Suurin yksittäinen syy sinkkuuteesi?

Täällä pk-seudulla on ikäiselleni ihan liikaa naistarjontaa. En uskalla vakiintua, koska koko ajan tulee vastaan mielenkiintoisia tilaisuuksia.

Mikäli tilastot tehtäisi siten, että huomioitasi vain suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvat, niin epäsuhta olisi vielä suurempi.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vahva sitoutumiskammo. Tai oikeastaan paradoksaalisesti vahva halu sitoutua, jopa ripustautua ja heittäytyä täysin toisen armoille, mutta sitten kuitenkin valtava pelko yksinjäämisestä.

Ja vanhemmaksi kun tulee, vaikeammaksi menee. Nuorena aikuisena (18-25) olin kahdessa pitkässä parisuhteessa, joissa ei nyt varsinaisesti mitään vikaa ollut, mutta vääriä ihmisiä tai liian samoista kohdista rikki, jotta parisuhde olisi toiminut. Toisen kanssa toki jäin henkisesti paljon yksin, koska hän käytti monenlaisia päihteitä mieluummin kuin oli minun kanssani.

Ikävuodet 25-30 menivät pitkälti säätäen noin vuoden mittaisissa suhteissa, joskus hyvissä ja joskus huonoissa. Sitten juuri ennen 31-vuotispäivääni mies, jonka kanssa olin muuttamassa yhteen, jätti minut täysin tyhjän päälle. Siitä seuraavan miehen kanssa podin jotain tuosta johtunutta traumaa, ja homma loppui lyhyeen.

Nyt sitten onkin vuosi sujunut koronan parissa. Mainittavia suhteita tai suhteen tynkiä ei ole muodostunut. Paitsi tämä, joka päättyi uuden vuoden jälkeen siihen, kun sekosin täydellisesti ja jätin miehen. Epäilen todella mielenterveyttäni. Nyt olen soudellut hänen kanssaan edes takaisin, tehnyt hänelle ikäviä ohareita ja käyttäytynyt kuin lapsi. Haluan hänet lähelleni ja haluan olla hänen kanssaan, mutta kun pyydän hänet luokseni, saan lähestulkoon paniikkikohtauksen ja teen oharit tai perun tapaamisen. Tämä aiheuttaa minulle niin valtavaa ahdistusta, että jännityspäänsärky on jatkuvaa enkä pysty nukkumaan kunnolla.

Että pariudupa sitten näillä spekseillä.

Oletko harkinnut terapiaa?

Kuten itsekin varmasti tiedostat, ei ole normaalia, että ihmissuhde aiheuttaa tuon sorttisia käytösmalleja ja suurta ahdistusta. Kukaan ei myöskään ansaitse tulla kohdelluksi noin ja suosittelen, että päästät miehen tilanteesta ja haet terapiasta uusia toimintamalleja. Sillä aikaa voisit kokeilla ahdistukseen teaniinia.

Ahdistuneisuushäiriö. Hävettää ja stressaa ne omat huonot päivät niin paljon, tuntuisi epäreilulta sotkea joku toinen tähän kuvioon...

Ei löydy yhteistä juuri missään asioissa omanikäisten miesten kanssa, eikä siten mielenkiintoa suhteeseen eikä seksiinkään heidän kanssaan. Tämä taitaa kommenteista päätellen olevan aika harvinainen syy yksinoloon.

Olen 40+ jälkeisenä aikana ollut useassakin pidemmässä erittäin hyvässä tapailusuhteessa (noin 1-3v) ja mies on aina ollut noin 20-25v nuorempi. Yhteistä on löytynyt vaikka kuinka kaikesta tekemisestä, harrastuksista, elämäntavoista, keskusteluista, arvoista, musa- ja leffamausta ja seksistä, jota myös haluan paljon ja johon sytyn aina nuorempien kanssa.

Mieltymykset ovat yksilöllisiä, niitä en "tarkoituksella valitse". ja jos jossain sattuisi kaltaiseni aktiivinen ja samoin ajatteleva ikäiseni mies olemaan, niin on kyllä aina varattu.

Mutta hyvin ymmärrän, että suhteet eivät ole parisuhteeksi edenneet, koska en voi enää perhettä perustaa, eikä miehen ole helppo kestää myöskään ulkoa tulevia paineita (mm. katseet, läheisten kommentit) ison ikäeron vuoksi, vaikka sitä ihmeenkin hyvin ovat jaksaneet yrittää.

Kaksi kertaa olen myös syvästi rakastunut kumppaniini, joten nykyisin kai myös halu suojata itseäni valtavalta sydänsurulta, joka olisi jälleen todennäköinen. Kumppaneita on aina löytynyt ja treffeille on tarjontaa paljon, joten siitä ei ole ongelmaa.

Ja näinkin voisin siis muutoin elää mielellään, jos vain pystyisin olemaan rakastumatta ja kiintymättä. Pelkässä panosuhteessa se onnistuu ja niissäkin voin aina joskus olla, mutta en koe niitä kovin antoisina muutoin, vaan henkinenkin yhteys merkitsee.

kuulun vähemmistö uskontoon. Onneksi naimakaupan päälle kuluu toivottavasti jonkun muun maan kansalaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska en näe mitä lisäarvoa mies toisi elämääni eli yksinkertaistettuna en keksi syytä miksi ottaisin miehen. Rahan vuoksi? Pärjään omillani. Seksin vuoksi? Miehistä tulee tylsiä suhteen aikana sillä saralla.

Oisko rakkaus mitään, vai aivan outo käsite?. Ehkä on parempikin, että olet itseksesi ja et tuota toiselle osapuolelle mielipahaa, jos tuossa on sinun käsityksesi parisuhteessa olosta.

suhde voi olla myös platoninen eli puhdasta kumppanuutta ilman fyysistä kanssakäymistä. arki tuntuu kevyemmältä kun jakaa sen toisen kanssa.

On ehkä väärin yleistää mutta monet miehet ovat käteviä käsistään ja vahvoja. kun voimia tai taitoa vaikka taulutelevision asentamiseen seinään ei ole niin siitä palvelusta täytyy erikseen maksaa. Eli hyötyä on paljonkin.

Ainoat jotka minut huolisi on ylipainoiset yh:t. 😢

15000 ylimääräistä grammaa tai sitten pärstä, on osaa varmaksi sanoa.

Mielestäni en suohirviö ole, mutta kun ei kelpaa, niin ei kelpaa.

Kai aiihenkin on monta syytä. Isoimpana varmaan kolme huonoa suhdetta, jossa mies on ollut kontrolloiva ja manipuloiva.

Nyt tiedostan sen, mutta pelkään että joudun silti samaan uudestaan. Onko muunlaisia ihmisiä ihan oikeesti olemassa? Ja jos ei ole kokenut normaalia parisuhdetta ja rakkautta, ei edes tiedä mitä pitäisi haikailla.

Vierailija kirjoitti:

15000 ylimääräistä grammaa tai sitten pärstä, on osaa varmaksi sanoa.

Mielestäni en suohirviö ole, mutta kun ei kelpaa, niin ei kelpaa.

Miksi et laihduta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan järkyttävän ruma syntymämerkki joka peittää puolet ylävartalosta ja sen seurauksena olen syrjäänvetäytyvä ja ujo. Jäädyn aina ihan täydellisesti jos joku mies edes näyttää kiinnostuneelta ja poistun hyvin nopeasti paikalta. Ajatuskin siitä että näyttäisin tuota p..aa kenellekään on ihan mahdoton. Ottaisin vaikka syövän ennemmin kuin tämän. Koko ikäni(lähempänä 50v) elänyt yksin enkä ole koskaan seurustellut, eiköhän tää elämä oo sit jo taputeltu mitä tulee perheeseen tai seurusteluun..

Tästä tuli mieleen vuosia sitten Amerikassa tehty tutkimus jossa naisilta kysyttiin että, kumman he ottaisivat jos saisivat valita, syövän vai 10kg ylipainoa? 90% naisista vastasi että syövän. Kannattaa miettiä mitä toivoo. Terveisin rintasyövästä tällähetkellä toipunut 50+ nainen. Ps. Minä ottaisin ennemmin sen sinun syntymämerkin.

Niin jokaisella varmaan "vika" jonka vaihtaisivat mieluusti johonkin toiseen. Oman elämän ja itsetunnon tuo syntymämerkki on pilannut niin täydellisesti, että lähinnä pettynyt kun olen taas herännyt uuteen päivään... Että kyllä, ottaisin ihan mieluusti vaikka tähän lisäksi jonkun aggressiivisen syövän ja jättäisin hoitamatta.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden väkivalta (henkinen, fyysinen, seksuaalinen) ja sen aiheuttama erittäin huono itsetunto enkä uskalla tutustua ihmisiin tai usko heidän kohteliaisuuksia minusta. Toisaalta myös joskus olen ollut erittäin ihastunut, mutta sitten sänkyhommissa saan paniikkikohtauksen ja katkaisen kaikki välit siihen ihmiseen, joten eipä se siitä mihinkään etene.

Lopulta hankin lapset yksin hedelmöityshoidoilla, kun lapsista ja äidiksi tulemisesta olin kuitenkin aina haaveillut. Voisihan se elämä olla helpompaa kun olisi mies rinnalla, mutta minkäs teet kun ei vain pysty.

Mukavaa, että sinulla on lapsia. :)

Olen erittäin pahoillani kaikesta siitä, mitä olet joutunut kokemaan. Olisiko terapiasta sinulle apua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan järkyttävän ruma syntymämerkki joka peittää puolet ylävartalosta ja sen seurauksena olen syrjäänvetäytyvä ja ujo. Jäädyn aina ihan täydellisesti jos joku mies edes näyttää kiinnostuneelta ja poistun hyvin nopeasti paikalta. Ajatuskin siitä että näyttäisin tuota p..aa kenellekään on ihan mahdoton. Ottaisin vaikka syövän ennemmin kuin tämän. Koko ikäni(lähempänä 50v) elänyt yksin enkä ole koskaan seurustellut, eiköhän tää elämä oo sit jo taputeltu mitä tulee perheeseen tai seurusteluun..

Tästä tuli mieleen vuosia sitten Amerikassa tehty tutkimus jossa naisilta kysyttiin että, kumman he ottaisivat jos saisivat valita, syövän vai 10kg ylipainoa? 90% naisista vastasi että syövän. Kannattaa miettiä mitä toivoo. Terveisin rintasyövästä tällähetkellä toipunut 50+ nainen. Ps. Minä ottaisin ennemmin sen sinun syntymämerkin.

Niin jokaisella varmaan "vika" jonka vaihtaisivat mieluusti johonkin toiseen. Oman elämän ja itsetunnon tuo syntymämerkki on pilannut niin täydellisesti, että lähinnä pettynyt kun olen taas herännyt uuteen päivään... Että kyllä, ottaisin ihan mieluusti vaikka tähän lisäksi jonkun aggressiivisen syövän ja jättäisin hoitamatta.

Seurustele sokean miehen kanssa? Syntymämerkilläsi ei ole toiselle välttämättä yhtään mitään merkitystä.

t. aggressiivisesta syövästä elinsiirron avulla toipunut

Seksuaalinen traumatisoitumisen, johon terapia ei ole määräänsä enempää auttanut. Tarvitsisin ymmärtäväisen ja aikaa antavan miehen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

15000 ylimääräistä grammaa tai sitten pärstä, on osaa varmaksi sanoa.

Mielestäni en suohirviö ole, mutta kun ei kelpaa, niin ei kelpaa.

Miksi et laihduta?

En ole onnistunut yrityksissäni. Tosin normaalipainoisenakaan miehet ei kiinnostunut. Ehkä se on sitten tämä pärstä.

Rumat ja kiukkuiset lapseni. Itse olen ihan jees ja koulutettu, mutta kun miehet on pari kertaa käyneet ja tavanneet kauheat poikani on suhde tyssännyt siihen. Oitan että ne muuttaa pois ja voin keskittyä itseeni.

Hankala luonne.

Vierailija kirjoitti:

Rumat ja kiukkuiset lapseni. Itse olen ihan jees ja koulutettu, mutta kun miehet on pari kertaa käyneet ja tavanneet kauheat poikani on suhde tyssännyt siihen.

Kannattaa seurustella vain siten, ettei kummankaan lapset ole mukana. Eli nähdään vain silloin kun lapset ovat muualla. Turhan aikaisin muutenkaan ei kannata esitellä lapsia uudelle kumppaniehdokkaalle. Ja mahdollinen yhteenmuutto vasta silloin, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa.

Vierailija kirjoitti:

Hankala luonne.

Hyvällä perseellä tätä puolta pystyy "kompensoimaan", mikäli olet nainen. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vahva sitoutumiskammo. Tai oikeastaan paradoksaalisesti vahva halu sitoutua, jopa ripustautua ja heittäytyä täysin toisen armoille, mutta sitten kuitenkin valtava pelko yksinjäämisestä.

Ja vanhemmaksi kun tulee, vaikeammaksi menee. Nuorena aikuisena (18-25) olin kahdessa pitkässä parisuhteessa, joissa ei nyt varsinaisesti mitään vikaa ollut, mutta vääriä ihmisiä tai liian samoista kohdista rikki, jotta parisuhde olisi toiminut. Toisen kanssa toki jäin henkisesti paljon yksin, koska hän käytti monenlaisia päihteitä mieluummin kuin oli minun kanssani.

Ikävuodet 25-30 menivät pitkälti säätäen noin vuoden mittaisissa suhteissa, joskus hyvissä ja joskus huonoissa. Sitten juuri ennen 31-vuotispäivääni mies, jonka kanssa olin muuttamassa yhteen, jätti minut täysin tyhjän päälle. Siitä seuraavan miehen kanssa podin jotain tuosta johtunutta traumaa, ja homma loppui lyhyeen.

Nyt sitten onkin vuosi sujunut koronan parissa. Mainittavia suhteita tai suhteen tynkiä ei ole muodostunut. Paitsi tämä, joka päättyi uuden vuoden jälkeen siihen, kun sekosin täydellisesti ja jätin miehen. Epäilen todella mielenterveyttäni. Nyt olen soudellut hänen kanssaan edes takaisin, tehnyt hänelle ikäviä ohareita ja käyttäytynyt kuin lapsi. Haluan hänet lähelleni ja haluan olla hänen kanssaan, mutta kun pyydän hänet luokseni, saan lähestulkoon paniikkikohtauksen ja teen oharit tai perun tapaamisen. Tämä aiheuttaa minulle niin valtavaa ahdistusta, että jännityspäänsärky on jatkuvaa enkä pysty nukkumaan kunnolla.

Että pariudupa sitten näillä spekseillä.

Kannattaisiko nyt hoitaa ensin oma päänuppi kuntoon?