Miten oppia elämään yksin onnellisena?

Miten olet onnistunut saamaan ne seksikumppanit, jos sitten suht samalla tyylillä löytyisi se suhdekin?

Tai sitten vaan täytät elämäsi kaikella niin, että olet tyytyväinen etkä ehdi miettiä asiaa?

Tarvitset elämäntehtävän, jonkun asian joka antaa sinulle voimaa ja energiaa saamalla sinut tuntemaan itsesi tärkeäksi. WWF, kirkonapu, partio"isonen", vapaaehtoinen vanhustyö, eläinsuoja tai mikä nyt on sydäntäsi lähellä.

Millaisia aloitteita ja millaisille miehille olet itse tehnyt?

Rakkaudenkaipuu on meihin kirjoitettu sisään, turha sitä vastaan on taistella. Monella on se kaipuu vaikka olisi parisuhteessa, olisi terveitä lapsia, mainetta, mammonaa, rakastajiakin. Lue romanttista kirjallisuutta ja helli itseäsi. Käy välillä treffeillä jos tuntuu että jotain haluaisi tehdä romantiikan eteen. Mieti nyt valmiiksi kestätkö jos et saa lapsia. Ja rapsuttele koiraa, sille sä olet elämän paras ja ainoa rakkaus.

P.s koirapuisto ja kirjan lukeminen kuulostaa aika kivalta😊

Vierailija kirjoitti:

Rakkaudenkaipuu on meihin kirjoitettu sisään, turha sitä vastaan on taistella. Monella on se kaipuu vaikka olisi parisuhteessa, olisi terveitä lapsia, mainetta, mammonaa, rakastajiakin. Lue romanttista kirjallisuutta ja helli itseäsi. Käy välillä treffeillä jos tuntuu että jotain haluaisi tehdä romantiikan eteen. Mieti nyt valmiiksi kestätkö jos et saa lapsia. Ja rapsuttele koiraa, sille sä olet elämän paras ja ainoa rakkaus.

P.s koirapuisto ja kirjan lukeminen kuulostaa aika kivalta😊

Tää oli niin ihana ja liikuttava vastaus, että täällä sivullinenkin liikuttuu ja rapsuttaa koiraa. Se on juurikin noin.

Ihan oikeasti en tiedä. Ihminen on sosiaalinen eläin, ja läheiset ihmissuhteet ja läheisyydenkaipuu on todella syvällä meissä. Itsellä kissat ja huonekasvien hoivaaminen hieman korvaa sitä lämmön tarvetta.

Täällä samat ongelmat. Tosin olen jo katkeroitunut, erakoitunut ja masentunut niin pahasti että täältä ei enää nousta. Nytkin pitkällä sairauslomalla töistä masennuksen/ahdistuksen takia. En ole koskaan seurustellut/käynyt treffeillä ja ikää kohta 40 v. Olet onnekas kun et (vielä ainakaan) ole sairastunut masennukseen. Tää on yhtä hlvettiä.

Mä olin pitkään sinkkuna teidän iässä ja sitten löysin parisuhteen. Sinkkunakin oli ihan hyvä. Parisuhde vaatii paljon uhrautumista ja kompromisseja. Enää ei käydä likkojen kanssa reissuissa jne. Mutta kyllä tuo oma ihana kulta kaiken voittaa.

Katsomalla ympärillesi ja ymmärtämällä, että vaikka parisuhde tuo joillekin onnen, läheskään kaikille se ei sitä tuo. Faktahan on, että MIKÄÄN elämäntilanne/suhdestatus ei ole onnellisen elämän resepti. Kaikissa tilanteissa on hyvät ja huonot puolensa.

Sinua ei ole petetty eikä jätetty. Et ole joutunut kärsimään alkoholistin/addiktin kumppanina. Päiväsi eivät mene pilalle repivän riitelyn takia. Sinun ei ole tarvinnut pelätä väkivaltaa eikä sinua ei yritetä kontrolloida. Et elä kulissiliitossa jonka kaikki luulevat onnellinen, samalla kun olet syvästi onneton ja yksinäinen. Nämä ovat isoja asioita, eivätkä todellakaan itsestäänselvyyksiä.

Sinkkuudessa on huonot puolensa, ja kärsit niistä. Mutta siinä on myös hyviä puolia, joista ainakin osan menetät jos joskus löydät kumppanin. Ratkaisu: koita tiedostaa selkeämmin ne hyvät puolet joita juuri sinkkuna olemiseen (eikä elämääsi yleensä) liittyy. Muista, että mennyt elämäsi ei kerro mitään tulevasta.  Et voi vaikuttaa kaikkeen, mutta sen voit päättää että niin pitkälle kuin asia sinusta riippuu, tulet elämään hyvän ja täyden elämän. <3

Jos ei ole jotain asiaa kokenut, sitä alkaa paisutella omassa päässään ja kuvitella että miten ihania ja täydellisiä nämä asiat on. Ja tämä koskee ihan kaikkia asioita. Hyvänä esimerkkinä vaikka se, miten haaveilin ja suunnittelin Pariisin matkaa monia vuosia, ja siitä tuli pääni sisällä sellainen ihme fantasia kaupunki. Joten tietenkin sitten paikan päällä, kun todellisuus iski vasten kasvoja niin oli todella pettynyt olo. 

Itselläni on ollut yksi oikea parisuhde (kesti 10vuotta, sinkkuna olen ollut nyt 5vuotta), mutta olin sinkkuna aika myöhäiseen ikään asti. Aloin seurustella noin 10-15vuotta myöhemmin kuin vaikka kaikki läheiseni. Ja niinä aikoina myös parisuhteesta tuli sellainen fantasiamainen ajatus päähäni. No eihän se(kään) kuvitelma tietenkään vastannut todellisuutta, koska oikeat seurustelusuhteet ja avioliitot nyt vain ei ole jotain meille syötettyjä elokuvien ja kirjallisuuden ikiromanttista hömppää. 

Kaipaus on iloinen asia, toiveikkuutta täynnä, mutta varsinaisesti onnellisuuteen pitää hyväksyä oma elämä, olla kiitollinen siitä mitä on saanut, eikä kadehtia muita. 

En tiedä. Itse olen perhekeskeinen parisuhdeihminen ja tämä lapsettoman ikisinkun elämä on kuin olisin vankina jonkun vieraan ihmisen elämässä. Ei tämä ole oikein miltään osin minua!

Nyt korona-aikana olen huomannut normaaliakin enemmän yksin oltuani etten enää kiinnostu sitäkään vähää mistään eikä oikein mikään tunnukaan miltään. Voin täysin ongelmitta olla koko viikonlopun yöpuvussa tekemättä edes ruokaa.

N40+

Itse samassa tilanteessa, tosin jo korkeampaan ikään ehtinyt. Kyllä minäkin joskus olen asiaa välillä surrut ja toivonut muutosta. Muutamia vuosia sitten tulin siihen tulokseen, että mukautuvaisena ihmisenä alistuisi kuitenkin kaikessa toisen tahtoon ja ahdistuisin siitä, etten varmaan kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä ja mielenkiintoinen ihminen ja saisin vain toisen pitkästymään, ja saisin koko ajan kuulla miten huono olen ja miten minun pitäisi olla toisenlainen, jotta kelpaisin. Eli taidan edelleen pelätä, että jonkun toisen kanssa asuminen olisi samanlaista kuin ennenvanhaan lastenkamarissa isosiskon kanssa yhdessä eläessä. Ja tullut siihen tulokseen, että itsekseni olen vapaa ahdistuksesta, itsenäinen sielu. Eikä sitä naimisiin mennessä tiedä mitä kotiinsa saa. Yhtä hyvin se voi olla väkivaltaa, alistamista, mitätöintiä, alkoholismia, jne. Nyt kun lapsia ei ole enää mahdollista saada, minulla ei ole enää mitään hyvää syytä vaihtaa vapaata ja rauhaisaa elämääni mihinkään tuollaiseen. Toki olen ystävilläni nähnyt onnistuneeltakin vaikuttavia liittoja. Liiton onnistumisesta ei koskaan ole mitään takeita. Lapsuudenajan kokemusten pohjalta olen hyperallerginen itsensä ylemmäs asettaville ihmisille, vaikka minut onkin kasvatettu alistumaan. Mieluummin välttelen sellaista asetelmaa. En halua alistua, mutta vielä vähemmän riidellä. Itsekseen ei tarvitse tehdä kumpaakaan. Saa ajatella, että maailma on myös minun yhtä paljon kuin kenen tahansa muunkin eikä kellään ole määräysvaltaa minun omaan elämääni, niinkuin minullakaan ei ole toisten elämään.