Mitä traumoja teille jäi kouluajalta?

Poikien kommentit muistan edelleen vaikka olen jo 32-vuotias. Olin "v itun harakka", "v itun ruma" ja "hirveen näkönen". Oikeassa olivat jo tuolloin sillä miestä en ole saanut tähänkään ikään mennessä. Häpeän naamaani ja välttelen kaikenlaista sosiaalista kanssakäymistä. Käytän mielelläni maskia sillä saan naamani piiloon.

Koko peruskoulu kiusattiin. Nykyinen elämä työkyvyttömyyseläkkeellä on todellinen paratiisi kouluaikojen jälkeen. Ehkä oon pikkuhiljaa pääsemässä traumoista yli.

Itse olin ujo ja minulla oli hiljainen ääni. Yläasteelle mennessä eräs vanhan liiton miesopettaja bongasi minut takarivistä ja käski minun vastata kysymykseen, kun kukaan ei kohottanut kättään. Kun aloitin "No mä luulen että..." opettaja räjähti "MITÄ!? Puhu lujempaa, ei tuollaista kuule kukaan!"

Niihin aikoihin meillä oli myös joku koko koulun juttu juhlasalissa, ja pari ysiluokkalaista juontajana toimivaa kiersi salia ja esitti kysymyksiä. Yhtäkkiä naamani eteen työnnettiin mikrofoni ja hihkuttiin, että kerroppas sinä, mikä yläasteessa on kivointa. Kun sitten aloin puhua, karjui koko koulu yhteen ääneen "EI KUULU!!" ja juontajatkin alkoivat nauraa.

Vieläkään ei oikein huvita tuo julkinen puhuminen.

En tiedä traumasta mutta kaivertaa kyllä paljonko kouluissa on minun kaltaisiani oppilaita joilla koulu menee loistavasti mutta kotona olot ovat hirveät. Myös osan opettajista kommentit sen jälkeen kun kodin olosuhteet tulivat ilmi ovat jääneet mieleen kun viesti oli miten odotit kenenkään huomaavan mitään jos koulu sujuu hyvin vaikka en sellaista odottanut koska tiesin sen mikä osoittautuikin todeksi: suurin osa ei usko, koska kulissit ovat niin kunnossa kuin vain voi olla. En tiedä oikein mitä ajatella sellaisesta maailmankuvasta jossa koulun hyvin meneminen on = kaikki hyvin vaikka elämässä on paljon eri osa-alueita

Vierailija kirjoitti:

Riittää kun vaikka televisiossa on joku kouluaiheinen uutinen jossa kuvataan koulurakennusta ja oppilaita, mun tekee mieli heittää toosa ikkunasta ulos. Tai kun kävelen koulun ohi tai vastaan tulee lauma koululaisia. Syksyisin kun on aamulla tietynlainen ilma, pelkkä ulkona kävely aiheuttaa mahaan sen saman tunteen kuin aikanaan kouluun mennessä, tietäen että edessä on taas päivä helvetissä.

Minullakin tietty syysilma aiheuttaa samanlaisen tunteen. Kun on sateinen aamu ja sade tuoksuu töihin kävellessä niin tulee mieleen ne kouluaamut kun leikin olevani Selviytyjissä ja piti selvitä päivä kiusaajien ja ilkeiden opettajien keskellä.

Vierailija kirjoitti:

Voi että, näihin moniin ongemliin auttaisi PUHUMINEN. Miten voisi saada koululaisille ja lapsille ylipäätään sen läpi, että puhukaa aikuisille! Vain tiedon välitys auttaa tuomaan ongelman esille ja ratkaisuun.

Minä kokeilin tätä. Vastaukset olivat mm. seuraavanlaisia:

-No kun olet tommonen, sanoi muuan opettaja kerrottuani kiusaamisesta. Olisi edes kertonut, että mimmonen..

-Pojat on poikia. Sukupuoli näköjään oikeuttaa perseilyyn.

-Rakkaudesta se hevonenkin potkii. Tätä ei sanottu minulle, vaan eräälle toiselle tytölle. Se on kai sitten suurta rakkautta, kun vahvempi + rotevampi poika kurmoottaa pikkutyttöä. Arvon kansankynttilä ei ilmeisesti tiedä rakkaudesta - eikä ainakaan hevosista- hevon.. No just sitä niin. Ja hevoset EIVÄT osoita kiintymystään potkimalla, heppatyttö koko ikänsä.

-Sinut pitäisi hakata kunnolla, niin oppisit olemaan. Opettajan sanomana, kun hänen mielestään käyttäydyin väärin. Rouva tosin mäiski minua silloin tällöin kilarit saadessaan, muttei se saanut minua käyttäytymään yhtään sen paremmin. Ko. eukko oli täysiverinen psykopaatti, jonka ei pitänyt opettaa ketään (ainakaan ei lapsia).

Kouluterkkaria ei myöskään kiinnostanut, tärkeitä oli, että palkka juoksee ja kulissit on kunnossa. Ja kasvu menee käyrällä.. Ei näköjään ollut itse saanut käyrää eikä suoraa vähään aikaan, tai sitten oli ihan **tun tyhmä. Epäilen vahvasti molempia.

- Minua ei kiusattu mutta olin luokan ja koko koulun kollektiivisessa arvoasteikossa "se lihava tyttö". Sen leiman kantaminen oli kyllä ajoittain raskasta. Nyt aikuisena olen tajunnut koulukuvista ja muista dokumenteista, etten edes ollut lihava, olin ihan normaalipainon rajoissa mutta pyöreämpi kuin muut ja hyvin lyhyenä tyttönä näyttin pullukalta.

- Ala-asteella oli käsityönopettajana nainen, joka oli ilmeisesti ihan oikeastikin jonkinlainen sadisti. Joka tunti hän haukkui vähintään yhden lapsen niin, että lapsi päätyi itkemään hysteerisesti räkä poskella, mikä tietysti villiinnytti opettajaa yhä vihaisemmaksi.

- Liikuntatuntien joukkuepelit, joita varten valittiin kaksi liikunnassa parasta tyttöä kapteeneiksi ja he saivat sitten vuorotellen valita yhden tytön kerrallaan joukkueeseensa. Olin aina toiseksi viimeinen valittu. En ymmärrä, miksi jännitin ja ahdistuin siitä joka kerta niin paljon, kun kerran lopputulos oli aina se sama. Mutta pahalta se tuntui. Lopputunti sitten pelattiin sitä joukkuepeliä ja opettaja + liikunnassa parhaat tytöt haukkuivat huonompia suureen ääneen tyyliin MIKS SÄ ET JUOSSU KOLMOSPESÄLLE!?

Siis kysyin tuota hevosten potkimista YSTÄVÄLTÄNI, joka on ollut heppatyttö koko ikänsä. Sori typosta.

Vierailija kirjoitti:

Voi että, näihin moniin ongemliin auttaisi PUHUMINEN. Miten voisi saada koululaisille ja lapsille ylipäätään sen läpi, että puhukaa aikuisille! Vain tiedon välitys auttaa tuomaan ongelman esille ja ratkaisuun.

HAHAH! Ehkä nykyään, mutta 70-80-luvun peruskoulussa ei puhuminen paljon auttanut. Lapsia ja heidän mielipiteitään ja tunteitaan ei otettu tosissaan, koska he olivat "vain lapsia".

Kiusaaminen oli hirveää. Nimenomaan tytöt harrastivat sitä ala-asteella. Olen huomannut, että aikuiset tuntuvat suhtautuvan lapsiin ikään kuin he kaikki olisivat puhtaita ja viattomia. Ja hitot, lapset osaa olla tosi julmia.

Täällä yksi hiihdon traumauttama lisää. Olin muuten ihan liikunnallinen, mutta hiihtää en osannut, enkä tykkää kylmästä ja lumesta. Kaikkien piti ala-asteella osallistua hiihtokisoihin, ja olin aina viimeisten joukossa. Tulokset oli koulun seinällä tietenkin. Muistan sen hiihdon aiheuttaman inhottavan kylmän ja hikisyyden tunteen yhdistelmän vieläkin. Maalissa sai kupin ällöä lämmintä esanssimehua.

Otin sitä tonnikalasalaattia ihan liikaa kun luulin sitä joksikin toiseksi mutta se olikin pahaa, sitten itkin koulun ruokalassa ja se yrmy keittäjä tuli vittuilemaan viereen. Ei olisi saanut jättää ruokaa lautaselle. En ymmärrä vieläkään miten aikuinen ihminen voi olla niin ilkeä pienelle lapselle. Jos ventovieras lapsi itkee pelosta niin kädet puuskassa äksyily ei ole fiksua. Itsellä ainakin olisi empatiaa edes vähän. Olin kiltti, en halunnut rikkoa sääntöjä mutta en myöskään uskaltanut jättää lautaselle. Koko koulu oli melko kilttejä lapsia täynnä koska kuri oli kova, pari kapinallista oli ehkä välillä 5-6-luokalla mutta ei voi verrata nykymenoon.

En myöskään koskaan oppinut pesäpallon sääntöjä enkä uskaltanut kysyä keneltäkään. Nettiä ei myöskään ollut. Vihasin niitä tunteja koska jouduin silmätikuksi.

Kauheeta koulukaverit . Juotti viinaa . Raiskautti ilman ehkäisyä . Onneksi ei sentään huumeita .

Vierailija kirjoitti:

Poikien kommentit muistan edelleen vaikka olen jo 32-vuotias. Olin "v itun harakka", "v itun ruma" ja "hirveen näkönen". Oikeassa olivat jo tuolloin sillä miestä en ole saanut tähänkään ikään mennessä. Häpeän naamaani ja välttelen kaikenlaista sosiaalista kanssakäymistä. Käytän mielelläni maskia sillä saan naamani piiloon.

Ihan vaan tuli mieleeni, että auttaisiko tähän väärään uskomukseesi (kuvitellusta rumuudestasi) se, että menisit hypnoterapeutille, joka antaisi päähäsi uuden ajatuksen siitä, että olet kaunis ihminen?

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tulkitsen tamburiinijuoksun vain koulumuistoksi, en traumaksi.

Sulle ei huudettu tamburiinin tahdissa läskiä, rillirouskua, tikkua tms? Huutelitko itse?

Vierailija kirjoitti:

Käsittämätöntä, että jostain tamburiinin tahtiin juoksemisesta tai luokan edessä laulamisesta jaksetaan etsiä traumoja.

Olitko sinä niitä, jotka aiheuttivat niitä traumoja toisille "pienellä hauskanpidolla"?

Mulle puhkesi estynyt ja epäluuloinen persoonallisuushäiriö. Kiusaaminen oli lähinnä henkistä: juoruilua, vittuilua, ulkopuolelle jättämistä. Tätä jatkui ekaluokalta ammattikorkeaan asti. En tiedä miksi en saa koskaan olla rauhassa, en usko enää ihmisten vilpittömyyteen. 

Uiminen ala-asteella sadistisen opettajan johdolla. No, enpä ole aikuisiällä uimahalliin astunut, pelkkä kloorin haju nostaa traumat pintaan.

Vierailija kirjoitti:

Itse olin ujo ja minulla oli hiljainen ääni. Yläasteelle mennessä eräs vanhan liiton miesopettaja bongasi minut takarivistä ja käski minun vastata kysymykseen, kun kukaan ei kohottanut kättään. Kun aloitin "No mä luulen että..." opettaja räjähti "MITÄ!? Puhu lujempaa, ei tuollaista kuule kukaan!"

Niihin aikoihin meillä oli myös joku koko koulun juttu juhlasalissa, ja pari ysiluokkalaista juontajana toimivaa kiersi salia ja esitti kysymyksiä. Yhtäkkiä naamani eteen työnnettiin mikrofoni ja hihkuttiin, että kerroppas sinä, mikä yläasteessa on kivointa. Kun sitten aloin puhua, karjui koko koulu yhteen ääneen "EI KUULU!!" ja juontajatkin alkoivat nauraa.

Vieläkään ei oikein huvita tuo julkinen puhuminen.

Miksi et puhunut kunnolla?

Vierailija kirjoitti:

Mulle puhkesi estynyt ja epäluuloinen persoonallisuushäiriö. Kiusaaminen oli lähinnä henkistä: juoruilua, vittuilua, ulkopuolelle jättämistä. Tätä jatkui ekaluokalta ammattikorkeaan asti. En tiedä miksi en saa koskaan olla rauhassa, en usko enää ihmisten vilpittömyyteen. 

Tai sitten olet vain fiksu, meinaan suurin osa ihmisistä on aivan mätämunia. Psykiatria leimaa kiusaamisen ja muun väkivallan uhrit.