Mietitkö koskaan sitä, millaista elämäsi tulee olemaan, jos puolisosi kuolee ennen sinua?

Olen, ja hän ei voi kuolla tarpeeksi nopeasti. Olen yrittänyt jättää hänet vaikka kuinka monesti, on muutettu toiseen kaupunkiin ja hankittu lähestymiskiellot ynnä muut, mutta aina se mut löytää ja kaikki työ valuu hukkaan. 

Aina välillä.

Ystäväni menetti vaimonsa muutama vuosi sitten ja sitä surua oli kauhistuttavaa katsoa.

Olen ollut yli 30v puolisoni kanssa.

Toivottavasti saamme olla vielä pitkään yhdessä.

Yksi vaikea asia on yhteinen yritys, kohtalaisen suuri kiinteä omaisuus, mutta aika vähäiset rahavarat + alaikäiset lapset.

Puolison kuolema helposti syöksee taloudelliseen ahdinkoon.

Todella vaikea kuvitella. Niin kamala ajatus, etten pysty sitä sen enempää miettimään.

Vaimoni on kymmenisen vuotta minua nuorempi joten uskoisin kuolevani ennen häntä. Toivottavasti kupsahdan ajoissa ettei joudu mitään muistisairasta vahtimaan tai muutoin omaishoitajaksi. Taloudellisesti olemme pyrkineet hoitamaan asiat jo kuntoon ettei ikäviä yllätyksiä tulisi jos toinen äkkiä kuolee tai sairastuu vakavasti. 

Tosin omat isovanhempani porskuttivat yli 90-vuotiaiksi jokainen ja puolison taas kuolleet nuorina ja toinen hänen vanhemmistakin jo edesmennyt. Mutta eihän sitä koskaan tiedä vaikka taivas putoaisi niskaan hetken kuluttua. 

Toivottavasti mies ei kuole vielä pitkään aikaan, vaikka on 11 vuotta vanhempi. Mutta tosiaan, nythän se olisi katastrofi, erityisesti 11-vuotiaalle pojalle iskä on aivan supertärkeä ja puuhaavat kaikkea yhdessä päivittäin. Mutta jos mentäisiin tästä vaikka 10 vuotta eteenpäin. Lapset olisi omillaan aikuisia, minäkin vasta 52 ja työssä edelleen. Hmm. Muuttaisin pieneen asuntoon, luopuisin autosta, lukisin hurjasti, nauttisin yksinäisestä ja laiskasta elämästä. Lomat matkustelisin ympäriinsä lukulaite täynnä kirjoja. Ehkä, ehkä, voisin alkaa puumaksi ja olla satunnaisesti yhteydessä johonkin nuorempaan mieheen. En haluaisi parisuhdetta enää. Toisaalta tämä on mielikuva, en tiedä, osaisinko kuitenkaan elää yksin vai alkaisinko vinkua jonkun perään vaikka väkisin.

En mitenkään aktiivisesti mieti, mutta olen siihen varautunut. Samoin kuin mieheni on varautunut minun kuolemaani. Varautumisella tarkoitan taloudellista ja byrokraattista varautumista. 

Vierailija kirjoitti:

Olen, ja hän ei voi kuolla tarpeeksi nopeasti. Olen yrittänyt jättää hänet vaikka kuinka monesti, on muutettu toiseen kaupunkiin ja hankittu lähestymiskiellot ynnä muut, mutta aina se mut löytää ja kaikki työ valuu hukkaan. 

Miksi hän on edelleen puolisosi?

Millainen on suunnitelmasi? Täydellistä rikosta ei ole olemassa.

minä vaan kysyn kirjoitti:

Mietittekö koskan, jos joudutte hoitamaan pitkäaikaissairasta puolisoanne? Oletteko valmiita siihen?

Ei sellaiseen voi ennakolta valmistautua. Siihen vain sopeutuu sitten, jos tilanne niin vaatii. Tai on sopeutumatta ja tulee ero. Sekin ymmärrettävä ratkaisu. Kaikista ei ole omaishoitajiksi. 

Eipä tarvi miettiä, elän sitä jo. Jäin leskeksi 39-vuotiaana. En toivoisi tätä kenellekään.

Se olisi todella hirveää. Oikea omatoimi-Olli hoitaa homman kuin homman, itse olen tumpelo.

Olen mä joskus miettinyt. Taloudellisesti tulevaisuus olisi turvattu, meillä on molemmilla henkivakuutukset,  minä tienaan muutenkin paremmin kuin mies ja mulla on enemmän säästojä ja sijoituksia. 

Tunnepuolella olisikin sitten vaikeampaa, olisin luultavasti shokissa ja surullinen pitkään.  Arki lapsiperheenä  olisi pajlon hankalampaa, koska mies hoitaa aika paljon arjen asioita koska itse matkustan normaalioloissa  vähintään viikon kuukaudessa. 

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti mies ei kuole vielä pitkään aikaan, vaikka on 11 vuotta vanhempi. Mutta tosiaan, nythän se olisi katastrofi, erityisesti 11-vuotiaalle pojalle iskä on aivan supertärkeä ja puuhaavat kaikkea yhdessä päivittäin. Mutta jos mentäisiin tästä vaikka 10 vuotta eteenpäin. Lapset olisi omillaan aikuisia, minäkin vasta 52 ja työssä edelleen. Hmm. Muuttaisin pieneen asuntoon, luopuisin autosta, lukisin hurjasti, nauttisin yksinäisestä ja laiskasta elämästä. Lomat matkustelisin ympäriinsä lukulaite täynnä kirjoja. Ehkä, ehkä, voisin alkaa puumaksi ja olla satunnaisesti yhteydessä johonkin nuorempaan mieheen. En haluaisi parisuhdetta enää. Toisaalta tämä on mielikuva, en tiedä, osaisinko kuitenkaan elää yksin vai alkaisinko vinkua jonkun perään vaikka väkisin.

Moni pitemmässä parisuhteessa elävä on usein rehvaakkana nauttimassa haaveissaan yksinolosta hiljaisessa kämpässä jne mutta näin koko aikuisikäni yksi eläneenä voin sanoa että ei tässä mitään kivaa tai nautinnollista ole. Ehkä jos on 70 v ollut yhdessä jonkun hakkaavan narsis*in kanssa niin mikä vaan on parempaa.

En ole paljon miettinyt. Toivon ettei se tapahdu vielä pitkään aikaan. Joutusin aikamoiseen pyöritykseen. Häneltä jäisi yritys, monta sijoitusasuntoa, osakkeita ym. En tiedä yhtään miten niiden kanssa toimitaan. Minulla ei myöskään ole mitään käsitystä hänen mahdollisesta muusta omaisuudestaan, jota on myös ulkomailla. Lapsi ne perisi, mutta paljon olisi selviteltävää.

Minkä kokoisia henkivakuutuksia teillä on? Ei olla naimisissa, ei velkoja ja alaikäiset lapset. Omaisuutta on kaikki erikseen n.500 000 edestä. Molemmilla suunnilleen samat tulot. Pieni henkivakuutus on jossa edunsaajina lapset.

Vierailija kirjoitti:

En ole paljon miettinyt. Toivon ettei se tapahdu vielä pitkään aikaan. Joutusin aikamoiseen pyöritykseen. Häneltä jäisi yritys, monta sijoitusasuntoa, osakkeita ym. En tiedä yhtään miten niiden kanssa toimitaan. Minulla ei myöskään ole mitään käsitystä hänen mahdollisesta muusta omaisuudestaan, jota on myös ulkomailla. Lapsi ne perisi, mutta paljon olisi selviteltävää.

Kannattaa ottaa selvää ajoissa ja hoitaa asiat niin, ettei sitten surun keskellä tarvitse itseään tuollaisilla kuormittaa. 

Todella monet teistä luulevat automaattisesti elävänsä pitkään. Näen työni puolesta kuolemaa paljon ja eivät läheskään kaikki kuole vasta vanhoina.

Mielestään ihan terve, oireeton, nuorikin ihminen voi ihan hyvin kuolla yhtäkkiä suorilta jaloiltaan taikka ei vain enää herää.

Eläkää tänään ja laittakaa asianne kuntoon nyt.

Vierailija kirjoitti:

On mietitty ja siihen on valmistauduttu puolin ja toisin. Miehen suku on osin pitkäikäistä, mutta hän on minua pari vuotta vanhempi, joten ihan arpapeliä kumpi lähtee ensin. Kumpaankin vaihtoehtoon on varauduttu niin ettei toinen jää taloudellisesti hankalaan asemaan surun lisäksi. Se rauhoittaa kummasti kun tietää että rakkaalla on asiat kunnolla vaikka toinen ei ole enää mukana elämässä.

Ihan pakko kysyä: mikä kumma tässäkin saa jonkun alapeukuttamaan?

Että en osaa arvata kumpi meistä kuolee ensin?

Että ollaan pidetty toisistamme huolta kuoleman varalta etukäteen?

Että rahan ajatteleminen puolison kuoleman yhteydessä on jotenkin makaaberia?

Tietenkin saa alapeukuttaa mitä haluaa, mutta pisti kyllä raapimaan päätä että mikä lienee tuonkin syy.

Jos meistä toinen kuolee kun asuntolainaa on jäljellä, vakuutus maksaa jäljellä olevan lainan. Huoletonta asumista siis edessä lohtuna.

Vierailija kirjoitti:

Eipä tarvi miettiä, elän sitä jo. Jäin leskeksi 39-vuotiaana. En toivoisi tätä kenellekään.

Samaa olin tulossa otsikon nähdessäni kirjoittamaan. Että ei tartte miettiä enää, puoliso kuoli jo, syöpään.

t. toinen nuori leski