Lue keskustelun säännöt.
Olenko ainoa, joka muistelee omia mokiaan ja saattaa irvistellä/äännellä nolona vielä vuosien päästä?
28.01.2021 |
Eli märehdin herkästi jälkikäteen sosiaalisia tilanteita ja omia sanomisiani. Joskus hävettää niin paljon, että ilmehdin tai elehdin tahdottomasti, saatan huokailla tai äännellä, joskus päästää jonkun (ruman) sanankin.
Olenko ainoa jolla on tällainen typerä tapa? Kärsin myös ahdistuneisuushäiriöstä, joten voi toki olla siihen liittyvää.
Kommentit (61)
Tosi helpottavaa että on muitakin, joilla on tää sama. Mulla on tämmöinen: "Mä oon tyhmätyhmätyhmätyhmä". Sitten yritän henkäistä ja sanoa että oon ihana ja kaikki on hyvin. Häpeän aihe on just joku "sanoin jotain tyhmää vuonna nakki ja muusi".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Antti Holma on antanut tälle ilmiölle nimeksi häävävälä sen äänen mukaan, joka suusta pääsee, kun häpeäkohtaus yllättää.
Häävävälä :D
Kärsin monta vuotta tästä samasta ongelmasta, kunnes sain vinkin eräältä kaverilta, joka oli onnistunut pääsemään eroon nolojen juttujen kelailusta. Kaveri kertoi, että aina häpeäkohtauksen iskiessä hän tokaisi välittömästi itselleen (ääneen tai hiljaa päänsä sisällä) "Ei!" tai "Stop!". Vähän niin kuin olisi komentanut tottelematonta koiranpentua :D Kertoi, että ajan myötä hän alkoi tunteakin itsensä sellaiseksi, mikä vei pahimman terän häpeäkohtauksilta pois, kun koko tilanteesta alkoi tulla niin huvittava. Kokeilin samaa temppua ja muutaman kerran jälkeen huomasin, että takaumat eivät olleet enää niin syvälle iskeviä ja häpeämoodista pääsi nopeammin pois. Eli jos joku ei ole kokeillut, niin tästä ilmainen vinkki testaukseen :D
Vierailija kirjoitti:
Antti Holma on antanut tälle ilmiölle nimeksi häävävälä sen äänen mukaan, joka suusta pääsee, kun häpeäkohtaus yllättää.
Hei nyt mun on pakko korjata itseäni! Olen kuullut tämän määritelmän Antti Holman podcastista, mutta alunperin häävälä on esitelty kirjassa Elimäen tarkoitus. Tämä kyllä kerrotaan podcastissakin.
En häpeä. En sen jälkeen, kun aloin suhteellistaa asioita. Mitä tämäkin merkitsee lenellekään ulkopuoliselle ihmiselle? Mitä jos minä olisin tuo toinen, niin mitä ajattelisin tai kuinka kauan miettisin tätä? Mikä elämässä on oikeasti tärkeää?
Ja lisäksI, moni asia on vain koominen. Ei hävettävä.
N53
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa vertaistukea! Onko paikalla psykologeja, mitäs sanotte ilmiöstä?
Hellsten puhuu häpeään sidotusta persoonasta. Se voi juontua lapsuuden kasvatuksesta, mutta myös sitä voi itse vahvistaa. Hellstenin sanoin: kun omaa syyllisyyttä ei käsitellä ja kohdata, se kasautuu häpeäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen lämpimästi Auta Antti podcastin jaksoa häpeästä tai uutuuskirjaa Kaikki elämästäni. Kyllä, näin teen. Joka päivä oikeastaan. Erikoisuutena olen huomannut, että kun minua alkaa hävettää joku asia, alan puhua itsekseen, toistella vaikka jonkun ihmisen nimeä tai jotain tiettyjä lauseita. Kai ne sitten tuovat turvaa häpeän keskellä :D
Just toi että ihan ääneen vinkuu sitä häpeän tunnetta jonkun 20v sitten tapahtuneen takia 😂😂 Osoittaa kyllä sen, miten voimakas tunne häpeä on ja miten se ohjaa meitä kaikkia, varmaan voimakkaammin kuin mikään muu tunne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Outo ketju... en voi samaistua. Haluaisin kuulla, millaisia muuten olette? Oletteko kovin herkkiä ja tunteellisia muutenkin?
Mulla on sama. Saatan hävetä jopa yhtä juttua, joka tapahtui kun olin 4 v. Meinattiin minun takia myöhästyä linja-autosta, mutta ei myöhästytty kuitenkaan. En muista enää tarkemmin, että mitä siinä tapahtui. Joka tapauksessa äiti hermostui mulle, varmaan ihan asiasta, ja siitä jotenkin jäi se häpeän tunne, jota on riittänyt vuosikymmeniksi. Olen muutenkin ollut elämässä kova mokailemaan ja puhunut välillä mitä sylki suuhun tuo, niin tätä häpeämistä on kyllä kertynytkin. Vastikään muistin, miten tylysti käyttäydyin minun vanhojentanssiparia kohtaan yksissä harkoissa. Sitäkin voi hyvin hävetä vielä näin 25 vuotta myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua auttoi jonkun verran, kun otin asian puheeksi miehen ja muutaman hyvän ystävän kanssa. "Muistatko noin 15 v sitten, kun sanoin sinulle.... ja vieläkin hävettää". Näitä oli pari juttua. Sanoivat etteivät joko muista tai ettei siinä ollut mitään ihmeellistä. Ystävä myös kerran sanoi etten voi ajatella toisten puolesta mitä he ajattelevat tilanteesta ja tottahan tuo on. Ja ne mokat mitkä tapahtuu tuntemattomien edessä, voisi ajatella että niihin ihmisiin tuskin tulee koskaan enää törmäämään.
Helpottavaa kuulla, että muillakin on tätä. Luulin että tulen hulluksi, kun manaan ja irvistelen itekseni. :D
Olen yrittänyt vaimentaa noita ajatuksia muistelemalla avaruusfyysikko Carl Saganin filmiä "Pale Blue Dot" (maapallo kuvattuna kaukaa avaruudessa) eli kun tajuaa, miten pieni ihminen on lajina saati yksilönä, niin mokaamisella ei todellakaan ole väliä.
Etsikääpäs edes yksi ihminen joka ei mukamas ole koskaan mokannut.
Toisaalta kärsin kyllä kovasti vanhoista muistoista ja toivoisin, että olisi joku delete-nappi mistä voisi valikoiden unohtaa suuren osan kehnoista elämän muistoista, että tulisi arkipäivästä keveämpää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä teen tätä myös. Ja jostain mystisestä syystä alan ajatuksissani hyräillä kun mieleen nousee noloja tilanteita... Aiheuttaen uusia noloja tilanteita.
Noin muuten pääsen kyllä yli tilanteista ja elämässä eteen päin, mutta tästä tavasta en pääse eroon, raivostuttavaa!
Vierailija kirjoitti:
Outo ketju... en voi samaistua. Haluaisin kuulla, millaisia muuten olette? Oletteko kovin herkkiä ja tunteellisia muutenkin?
Ei ole mielestäni ollenkaan outo, kun ottaa huomioon, kuinka pitkät perinteet häpeällä kasvattamisella tässä maassa on. On ihan luonnollista, että sellaisen kasvatuksen tuloksena syntyy äärimmäisen häpeäherkkiä, jopa neuroottisia ihmisiä. Jotkut kääntävät häpeän itseensä, toiset taas ulkoistavat sen muihin myötähäpeän kautta. Herkkyys yleisesti altistaa kyllä häpeäherkkyydelle mutta uskon, että kovin häpäisevä kasvuympäristö tekee tuhojaan myös vähän ronskimmallekin persoonalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän suvussa opetetaan kaikki häpeämään itseään jo lapsena - aina kun tavataan, aletaan aina muistella "muistattekste kun toi sillon heinäkuussa -86 sano että..." tai "sä sillon Urpon ja Kyllikin häissä paskoit housuun, muistatko, hähähä muistatko? Kakkahousu!"
Varsinkin just öisin sängyssä pyöriessä tai oikeastaan ihan milloin tahansa aivot saattaa täysin tyhjästä heittää mieleen jonkun viime vuosituhannella tapahtuneen jutun (jota välttämättä kukaan muu tilanteessa ollut ei muista), ja sitten tosiaan tuntuu että koko kroppa taipuu kaksinkerroin ja on pakko hokea jotain "vttuvttuvttua" tai haukkua itseään ääneen tai hakata nyrkillä polveen että saisi sen ajatuksen katkeamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outo ketju... en voi samaistua. Haluaisin kuulla, millaisia muuten olette? Oletteko kovin herkkiä ja tunteellisia muutenkin?
Ei ole mielestäni ollenkaan outo, kun ottaa huomioon, kuinka pitkät perinteet häpeällä kasvattamisella tässä maassa on. On ihan luonnollista, että sellaisen kasvatuksen tuloksena syntyy äärimmäisen häpeäherkkiä, jopa neuroottisia ihmisiä. Jotkut kääntävät häpeän itseensä, toiset taas ulkoistavat sen muihin myötähäpeän kautta. Herkkyys yleisesti altistaa kyllä häpeäherkkyydelle mutta uskon, että kovin häpäisevä kasvuympäristö tekee tuhojaan myös vähän ronskimmallekin persoonalle.
Joo, tuo on totta. Suomessa osissa suvuissa on pitkät häpeällä kasvattamisen perinteet. Lasteni isän puolella tehtiin niin: jos lapsi toimi vääriin, hänelle sanottiin "häpeä! Että kehtaat!". Olin myös tosi vihainen, kun vierailimme miehen sukulaisten luona: he nauroivat koko ajan lapsen mokille. Pieni viaton juttu, mutta kasvattaa häpeää.
Minua ei ole kasvatettu häpeällä. Ehkä se on selitys siihen, että pidän ketjua outona.
Mutta liittyykö kaikki vastaukset tähän häpeällä kasvattamiseen?
Sama
Aamuisin herätessäni evästän itseni päivään kertaamalla mielessäni kaikki ne asiat joissa olen elämässäni epäonnistunut. Ja kaikki ne mahdollisuudet, jotka olen jättänyt käyttämättä.
Siitä vois maksaa muutaman miljardin jos sais pään tyhjennettyä näistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outo ketju... en voi samaistua. Haluaisin kuulla, millaisia muuten olette? Oletteko kovin herkkiä ja tunteellisia muutenkin?
Ei ole mielestäni ollenkaan outo, kun ottaa huomioon, kuinka pitkät perinteet häpeällä kasvattamisella tässä maassa on. On ihan luonnollista, että sellaisen kasvatuksen tuloksena syntyy äärimmäisen häpeäherkkiä, jopa neuroottisia ihmisiä. Jotkut kääntävät häpeän itseensä, toiset taas ulkoistavat sen muihin myötähäpeän kautta. Herkkyys yleisesti altistaa kyllä häpeäherkkyydelle mutta uskon, että kovin häpäisevä kasvuympäristö tekee tuhojaan myös vähän ronskimmallekin persoonalle.
Joo, tuo on totta. Suomessa osissa suvuissa on pitkät häpeällä kasvattamisen perinteet. Lasteni isän puolella tehtiin niin: jos lapsi toimi vääriin, hänelle sanottiin "häpeä! Että kehtaat!". Olin myös tosi vihainen, kun vierailimme miehen sukulaisten luona: he nauroivat koko ajan lapsen mokille. Pieni viaton juttu, mutta kasvattaa häpeää.
Minua ei ole kasvatettu häpeällä. Ehkä se on selitys siihen, että pidän ketjua outona.
Mutta liittyykö kaikki vastaukset tähän häpeällä kasvattamiseen?
Sama
Olet onnekas, kun sinua ei ole "karaistu" häpeäkasvatuksella. En silti menisi väittämään, että kaikki oman itseen liittyvä häpeä juontuisi yksinomaan kasvatustyylistä. Perheessä on voinut olla vaikka kuinka kannustava ja ymmärtävä ilmapiiri mutta häpeä on syötetty mieleen jostain ulkopuolelta. Esimerkiksi koulussa on voinut joutua syrjityksi tai kiusatuksi siksi, että on joidenkin mielestä "nolo". Tai ehkä perheen asema on ollut jollain tapaa silmiinpistävä yhteisössä (huomattavan varakas/köyhä, "epämääräiset" sukujuuret jne.) ja lapset ovat aikojen saatossa oppineet häpeämään itseään sen takia. Tässä maassa ja yhteiskunnassa ei todennäköisesti ole yhtä ainoaa osa-aluetta, johon ei liittyisi häpeä jossain muodossaan.
- lainaamasi
Vierailija kirjoitti:
Outo ketju... en voi samaistua. Haluaisin kuulla, millaisia muuten olette? Oletteko kovin herkkiä ja tunteellisia muutenkin?
Varmaankin minut luokiteltaisiin herkäksi ja tunteelliseksi, itse en aina tunne tai halua tuntea olevani. Tai en ainakaan näytä näitä ominaisuuksia kovinkaan paljon ulospäin, koska käsitän ne ensisijaisesti negatiivisina omalla kohdallani. Rasitun kyllä sosiaalisista suhteista ja reagoin sisäisesti melko voimakkaasti moneenkin asiaan, toisiin taas en. Tuntuu vähän kuin sisäinen maailmani olisi joko on tai off.
Kuvittelisin, että joku tosi ekstrovertti ja ulospäin reagoiva ja jotenkin turhia häpeämätön persoona ei ehkä kärsi näistä "häävävälöistä".
Ihanaa vertaistukea! Onko paikalla psykologeja, mitäs sanotte ilmiöstä?