Mitä traumoja teille jäi kouluajalta?

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, hieman hämmentävää on se, että koulukiusaaminen tuntuu jälkikäteen ajateltuna todella kevyeltä jutulta siihen verrattuna, millaista helvettiä koin kotona. Silloin oli toki ahdistavaa, kun en tuntenut olevani turvassa missään, en kotona enkä koulussa.

Yksi asia on jäänyt erityisesti mieleen, tai tapaus. Olin juuri päässyt sairaalasta vedettyäni hengenvaarallisen määrän lääkkeitä, olin luonnollisesti ollut koulusta poissa pari päivää. Sinä aikana oli ollut ysiluokan ruotsin tasokokeet ja kun palasin kouluun, yksi idiootti luokaltani nosti metakan siitä, että minun pitää tehdä ruotsin tasokoe nyt heti, opettajat menivät täysin kyseenalaistamatta marinaan mukaan ja minut pakotettiin tekemään tasokoe ilman, että sain edes päivää aikaa valmistautua siihen. Siitä puhuttiin vielä sillä tavalla, ihan kuin olisin ollut tahallani ja laiskuuttani poissa, vaikka olin yrittänyt tap*aa itseni. Tapanani ei ollut lintsailla koulusta ja panostin sen minkä pystyin, tuo oli yksi kiusaamisen muoto johon ei puututtu mitenkään.

Tuntui todella nöyryyttävältä, kylmältä ja pa*kalta koko homma. Ketään ei kiinnostanut se, miten voin.

Eikö sun luokanvalvoja sanonut ruotsin maikalle, että olet toipilas? Olisit itse sanonut.

Koulun hiihtokisat, joihin oli PAKKO osallistua. Kaikkien piti hiihtää veren maku suussa - pakkasesta huolimatta - pitkä reitti pitkin metsiä, mäkiä ja peltoja. Isoimmat ohitteli pienempiä ja huusi vihaisena: ”LATUA!” Kun sitten viimeinkin päätyi sille maaliosuudelle, niin koko koulu mölysi ja seurasi vieressä surkeaa raahustamistasi.

Seuraavana päivänä kaikki katsoi koulun ulko-oveen laitettua tuloslistaa, monentenako kukin oli. Huonot haukuttiin. Todella masentava kokemus eikä sellainen iloista kouluhenkeä kohottava ja reilun kisahenkinen, mitä opettajat kuvittelivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, hieman hämmentävää on se, että koulukiusaaminen tuntuu jälkikäteen ajateltuna todella kevyeltä jutulta siihen verrattuna, millaista helvettiä koin kotona. Silloin oli toki ahdistavaa, kun en tuntenut olevani turvassa missään, en kotona enkä koulussa.

Yksi asia on jäänyt erityisesti mieleen, tai tapaus. Olin juuri päässyt sairaalasta vedettyäni hengenvaarallisen määrän lääkkeitä, olin luonnollisesti ollut koulusta poissa pari päivää. Sinä aikana oli ollut ysiluokan ruotsin tasokokeet ja kun palasin kouluun, yksi idiootti luokaltani nosti metakan siitä, että minun pitää tehdä ruotsin tasokoe nyt heti, opettajat menivät täysin kyseenalaistamatta marinaan mukaan ja minut pakotettiin tekemään tasokoe ilman, että sain edes päivää aikaa valmistautua siihen. Siitä puhuttiin vielä sillä tavalla, ihan kuin olisin ollut tahallani ja laiskuuttani poissa, vaikka olin yrittänyt tap*aa itseni. Tapanani ei ollut lintsailla koulusta ja panostin sen minkä pystyin, tuo oli yksi kiusaamisen muoto johon ei puututtu mitenkään.

Tuntui todella nöyryyttävältä, kylmältä ja pa*kalta koko homma. Ketään ei kiinnostanut se, miten voin.

Eikö sun luokanvalvoja sanonut ruotsin maikalle, että olet toipilas? Olisit itse sanonut.

Ihan kuin joku, joka olisi juuri yrittänyt tappaa itsensä, jaksaisi alkaa perätä oikeuksiaan. Taidan olla hieman nuorempi, kun tasoista oli meidän aikana juuri luovuttu eikä silloinkaan opettajille uskallettu puhua. Tein itse matikan pistarin ilman että näin taululle, kun en uskaltanut sanoa, etten näe enää takarivistä piirtoheitintä tai taulua. Tulos sitten oli mikä oli, koska piti olla sen varassa, että opettaja luki kaikki tehtävät yhden kerran ääneen. 

Vierailija kirjoitti:

Pakkohiihtäminen ja suksien raahaaminen bussissa / koulukuljetuksessa. Välillä lumitilanne oli sitten niin paska, että ei hiihdetykään mutta sukset oli pakko kuljettaa.

Tamburiinin tahtiin tehty juokseminen ympäriliikuntasalia.

Hernepussiviesti.

Musiikin koe, eli yksin laulaminen luokan edessä.

Nämä kaikki mutta pahimpana hernepussiviesti helvetistä. Kaikki tuijottaa, osa joukkueesta karjuu vihaisena jos mokaat, jotkut ottaa liian tosissaan.

Vihaan työelämässäkin näitä virkistyspäivien ja konsulttien kaikkia muka-kivoja, leikillisiä tiimiviestejä. Ihan sanonko mistä.

Liikuntatunnit, joissa oli uintia. Murrosikäni alkoi ulkoisesti todella aikaisin, jo tokaluokalla, ja kiihtyi kiihtymistään 6. luokalle saakka. Muut tytöt kehittyivät hitaammin. Uintitunneilla olin aina tuijotuksen kohteena, aluksi katseet olivat uteliaita, myöhemmin vihamielisiä. Vitosluokalla joku pisti liikkeelle juorun, että olen ottanut kasvuhormoneja. Ja sitten, että olen ottanut silarit. Edelleen häpeän vartaloani ja uimahalleissa en ole käynyt sitten yläasteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, hieman hämmentävää on se, että koulukiusaaminen tuntuu jälkikäteen ajateltuna todella kevyeltä jutulta siihen verrattuna, millaista helvettiä koin kotona. Silloin oli toki ahdistavaa, kun en tuntenut olevani turvassa missään, en kotona enkä koulussa.

Yksi asia on jäänyt erityisesti mieleen, tai tapaus. Olin juuri päässyt sairaalasta vedettyäni hengenvaarallisen määrän lääkkeitä, olin luonnollisesti ollut koulusta poissa pari päivää. Sinä aikana oli ollut ysiluokan ruotsin tasokokeet ja kun palasin kouluun, yksi idiootti luokaltani nosti metakan siitä, että minun pitää tehdä ruotsin tasokoe nyt heti, opettajat menivät täysin kyseenalaistamatta marinaan mukaan ja minut pakotettiin tekemään tasokoe ilman, että sain edes päivää aikaa valmistautua siihen. Siitä puhuttiin vielä sillä tavalla, ihan kuin olisin ollut tahallani ja laiskuuttani poissa, vaikka olin yrittänyt tap*aa itseni. Tapanani ei ollut lintsailla koulusta ja panostin sen minkä pystyin, tuo oli yksi kiusaamisen muoto johon ei puututtu mitenkään.

Tuntui todella nöyryyttävältä, kylmältä ja pa*kalta koko homma. Ketään ei kiinnostanut se, miten voin.

Eikö sun luokanvalvoja sanonut ruotsin maikalle, että olet toipilas? Olisit itse sanonut.

Ei ketään koulussa kiinnostanut. Olin aika lukossa asian suhteen, en osannut puhua tunteistani enkä mistään. Ja oli todella vaikeaa ja hävettävää sanoa, että anteeksi mutta yritin juuri tap*aa itseni, saisinko hieman aikaa? Asuin lastensuojelulaitoksessa silloin ja sielläkin asiasta käytännössä suututtiin minulle. Opin häpeämään ja piiloittelemaan asiaa. Kuulin jälkikäteen, että siihen aikaan uskottiin, että kylmä ja rankaiseva suhtautuminen itsensä vahingoittamiseen on oikea tapa toimia, ettei laitoksissa tule i*sariaaltoja (mikä on aika naurettava ja typerä ajatus).

Ei tuon ikäisenä, pahasti mieleltään järkkyneenä ja maahan poljettuna osaa ajaa mitään omia asioitaan eikä oikeuksiaan, kun on lähtökohtaisesti oppinut, että minun hengelläni ja minulla ei ole mitään arvoa kenellekään. Sitä vain alistuu kaikkeen, koska ei osaa muuta. Muun oppimiseen tarvitaan toisten ihmisten apua.

Kiusaajat tekivät varsinkin yläasteella kaikkensa tuhotakseen minunkin itsetuntoni, mutta lukion jälkeen päätin, että en suo heille sitä iloa. Olen pikkuhiljaa yrittänyt päästä traumoistani eroon. Ulkonäkö ja siihen kohdistuva arviointi on minulle kyllä edelleenkin arka paikka - olen ja olin tuiki tavallisen näköinen, mutta minulle tolkutettiin koko yläasteen ajan, että olen ruma ja ällöttävä. Kuvittelen ihmisten tuijottavan minua julkisilla paikoilla, vaikka oikeasti tiedostankin, ettei niin ole. Esiintymiskammo minulla on edelleen, mutta sekin on nyt kovassa työstössä.

N28

Vierailija kirjoitti:

Oli aivan hirveää kun liikuntatunnin jälkeen PAKOTETTIIN suihkuun. Kehityin vähän aiemmin kuin useammat muut tytöt ja häpesin sitä aivan silmittömästi. Opettaja katsoi vieressä että kaikki kävivät suihkussa, näin aina ala-asteelta lukion loppuun saakka. En vieläkään käy yhteissaunoissa jne, on jäänyt ilmeisesti joku trauma siis.

Jaan tämän kokemuksen miehenä.

Kehityin selvästi etuajassa ja se häpeän ja kommentoinnin määrä, jonka kohteeksi joutui kun genitaalit olivat jo karvoittuneet.

Minulla alkoi 4. Luokalla kun suurella osalla ei ollu vielä edes 7. Luokalla.

Vältinkin uimahalleja, saunoja ja kaikkea mihin liittyy yhteisessä tilassa riisuutuminen aina pitkälle aikuisuuteen saakka.

Vierailija kirjoitti:

En vieläkään, 30 vuotiaana, pidä teini-ikäisistä. Varsinkaan selllaisista jotka hengailevat laumassa.

Olen pian 50, isokokoinen mies. Silti teinilaumat saavat minut varuilleen. Se vanha minä, joka koki yläaste-lukio -aikana jatkuvaa väkivaltaa koulun 'jengien' osalta, ei kai koskaan ole toipunut ja odottaa hetkenä minä hyvänsä yllättävää hyppypotkua vatsaan, otsaan tai takaraivoon.

Vierailija kirjoitti:

En vieläkään, 30 vuotiaana, pidä teini-ikäisistä. Varsinkaan selllaisista jotka hengailevat laumassa.

Sama, en minäkään. Sain teininä itse aina huutelua laumoilta, niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin. Olen sittemmin muuttanut toiseen kaupunkiin, mutta sydän alkoi pitkään parikymppisenäkin hakata lujempaa, jos vastaan tuli teinilaumoja. Sitten totesin, että pelkoni on typerä, ja ei ne nyt enää aikuiselle naiselle huutele.

Mutta viime kesänä yksi teinityttöjen lauma alkoi huudella minulle ja kirkunauraa, kun kävelin ohi. Olin pukeutunut ihan tavalliseen kesämekkoon ja minulla oli pitkät vaaleat hiukset, mutta silti kuului "kattokaa mitkä vaatteet" ja "ei v*ttu mikä reuhka!" Tuli melkoiset flashbackit.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, hieman hämmentävää on se, että koulukiusaaminen tuntuu jälkikäteen ajateltuna todella kevyeltä jutulta siihen verrattuna, millaista helvettiä koin kotona. Silloin oli toki ahdistavaa, kun en tuntenut olevani turvassa missään, en kotona enkä koulussa.

Yksi asia on jäänyt erityisesti mieleen, tai tapaus. Olin juuri päässyt sairaalasta vedettyäni hengenvaarallisen määrän lääkkeitä, olin luonnollisesti ollut koulusta poissa pari päivää. Sinä aikana oli ollut ysiluokan ruotsin tasokokeet ja kun palasin kouluun, yksi idiootti luokaltani nosti metakan siitä, että minun pitää tehdä ruotsin tasokoe nyt heti, opettajat menivät täysin kyseenalaistamatta marinaan mukaan ja minut pakotettiin tekemään tasokoe ilman, että sain edes päivää aikaa valmistautua siihen. Siitä puhuttiin vielä sillä tavalla, ihan kuin olisin ollut tahallani ja laiskuuttani poissa, vaikka olin yrittänyt tap*aa itseni. Tapanani ei ollut lintsailla koulusta ja panostin sen minkä pystyin, tuo oli yksi kiusaamisen muoto johon ei puututtu mitenkään.

Tuntui todella nöyryyttävältä, kylmältä ja pa*kalta koko homma. Ketään ei kiinnostanut se, miten voin.

Minä taas en pärjännyt koulussa, vaan suoriuduin lähinnä surkeasti. Minulle välillä huudettiin vihaisina miten pilaan koko luokan maineen huonoilla arvosanoillani. 

Ketään ei kiinnostanut, miksi kaikki meni niin surkeasti. Haukuttiin, syyllistettiin, ivattiin ja nolattiin senkin edestä. Ilmeisesti koska olin tyttö, minun olisi pitänyt vain pärjätä. Sama se, kiusattiinko kotona ja koulussa. Nämä siis yläkoulussa vuosi 95-98. 

Voi että, näihin moniin ongemliin auttaisi PUHUMINEN. Miten voisi saada koululaisille ja lapsille ylipäätään sen läpi, että puhukaa aikuisille! Vain tiedon välitys auttaa tuomaan ongelman esille ja ratkaisuun.

Vierailija kirjoitti:

Voi että, näihin moniin ongemliin auttaisi PUHUMINEN. Miten voisi saada koululaisille ja lapsille ylipäätään sen läpi, että puhukaa aikuisille! Vain tiedon välitys auttaa tuomaan ongelman esille ja ratkaisuun.

Ei ketään kiinnosta. Kävin minä puhumassa koulukuraattorille ja kouluterkkarille koko yläasteen, aivan varmasti opettajat tiesi, mutta ei ketään kiinnostanut. Kukaan ei tehnyt mitään.

Minulla oli pahimman luokan ääneen lukemisen ja esitelmien yms. pelko. Häpesin myös myöhäistä fyysistä  kehittymistäni. Jollakin tunnilla, kun puhuttiin qkautisista oletuksena, että kaikilla tytöillä jo on, yksi huudahti vilpittömän hämmästyneenä "kenellä ei ole alkanut!?"... Niin kenellähän ei. Tunsin itseni ulkopuoliseksi.

Katselin koulun ikkunasta aikuisia kävelemässä asioilleen tai koiran kanssa ja haaveilin, kunpa tuo päivä koittaa omalle kohdalle eikä tarvitse olla koulussa tunneilla jännittämässä. Olen pian 60 vuotias ja vieläkin saan onnen ja vapauden tunteen ajatuksesta, kun ei tarvitse olla koulussa, vaan olla "se aikuinen kävelijä" poissa tunneilta.

Oppilaita lyötiin karttakepillä jos oppi ei muuten mennyt perille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En vieläkään, 30 vuotiaana, pidä teini-ikäisistä. Varsinkaan selllaisista jotka hengailevat laumassa.

Sama, en minäkään. Sain teininä itse aina huutelua laumoilta, niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin. Olen sittemmin muuttanut toiseen kaupunkiin, mutta sydän alkoi pitkään parikymppisenäkin hakata lujempaa, jos vastaan tuli teinilaumoja. Sitten totesin, että pelkoni on typerä, ja ei ne nyt enää aikuiselle naiselle huutele.

Mutta viime kesänä yksi teinityttöjen lauma alkoi huudella minulle ja kirkunauraa, kun kävelin ohi. Olin pukeutunut ihan tavalliseen kesämekkoon ja minulla oli pitkät vaaleat hiukset, mutta silti kuului "kattokaa mitkä vaatteet" ja "ei v*ttu mikä reuhka!" Tuli melkoiset flashbackit.

Ne likat olivat typeriä, ilkeitä ja varmasti kateellisia. Tuon ikäisillä on kaikilla sama pukeutumiskoodi, eivätkä he uskalla siitä poiketa. Tietyt teinityttö porukat pukeutuvat samalla tavalla miellyttääkseen toisiaan. Näin ei kukaan erotu muista. Mutta on myös niitä samanikäisiä tyttöjä ketkä eivät näin huonosti käytyäydy. Kaikesta huolimatta olit varmasti kaunis näky mekossasi joten älä anna tällaisen käytöksen häiritä.

Vierailija kirjoitti:

Voi että, näihin moniin ongemliin auttaisi PUHUMINEN. Miten voisi saada koululaisille ja lapsille ylipäätään sen läpi, että puhukaa aikuisille! Vain tiedon välitys auttaa tuomaan ongelman esille ja ratkaisuun.

Kyllä mä yritin, opettajat myös näkivät ja kuulivat kyllä itsekin, kiusaajat eivät edes yrittäneet salailla mitään, mutta ei ketään kiinnostanut. Hoettiin vain "älävälitäniistä ei ne pahaa tarkoita älävälitäniistä"-mantraa. Ala-asteella olin koulussa jossa oli pitkin vuotta opetusharjoittelijoita, luokanopettaja vaihtui myös joka vuosi, ja tuntui ettei luokka ollut oikein kenenkään vastuulla. Veistotunneilla (jossa olin ainoa tyttö) mua huidottiin työkaluilla, ohimennessä lyötiin päähän tai potkaistiin selkään (tästä on jäänyt se etten siedä sitä että mun takana seistään tai kävellään), kuvistyöni viilleltiin mattoveitsellä, huudeltiin keskellä käytävää "v--- kun olis kirves niin päästäis tostakin". Mutta ei tietenkään millään pahalla.

Kirjaesitelmien pitäminen oli hirveää. Meidän täytyi pitää 9.luokalla 5-10 minuutin kirjailijaesitys + vähintään hänen kahden kirjan esittelyt luokalle. Tähän tietenkin kuului myös lukea kirjoista ääninäytteet. Olin monta kuukautta paniikissa omasta esitelmästäni, ja muistan vieläkin sen mahakivun kun odotti omaa vuoroa.

Ylipäätäänsä esitelmät oli hirveitä näin kiusatulle, jolla oli sosiaalisten tilanteiden pelko.

Toisena tulee mieleen traumat liikuntatunneista, kun ei ollut mihinkään pallon pompotteluun paria... Monesti heittelin koripalloa opettajan tai seinän kanssa. :(

Kukaan ei myöskään oikein halunnut minua joukkueisiinsa.

Myöskin englannin ja ruotsin tunnit oli tuskaa, jos sattui istumaan semmoisen vieressä, joka ei suostunut tekemään paritehtäviä kanssani. Tunnit meni vain jännittäessä, että mitä opettaja keksii seuraavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Kirjaesitelmien pitäminen oli hirveää. Meidän täytyi pitää 9.luokalla 5-10 minuutin kirjailijaesitys + vähintään hänen kahden kirjan esittelyt luokalle. Tähän tietenkin kuului myös lukea kirjoista ääninäytteet. Olin monta kuukautta paniikissa omasta esitelmästäni, ja muistan vieläkin sen mahakivun kun odotti omaa vuoroa.

Ylipäätäänsä esitelmät oli hirveitä näin kiusatulle, jolla oli sosiaalisten tilanteiden pelko.

Toisena tulee mieleen traumat liikuntatunneista, kun ei ollut mihinkään pallon pompotteluun paria... Monesti heittelin koripalloa opettajan tai seinän kanssa. :(

Kukaan ei myöskään oikein halunnut minua joukkueisiinsa.

Myöskin englannin ja ruotsin tunnit oli tuskaa, jos sattui istumaan semmoisen vieressä, joka ei suostunut tekemään paritehtäviä kanssani. Tunnit meni vain jännittäessä, että mitä opettaja keksii seuraavaksi.

Mulla samoja kokemuksia liikkatunneilla... Opettajakaan ei tuntenut minua kohtaan sympatiaa, ja jopa osallistui tähän. Meitä tyttöjä oli parillinen määrä, mutta parikseni ei haluttu, vaan toinen yksin jäänyt meni mieluummin kolmanneksi toiseen porukkaan. Opettaja totesi tällöin minulle muka pahoillaan: "Valitan Mimmi, mutta en minä voi pakottaa ketään olemaan kanssasi." Ilmeestä kuitenkin näki, että piti tilannetta huvittavana. Ja hän ei koskaan tullut pariksi, vaan katseli tunteja aina sivusta.

Kerran kun olimme suunnistamassa ja jäin taas ilman paria, pari rinnakkaisluokan tyttöä poikkeuksellisesti pyysi minua mukaan heidän kanssaan. Opettaja tähän: "Ei ei, ei se suunnistaminen joukolla toimi. Joko ollaan pareittain tai on mentävä yksin!" Pakotti minut sitten menemään yksin metsikköön kömpimään.

Olen päättänyt, että jos enää ikinä törmään tähän ämmään, menen kysymään häneltä, että miten on voinut elää itsensä kanssa.

En ole päässyt yli, pojat (4-5) ahdistelivat. Puristelivat väkisin, työnsivät käsiä paidan alle ja yrittivät työntää housuihin. Tekivät ”seksiliikkeitä” minuun niin että osa piti kiinni kun joku nylkytti. Huutelivat myös h u o r a k s i. Tämä ala-asteella. Opettajat eivät puuttuneet mitenkään, vaikja tämä kaikki tapahtui tunnilla/käytävällä/välitunnilka, missä tahansa. Elettiin 80-90 luvun vaihdetta.

Olin neitsyt täysi-ikäiseksi asti, kiltti perhetyttö.