Mitä traumoja teille jäi kouluajalta?

Kolmosella oli hiihtoa ja muistan että mulla oli jalat ihan vetelinä sen jälkeen. En oikeasti pystynyt kävelemään kunnolla. Sanoin opettajalle mutta hän vaan jotenkin sivuutti sen. Kotona makasin pari päivää sängyssä ennenkun ne alkoi toimia. Ei viety lääkäriin koska asuttiin maalla ja en minä tiedä, jotenkin välinpitämättömästi kaikki suhtautui. Muistin tämän kun oli se uutinen teinistä jonka jalat paleltui ja kävelykyky meni. Olisikohan munkin jalat ihan vaan paleltuneet! Tai sitten se hiihtolenkki oli niin raskas pienelle. En ollut muuten mikään liikunnallinen, mutta kuljin usein kouluun kävellen tai pyörällä, että en kai ihan rapakunnossa voinut olla.

Riittää kun vaikka televisiossa on joku kouluaiheinen uutinen jossa kuvataan koulurakennusta ja oppilaita, mun tekee mieli heittää toosa ikkunasta ulos. Tai kun kävelen koulun ohi tai vastaan tulee lauma koululaisia. Syksyisin kun on aamulla tietynlainen ilma, pelkkä ulkona kävely aiheuttaa mahaan sen saman tunteen kuin aikanaan kouluun mennessä, tietäen että edessä on taas päivä helvetissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Verilettujen syönti 😝 tosin en syönyt. Keittäjä vihaisena viskasi puurolautanen eteen "voisit syödä mitä muutkin" Olin kiltti lapsi. Suuri häpeä istua välitunti ruokasalissa.

Mä istuin kaaliruokien takia. En syö edelleenkään kaalia.

Minä istuin lasagnen takia. Uusi ruoka, en edes tiennyt, mitä se venyvä ainesosa on. Olin myös tunnollinen, ja tuo istuminen tuntui nöyryytykseltä. Pelkäsin, että oksennan. Olin muutenkin oksennuskammoinen ja asiaa pahensi se, että luokkakaveri oksensi kerran ruokailussa pulpetilleen (söimme luokassa, ei ollut siinä koulussa ruokalaa.) Tämä jätti pitkään kammon syödä porukassa tai syödä vierasta ruokaa. Olen 44 ja yhä kärsin tästä ajoittain.

En vieläkään, 30 vuotiaana, pidä teini-ikäisistä. Varsinkaan selllaisista jotka hengailevat laumassa.

Käsittämätöntä, että jostain tamburiinin tahtiin juoksemisesta tai luokan edessä laulamisesta jaksetaan etsiä traumoja.

Yläasteella laulaminen luokan edessä ilman mitään säestystä. Pakko oli laulaa, muuten tuli musiikista hylätty.

Lauloin Lohikäärme Puff.

Eka luokalla, ekalla musiikkitunnilla jokaisen piti laulaa lyhyt laulu vuorollaan, omalta paikalta. Eihän se mennyt hyvin ja ope teki sen hyvin selväksi että jokainen kuuli moitteet.

En ole laulanut sanaakaan tuon jälkeen, inhosin jokaista musatuntia,ja jokaista musaopea.

ja tuo tapahtui 1983.

Nyt olen alkanut haaveileen että ois ihana osata soittaa jotaki  tai laulaa.

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Kiitos kiusaajat

Minulla sama. En ole aikuisiälläkään pystynyt opiskelemaan, sillä pelko on niin syvällä. Joku harrastus vielä onnistuu, jos siinä ei tarvitse yksin suorittaa muiden edessä. Jos täytyy, en vain pysty. Menen lukkoon, alan panikoida ja itkeä. Tunnen valtavaa häpeää itsestäni. Pelko saa toivomaan, että kuolisin siihen paikkaan. 

Että joo, kiitos kiusaajat oikein paljon. Ja opettajat, kun ette puuttuneet vaan lähditte juttuun mukaan tai katsoitte vain muualle. 

Vierailija kirjoitti:

Yläasteella laulaminen luokan edessä ilman mitään säestystä. Pakko oli laulaa, muuten tuli musiikista hylätty.

Lauloin Lohikäärme Puff.

Tämä lauluhomma on jotain ihan käsittämätöntä! Minä nimittäin olin itse peruskoulun musiikkiluokalla, ja tunnen muitakin, jotka olivat. Ja musiikkiluokkalaiselle ei ollut missään vaiheessa pakollista laulaa muiden edessä. Prima vista oli, eli lauletaan ilman säestystä nuoteista, joita ei osata etukäteen, mutta se tehtiin kahdestaan opettajan kanssa. 

Ja sitten tavallisissa luokissa piti laulaa muiden edessä :o 

Minäkin tulkitsen tamburiinijuoksun vain koulumuistoksi, en traumaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Verilettujen syönti 😝 tosin en syönyt. Keittäjä vihaisena viskasi puurolautanen eteen "voisit syödä mitä muutkin" Olin kiltti lapsi. Suuri häpeä istua välitunti ruokasalissa.

Mä istuin kaaliruokien takia. En syö edelleenkään kaalia.

Minä makkaraa ja nakkeja sisältävien ruokien vuoksi. En syönyt niitä vuosikausiin enkä edelleenkään syö makkara/nakki/kastiketta/keittoa. 

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tulkitsen tamburiinijuoksun vain koulumuistoksi, en traumaksi.

Sama. Sen sijaan puomilla kävely ehkä yltää jonkinlaiseksi traumaväritteiseksi muistoksi. En osannut myöskään kiivetä köyttä pitkin. 

Pakolliset uinnit liikunnassa.

Mentiin tytöt ja pojat (7-15 v.) yhtä aikaa kylmään uimahalliin, jossa tytöt tuijotteli ja arvosteli toisiaan naisten pukkarissa ja suihkutiloissa. Sitten pojat arvostelivat meidän vartaloita uima-altaasta huudellen, kun saavuimme naisten puolelta uimaan. ”Tollon isot/pienet tissit!”, ”Vttu toi on läski/laiha!”, ”A:lla on seksikäs kroppa!”. Sitten vielä yrittivät porukalla repiä uikkareiden naruja auki veden alla. Ihan hirveää!

Lisäksi meillä oli ihan kamala uimaope, joka huusi vihaisesti jos ei kuullut, kun oli korvat (hänen käskystään) veden alla. Oli myös pakko hypätä altaaseen pää edellä tai hän tuuppasi veteen väkisin.

Keksin joka kerta tekosyitä, ettei tarvitsisi mennä sinne.

Jo ala-asteella opettaja kommentoivat suoraan minulle painoani. Muistan ainakin tokalta luokalta ja viidenneltä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yläasteella laulaminen luokan edessä ilman mitään säestystä. Pakko oli laulaa, muuten tuli musiikista hylätty.

Lauloin Lohikäärme Puff.

Tämä lauluhomma on jotain ihan käsittämätöntä! Minä nimittäin olin itse peruskoulun musiikkiluokalla, ja tunnen muitakin, jotka olivat. Ja musiikkiluokkalaiselle ei ollut missään vaiheessa pakollista laulaa muiden edessä. Prima vista oli, eli lauletaan ilman säestystä nuoteista, joita ei osata etukäteen, mutta se tehtiin kahdestaan opettajan kanssa. 

Ja sitten tavallisissa luokissa piti laulaa muiden edessä :o 

Meillä ei tarvinnut ihan luokan eteen mennä. Sai seisoa pulpetin vieressä, mutta olihan se mielenkiintoinen kokemus. Kaikki nauroivat toistensa esityksille.

80-luvun lopun peruskoulu oli ihan keskitysleiri josta ei oppinut muuta kuin että isommat kiusaa pienempiään eikä opettajia kiinnosta vaikka vieressä veri roiskuu. Wikipediaa selaamalla oppii varmasti paremmin nykyään. Traumaattinen paikka ja monet kiusatuksi joutuneet ovat minun tavoin työkyvyttömiä ja osa tehnyt jo itsarin. Hieno homma.

Vierailija kirjoitti:

Kiusattuna oleminen saattoi jättää jonkinasteiset traumat, joita kannan vieläkin.

Tämä, eihän joku suksien raahaaminen ja joku inhokkiurheilulajikaan nyt kivaa ollut mutta ei niistä nyt varsinaisia traumoja jäänyt.

Meillä ei tosin kyllä ketään pakotettu verenmaku suussa menemään vaan se oli niin että jokainen omaan tahtiin sen mitä jaksaa ja osaa pystyy. Tärkeämpää oli yrittäminen.

Kaikkia mahdollisia, kävin koulun läpi muka "normaalina" vaikka reilusti myöhemmin sain diagnoosin autismista mikä selitti paljon miksi minulla oli selkeitä oppimisvaikeuksia koulussa, sosiaalisissa kanssakäymisissä vaikeuksia ja kaikenlaisia muita vaikeuksia kehityksessä ym. jotka johtivat kiusaamiseen ja lopulta masennukseen ja muihin mielenterveyden sairauksiin.

En tiedä, hieman hämmentävää on se, että koulukiusaaminen tuntuu jälkikäteen ajateltuna todella kevyeltä jutulta siihen verrattuna, millaista helvettiä koin kotona. Silloin oli toki ahdistavaa, kun en tuntenut olevani turvassa missään, en kotona enkä koulussa.

Yksi asia on jäänyt erityisesti mieleen, tai tapaus. Olin juuri päässyt sairaalasta vedettyäni hengenvaarallisen määrän lääkkeitä, olin luonnollisesti ollut koulusta poissa pari päivää. Sinä aikana oli ollut ysiluokan ruotsin tasokokeet ja kun palasin kouluun, yksi idiootti luokaltani nosti metakan siitä, että minun pitää tehdä ruotsin tasokoe nyt heti, opettajat menivät täysin kyseenalaistamatta marinaan mukaan ja minut pakotettiin tekemään tasokoe ilman, että sain edes päivää aikaa valmistautua siihen. Siitä puhuttiin vielä sillä tavalla, ihan kuin olisin ollut tahallani ja laiskuuttani poissa, vaikka olin yrittänyt tap*aa itseni. Tapanani ei ollut lintsailla koulusta ja panostin sen minkä pystyin, tuo oli yksi kiusaamisen muoto johon ei puututtu mitenkään.

Tuntui todella nöyryyttävältä, kylmältä ja pa*kalta koko homma. Ketään ei kiinnostanut se, miten voin.

Vierailija kirjoitti:

Esitelmien pito aiheutti ylimääräisiä tykytyksiä ja niitä tuli jännitettyä jo pitkään etukäteen.

Kyllä! Muistan ikuisesti, kuinka minäkin pidin naama punaisena, kainalot märkinä viidennellä luokalla esitelmää ufoista. Ääni väristen tankkasin paperille raapustamaani tekstiä ja otin open pöydästä tukea. Tunsin luokan piinaavat katseet itsessäni. Nyt olen opettaja ja esiinnyn työkseni,, että kaipa minä pääsin traumani yli jotenkin :-D