, kun ovat aikuisia. Lasten asuessa kotona on vanhemmilla velvollisuus järjestää asiat lasten parhaaksi, eli sopia riitansa fiksusti ja pitää perhe koossa.

Eli kuvittelet että erota ei saa kun lapset ovat alaikäisiä? Kärsiä vaan hiljaa koska pitäähän lapsilla olla perhe, vaikka onneton ja rikkinäinenki. Hohhoijaa.

Vierailija kirjoitti:

Ero ei kuulu lapsille enää siinä vaihessa, kun ovat aikuisia. Lasten asuessa kotona on vanhemmilla velvollisuus järjestää asiat lasten parhaaksi, eli sopia riitansa fiksusti ja pitää perhe koossa.

Vanhempienkaan on turha kiukutella siinä vaiheessa, kun vain toiseen pidetään yhteyttä.