Mikälainen anoppi sinulla on?

Anoppi njet harasoo njet njet.

Entinen

Vierailija kirjoitti:

Mikälainen anoppi sinulla on?

Tuletko hyvin toimeen anopin kanssa?

Onko ollut ongelmaa anoppi suhteessa?

.

Oikein mukava, mutta vanha. 

Tulen, mutta asuu kaukana ja nähdään harvoin. 

Ei milloinkaan. 

Oi kauhistus, minä en ole koskaan ajatellut itseäni anoppina, vaikka minulla on kaksi vävyä😳

Aina on tultu hyvin toimeen.

Ihan ok anoppi. Asuu kaukana, joten jäänyt aika etäiseksi.

Ei välittänyt pojan lapsistaan yhtään, minä miniä olin perkeleestä seuraava.

Noh poikansa oli ykkönen.

Paljon maksoimme hänen elatuksestaan, (lapsi on sen noin 18 vuotta)

anoppi 2,5 x 18 vuotta.

Semmonen uusioperhe

Etäinen hömppä, jota koko suku viilaa linssiin valheilla.

Sota-ajan häpeäriippa antaa hänelle keinon olla näkemättä asioita todellisin silmin: molemmat poikansa viinaan meneviä, toinen vaihtanut muijaa kuin sukkia ja toinen valehtelee vanhemmilleen ja puolisolleen minkä kerkeää. Tätä ei tunnusta vaan syyttää poikiensa vaimoja mt- potilaiksi ym.

Tyttärensä talutusnuorassa, koska tällä taustalla anoreksia ym. mt- ongelmia. Palvoo tyttörensä lapsia, muille aivan ilmaa.

Ihana oli silloin kun eli ja muistoissa vieläkin.

Mun anoppi oli aluksi ihan mukava, todella erilainen persoona kuin itse olen ja alusta saakka tuntui siltä, ettei hän oikein ymmärrä tai hyväksy minua. Ja sitten eräänä kauniina päivänä hän aloitti tuosta noin vain mykkäkoulun. Viimeisenä päivänä kun olen hänet nähnyt, hän ei yhtäkkiä puhunut enää sanaakaan mulle. Appiukko sitten selitti, miten anoppi oli suuttunut jostain aivan pienestä asiasta mitä olin sanonut, siis oikeasti sellaisesta mistä ei voi kukaan loukkaantua (en siis todellakaan ole mikään kylmä ja kova ämmä, tai idiootti, joka sanoo kaikkea tyhmää eikä ymmärrä miksi ihmiset loukkaantuvat). Hän oli päästään kääntänyt sanomiseni tarkoittamaan jotain aivan muuta ja lopulta appiukko kertoi kaiken mistä anoppi oli loukkaantunut, niitä pieniä juttuja oli siis useita kymmeniä vuosien varrella. Tyyliin olin istuttanut vääränlaiset kukat pihallemme ja tällä tavalla en ollut kunnioittanut anopin ideoita. Suutuin, raivosin, huusin (oli väärä reaktio tiedän, mutta en vaan kyennyt hillitsemään itseäni). Välit meni poikki. Kohta 4 vuotta kulunut emmekä ole missään tekemisissä. Harmi, että kostavat tätä riitaa omille lapsenlapsilleen eivätkä itse koskaan ota heihin yhteyttä.

Kaikki on entisiä anoppeja tai kokelaita. Tässä kymmenien vuosien varrella on ollut 2!!! kokelasta joiden kanssa olen tullut toimeen ja olleet ns tolokkuja naisia. Suurin osa ollut päällepäsmäreitä, itsekkäitä ja suoraan sanoen painajaisia.

Oikein mukava. Tosi erilainen kuin minä, mutta tullaan hyvin juttuun keskenämme. Pärjätään hyvin jopa viikon lomareissuilla, molemmat antaa tilaa toisen erilaisille tavoille. Yhteinen kiinnostuksenkohde meillä on minun ja miehen lapset (eli hänen lapsenlapsensa) ja lapsemme ovat hänelle vähintään yhtä tärkeitä kuin minulle. Se riittää minulle. Hän on kasvattanut upean miehen ja on upea mummo lapsillemme, enempää en voisi toivoa.

Hyvin etäinen henkisellä tasolla ja keskustelut hänen kanssaan ovat hyvin pintapuolista. Hän oli riippuvussuhteessa alkoholisti appiukkoon, jonka kanssa oli yhdessä hänen kuolemaansa asti. Hänellä on hyvin heikko itsetunto ja ei kykene avautumaan. Itse olen täysin hänen vastakohtansa. Vaikea olla hänen seurassaan :(

Mulla on huippu anoppi.

Soittelee useimmin mulle kuin pojalleen.

Tosi mukava, herttainen. Kova tekemään kaikenlaista, sitkeä. Kaunis niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Harmi että välimatkaa on yli 800 km ja näemme liian harvoin. Tätä mieltä olen ollut jo 35 vuotta.

Mukava ja hyvät välit. Oma äitini on kuollut, ja anopilla on vain kaksi lasta ja minä olen ainoa "in law"-lapsi, joten koen hyvin mahtuvani hänen perheeseensä. Olemme molemmat hölöttäjiä ja sellaisia, että meitä saattaa jännittää ihan hassut asiat. Kumpikaan ominaisuus ei ole kovin vahvana periytynyt anopin lapsille, joten sikälikin olen hyvää seuraa hänelle. Olemme kuitenkin myös pohjimmiltamme ujoja emmekä halua tyrkyttää itseämme muille, lisäksi olen äidittömänä lapsesta asti tottunut elämään ilman vanhempaa nais-omaista, joten ei meillä mitkään päivittäin-soitteluvälit ole vaan sellaiset, että kun tavataan niin juttua riittää kunnes on taas erottava. 

Kuollut. Valitettavasti, oli mukava ihminen

Anoppini on avoin, välittävä, rakastava ja aina niin iloinen. 

Mutta minä olen introvertti, rauhaa ja yksityisyyttä kaipaava, joka ahdistuu liiasta halailusta ja läheisyydestä. Tapaamiset, joita on lähes joka viikko, koska "on niiiiin ikävä!" vievät voimia, kun pitää halailla, kysellä ja selittää ihan kaikki omat asiat, ja tekisi mieli välillä vain huutaa vastaukseksi vain "ei kuulu sinulle!". Kertoo omat, appiukon, lähisuvun, naapurin, mökkinaapurin ja tutun tuttujen terveysasiat ja voivotellaan koronaa. Haluaa järjestää joka ikisestä asiasta illanistujaista ja illallista ja höseltää niin, että näen varmaan häntä useammin kuin parasta ystävääni.  

Alan olla aika väsynyt tähän jatkuvaan "välittämiseen" ja "rakastamiseen" ja ah niin ihaniin illallisiin. Ihan kiva, mutta voisiko sitä tehdä vähemmän ja etäämmältä? Pahin korona-aika oli minulle lomaa anopista. Näen äitiäni 3-4 kertaa vuodessa, joka on ihan riittävästi. Siinä ajassa ehtii jo vähän ikävöidä, ja on mukava päivittää kuulumiset. Enempää en jaksaisi.

Oikein hyvä anoppi on minulla. Fiksu ihminen ja loistava pano!

M43

Oma anoppini on mulle kyllä rakas ja tiedän hänen rakastavan minua, lähes kuin omaa lastaan.

Ärsyynnyn häneen yhtälailla, vaikkakin eri syistä, kuin omiin vanhempiini. Ja lepyn yhtä nopeasti.

Välimme ovat aina olleet siis varsin kotoisat.

Ainoa mikä ajoittain hiertää, on anopin muutamat sanomiset liittyen ulkomailla asuvan tyttärensä lapsiin, versus meidän lapset, eli hänen poikansa lapset.

Sanoi mm. jotakuinkin niin, että ”oman tyttären ensimmäisen lapsen syntymä on ollut hänelle kaikkein hienointa”. En sanonut siihen mitään, istuin vaan hiljaa.

Hän tajusikin nopeasti virheensä ja alkoi selittää, että ”siis…siis varmaan sinunkin äidillesi on ollut hienointa, kun sinä sait ensimmäisen lapsesi…”.

Mutta joo. Yritin laittaa tuon vanhuuden piikkin, koska eihän tollasta sano kukaan ihan täyspäinen poikansa lasten äidille, vaikka ajattelis päässään noin.

Meidän lapset vielä kaikeinlisäksi leikki siinä vierellä. Siitä tuli vähän surku.

Mulla on ihan maailman paras anoppi. Asutaan kilometrin päässä toisistamme, mutta anoppi ei silti tuppaudu elämäämme eikä me hänen. Tavataan lähes viikoittain, puoliso käy useammin äitiään moikkaamassa. Anoppi opetteli varta vasten vegaanileivonnan, kun tavattiin puolison kanssa ja ottaa muutenkin ihanasti kaikki huomioon. Anoppi oli itsestään selvä valinta toiseksi todistajaksi meidän häihin, olisi ollut harmi jos hän ei olisi terveydellisistä syistä päässyt osallistumaan.