Lue keskustelun säännöt.
HS: Kipututkijan synnytys
24.01.2021 |
Artikkeli vaikuttaa mielenkiintoiselta, siinä raskaana oleva tutkija kertoo omista kokemuksistaan kivusta, jutussa esillä on myös metoo-liike. Harmi vaan kun juttu on vain tilaajille. Voisko joku tilaaja referoida hieman tänne tuon artikkelin sisältöä?
Kommentit (86)
Ottamatta kantaa nyt siihen mikä on väkivaltaa ja mikä ei, niin jutussa mainitun kyselyn mukaan iso osa yksilapsisista naisista JA miehistä sanoi syyksi siihen, ettei lisää lapsia tule lisää, juuri synnytyskokemuksen.
Jos ollaan huolissaan syntyvyydestä, niin eikö tähänkin pitäisi reagoida? Aina voidaan syyttää nykyäitejä pullamössöiksi, mutta en ymmärrä miksi synnytyksen pitäisi olla kokemus jossa kohtelu on tylyä ja kivunlievitys kiinni tuurista, kun muissakin asioissa on siirrytty 2020-luvulle. Naisten kivun vähättely on liian yleistä ylipäätään. Esimerkiksi endo-potilaiden kohtelu on monesti ihan karmivaa.
Jutussa myös sanottiin että kaikilla keskeisillä potilasryhmillä on yhdistykset, mutta synnyttäjillä ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse mietin sitä, että voiko synnytyskipuun todella valmistautua? Vaikka olisi kuinka paljon tietoa kivusta? Mielestäni kipu oli niin järkyttävää, että en kyennyt ajattelemaan mitään selkeästi. Kaikenlaiset ohjeet menivät minulta ohi korvien, koitin vain sietää kivun, miten parhaaksi pystyin.
Joillakin kuukautiskivut ovat synnytyskipujen luokkaa joka kuukausi eikä silti saa tarvittavia kipulääkkeitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaan, että aika kultaa muistot. Vuosienkin jälkeen muistelen järkyttäviä synnytyskipuja. Kipututkija oli artikkelissa sitä mieltä, että synnytyskipu koetaan niin rankkana, koska ihmisten elämässä ei ole paljon kipua nykyään. Tämä pitää varmasti paikkansa. Olen elänyt kivutonta elämää, ei ole ollut suuria leikkauksiakaan. Sektio on suurin tähänastisista leikkauksista. Tämän takia varmaankin koin synnytyskivun niin voimakkaana.
Niinpä. Mutta tätä kipua voi "harjoitella" vaikka kilvoittelemalla itsensä kanssa urheilussa, joogassa, juoksemisessa... Jos ei ikinä saa sattua tai hengästyttää arjessa, miten kipuun voisi edes tutustua?
Tavanomaista kipua ei voi mitenkään verrata synnytyspolttoihin. Ainakin omasta mielestäni esim. raajan murtumisesta aiheutuva kipu on aivan täysin eri luokkaa kuin synnytyksen polttava kipu.
Totta! Kestän tosi hyvin kaikkea muuta kipua mutta synnytyksestä en olisi selvinnyt ilman epiduraalia. Synnytyksestä palautuminenkin meni ilman kipulääkkeitä vaikka kaksi epparia jomotti ja sain ai van hirveät peräpukamat. Mutta se kauhea supistelu neljän minuutin välein jatkui melkein neljä päivää enkä saanut nukuttua ja voimat oli ihan loppu ja jos joku siinä vaiheessa olisi sanonut että hengittele vaan niin olisin varmaan tirvaissut... Ja oli n henkisesti valmistautunut synnyttämään ilman lääkkeitä ja tosi innoissani ennen kuin supistuskipu alkoi kunnolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaan, että aika kultaa muistot. Vuosienkin jälkeen muistelen järkyttäviä synnytyskipuja. Kipututkija oli artikkelissa sitä mieltä, että synnytyskipu koetaan niin rankkana, koska ihmisten elämässä ei ole paljon kipua nykyään. Tämä pitää varmasti paikkansa. Olen elänyt kivutonta elämää, ei ole ollut suuria leikkauksiakaan. Sektio on suurin tähänastisista leikkauksista. Tämän takia varmaankin koin synnytyskivun niin voimakkaana.
Niinpä. Mutta tätä kipua voi "harjoitella" vaikka kilvoittelemalla itsensä kanssa urheilussa, joogassa, juoksemisessa... Jos ei ikinä saa sattua tai hengästyttää arjessa, miten kipuun voisi edes tutustua?
Tavanomaista kipua ei voi mitenkään verrata synnytyspolttoihin. Ainakin omasta mielestäni esim. raajan murtumisesta aiheutuva kipu on aivan täysin eri luokkaa kuin synnytyksen polttava kipu.
Monilla on joka kk synnytyskipumaiset poltot kuukautisten takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaan, että aika kultaa muistot. Vuosienkin jälkeen muistelen järkyttäviä synnytyskipuja. Kipututkija oli artikkelissa sitä mieltä, että synnytyskipu koetaan niin rankkana, koska ihmisten elämässä ei ole paljon kipua nykyään. Tämä pitää varmasti paikkansa. Olen elänyt kivutonta elämää, ei ole ollut suuria leikkauksiakaan. Sektio on suurin tähänastisista leikkauksista. Tämän takia varmaankin koin synnytyskivun niin voimakkaana.
Niinpä. Mutta tätä kipua voi "harjoitella" vaikka kilvoittelemalla itsensä kanssa urheilussa, joogassa, juoksemisessa... Jos ei ikinä saa sattua tai hengästyttää arjessa, miten kipuun voisi edes tutustua?
Tavanomaista kipua ei voi mitenkään verrata synnytyspolttoihin. Ainakin omasta mielestäni esim. raajan murtumisesta aiheutuva kipu on aivan täysin eri luokkaa kuin synnytyksen polttava kipu.
Totta! Kestän tosi hyvin kaikkea muuta kipua mutta synnytyksestä en olisi selvinnyt ilman epiduraalia. Synnytyksestä palautuminenkin meni ilman kipulääkkeitä vaikka kaksi epparia jomotti ja sain ai van hirveät peräpukamat. Mutta se kauhea supistelu neljän minuutin välein jatkui melkein neljä päivää enkä saanut nukuttua ja voimat oli ihan loppu ja jos joku siinä vaiheessa olisi sanonut että hengittele vaan niin olisin varmaan tirvaissut... Ja oli n henkisesti valmistautunut synnyttämään ilman lääkkeitä ja tosi innoissani ennen kuin supistuskipu alkoi kunnolla.
mieti tuo tuska joka kuukausi ilman kunnon kivunlievitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toimittaja kirjoittaa, että miksi pitää olla ylpeä kivun sietämisestä. Minusta pitää: voi olla ylpeä siitä että jaksaa juosta maratonin, nostaa raskaita painoja, esittää pitkän luennon, lukea puuduttavan kirjan, uida avannossa. Ne sattuvat ja kivun siedosta voi olla ylpeä.
Kaikki on kehon ja mielen hallintaa, ja onnistuneesta suorituksesta minusta pitääkin olla ylpeä! Sama juttu synnytyksessä: jos hallitsee kehon rentouttamisen, tunnistaa kipukynnykset, osaa hengittää ja keskittyä, se on aivan upea suoritus ja SIITÄ PITÄÄ OLLA YLPEÄ!
Synnytyskipua voi hallita, mutta se ei onnistu harjoittelematta. Oman kehon tunteminen, terveys, sinnikkyys ja urheilutausta auttavat.
Täyttä huuhaata.
Eihän ole. Itsensä ylittäminen on ylpeyden aihe. Eikö sinulle?
Millä lailla se on itsensä ylittämistä jos synnytyksessä menee kaikki hyvin ja kipu pysyy siedettävänä? Ei se ole mikään itsensä ylittäminen johon on voinut valmistautua. Tosiasiassa jonkinasteiseen kipuun voi siedättyä ja voi opetella erilaisia tekniikoita kestää kipua. Mutta fakta on, että siinä vaiheessa kun todellinen kova kipu tulee, siinä ei mikään mindfullness tai ultramaratonharjoittelut auta. Kipu on pahimmillaan traumatisoivaa, jopa tappavaa. On vähättelyä luulla että kaikkien synnytyskipu on samanlaista tai siedettävää, vaikka kuinka olisi harjoitellut.
Ai sinun kipusi oli sitten muita kovempaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toimittaja kirjoittaa, että miksi pitää olla ylpeä kivun sietämisestä. Minusta pitää: voi olla ylpeä siitä että jaksaa juosta maratonin, nostaa raskaita painoja, esittää pitkän luennon, lukea puuduttavan kirjan, uida avannossa. Ne sattuvat ja kivun siedosta voi olla ylpeä.
Kaikki on kehon ja mielen hallintaa, ja onnistuneesta suorituksesta minusta pitääkin olla ylpeä! Sama juttu synnytyksessä: jos hallitsee kehon rentouttamisen, tunnistaa kipukynnykset, osaa hengittää ja keskittyä, se on aivan upea suoritus ja SIITÄ PITÄÄ OLLA YLPEÄ!
Synnytyskipua voi hallita, mutta se ei onnistu harjoittelematta. Oman kehon tunteminen, terveys, sinnikkyys ja urheilutausta auttavat.
Täyttä huuhaata.
Eihän ole. Itsensä ylittäminen on ylpeyden aihe. Eikö sinulle?
Mielestäni siinä ei ole mitään ylpeyden aihetta, että synnytys sujuu hyvin. Hyvä asia tietysti, mutta ei mikään sulka hatussa. Siihen ei usein voi itse vaikuttaa. Luulen, että edes kipukynnyksellä ei ole merkitystä, koska kipu on sisäistä. Sektiohaava oli niin kipeä, että en olisi päässyt sängystä ylös, jos sänky ei olisi ollut moottoroitu. En silti koe itseäni huonoksi, koska en voinut vaikuttaa synnytyksen kulkuun.
Synnytys menee miten menee, mutta vaihtoehtoihin voi todella vaikuttaa ja pitääkin. Oma vointi, kehon kunto, kivunsieto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toimittaja kirjoittaa, että miksi pitää olla ylpeä kivun sietämisestä. Minusta pitää: voi olla ylpeä siitä että jaksaa juosta maratonin, nostaa raskaita painoja, esittää pitkän luennon, lukea puuduttavan kirjan, uida avannossa. Ne sattuvat ja kivun siedosta voi olla ylpeä.
Kaikki on kehon ja mielen hallintaa, ja onnistuneesta suorituksesta minusta pitääkin olla ylpeä! Sama juttu synnytyksessä: jos hallitsee kehon rentouttamisen, tunnistaa kipukynnykset, osaa hengittää ja keskittyä, se on aivan upea suoritus ja SIITÄ PITÄÄ OLLA YLPEÄ!
Synnytyskipua voi hallita, mutta se ei onnistu harjoittelematta. Oman kehon tunteminen, terveys, sinnikkyys ja urheilutausta auttavat.
Täyttä huuhaata.
Saa siitä ylpeä olla, ja sattuu se kuitenkin ihan samalla tavalla kuin kaikkia muitakin.
Osasin synnyttää, kestin kivun loppuun asti, kun en muuta voinut, ja hallitsin kehoni ja mieleni ihan niin hyvin kuin pystyin. En harjoitellut etukäteen, mutta ensimmäisen synnytyksen jälkeen seuraavat olivat tietyllä tavalla "helpompia", ehkä siksi että tiesi sen loppuvan aikanaan. Mainitut auttavat asiat auttavat kyllä, ei kaikkia, eikä täydellisesti, mutta suurimmalle osalle niistä ei ole haittaakaan.
Synnytys ei kuitenkaan ole verrattavissa urheiluun, jossa on voittajia ja häviäjiä. Me ollaan synnytyksessä kaikki ihan samalla viivalla, eikä siinä pitäisi tuntea mitään paremmuutta tai huonommuutta, eikä pitäisi aiheuttaa sitä muillekaan.
- eri
No ei se todellakaan satu kaikkia samalla tavalla. Ja jos kerran siinä ei tarvitse tuntea paremmuutta tai huonommuutta, miksi tuntea siitä ylpeyttä? Eikö kiitollisuus siitä että asiat menivät hyvin, olisi parempi verbi tähän tilanteeseen? Ylpeyttä tunnetaan yleensä siitä että on tehnyt jotain itse, ja niinhän sinä sanoit jo aluksi että sinä osasit synnyttää = kaikki eivät?
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa nyt siihen mikä on väkivaltaa ja mikä ei, niin jutussa mainitun kyselyn mukaan iso osa yksilapsisista naisista JA miehistä sanoi syyksi siihen, ettei lisää lapsia tule lisää, juuri synnytyskokemuksen.
Jos ollaan huolissaan syntyvyydestä, niin eikö tähänkin pitäisi reagoida? Aina voidaan syyttää nykyäitejä pullamössöiksi, mutta en ymmärrä miksi synnytyksen pitäisi olla kokemus jossa kohtelu on tylyä ja kivunlievitys kiinni tuurista, kun muissakin asioissa on siirrytty 2020-luvulle. Naisten kivun vähättely on liian yleistä ylipäätään. Esimerkiksi endo-potilaiden kohtelu on monesti ihan karmivaa.
Jutussa myös sanottiin että kaikilla keskeisillä potilasryhmillä on yhdistykset, mutta synnyttäjillä ei.
Mikä sairaus synnytys on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On myös hyvä muistaa, että synnytys ei ole kaikille erityisen kivulias kokemus.
Kyllähän se sattui, mutta ei mitenkään hirvittävästi. Ihan ilman kivunlievitystä meni. Ollaan niin yksilöitä ja koetaan asioita eri tavoin.
Ei niitä voi verrata. Sattui ihan älyttömästi ja kestin silti. Pahinta kokemaani kipua ja kestin silti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On myös hyvä muistaa, että synnytys ei ole kaikille erityisen kivulias kokemus.
Kyllähän se sattui, mutta ei mitenkään hirvittävästi. Ihan ilman kivunlievitystä meni. Ollaan niin yksilöitä ja koetaan asioita eri tavoin.Ei niitä voi verrata. Sattui ihan älyttömästi ja kestin silti. Pahinta kokemaani kipua ja kestin silti.
mietipä joka kk synnytyskipu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun tytöllä on endo. Pillerit käytössä koko ajan, koska menkat on helvettiä ja koulusta oli silloin aina viikon poissa. Pari kertaa vuodessa menkat pillereillä kestettävissä.
Vierailija kirjoitti:
Mun tytöllä on endo. Pillerit käytössä koko ajan, koska menkat on helvettiä ja koulusta oli silloin aina viikon poissa. Pari kertaa vuodessa menkat pillereillä kestettävissä.
itse joudun käyttämään kuukautisiin opioideja..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toimittaja kirjoittaa, että miksi pitää olla ylpeä kivun sietämisestä. Minusta pitää: voi olla ylpeä siitä että jaksaa juosta maratonin, nostaa raskaita painoja, esittää pitkän luennon, lukea puuduttavan kirjan, uida avannossa. Ne sattuvat ja kivun siedosta voi olla ylpeä.
Kaikki on kehon ja mielen hallintaa, ja onnistuneesta suorituksesta minusta pitääkin olla ylpeä! Sama juttu synnytyksessä: jos hallitsee kehon rentouttamisen, tunnistaa kipukynnykset, osaa hengittää ja keskittyä, se on aivan upea suoritus ja SIITÄ PITÄÄ OLLA YLPEÄ!
Synnytyskipua voi hallita, mutta se ei onnistu harjoittelematta. Oman kehon tunteminen, terveys, sinnikkyys ja urheilutausta auttavat.
Täyttä huuhaata.
Eihän ole. Itsensä ylittäminen on ylpeyden aihe. Eikö sinulle?
Millä lailla se on itsensä ylittämistä jos synnytyksessä menee kaikki hyvin ja kipu pysyy siedettävänä? Ei se ole mikään itsensä ylittäminen johon on voinut valmistautua. Tosiasiassa jonkinasteiseen kipuun voi siedättyä ja voi opetella erilaisia tekniikoita kestää kipua. Mutta fakta on, että siinä vaiheessa kun todellinen kova kipu tulee, siinä ei mikään mindfullness tai ultramaratonharjoittelut auta. Kipu on pahimmillaan traumatisoivaa, jopa tappavaa. On vähättelyä luulla että kaikkien synnytyskipu on samanlaista tai siedettävää, vaikka kuinka olisi harjoitellut.
Ai sinun kipusi oli sitten muita kovempaa?
Ei. Minun kipuni oli niin kovaa että traumatisoiduin, en todellakaan ole ainoa. Sitten on niitä joiden kipu ei ole ollut niin kovaa. Jo saman synnyttäjän eri synnytysten välillä voi olla todella isojakin eroja, saati sitten eri synnyttäjien. Jos joku pärjää kovissa kivuissa ilman kipulääkettä, niin hieno juttu. On varmasti ihmisiä joilla on geneettinen taipumus kestää kipua paremmin kuin muilla, mutta ehkäpä loogisempi selitys olisi se, että kaikkien synnytyskivut eivät ole yhtä kovia. Jo pelkästään vauvan asento vaikuttaa hirvittävästi kipuihin, samoin esim supistuksia voimistavat lääkkeet. Kyllä, minusta olisi järjetöntä vähättelyä sanoa että kaikki, tai edes iso osa synnytyskivuista traumatisoituneista/kipushokkiin synnytyksessä menneistä olisivat jotenkin huonompia synnyttäjiä tai heikompia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toimittaja kirjoittaa, että miksi pitää olla ylpeä kivun sietämisestä. Minusta pitää: voi olla ylpeä siitä että jaksaa juosta maratonin, nostaa raskaita painoja, esittää pitkän luennon, lukea puuduttavan kirjan, uida avannossa. Ne sattuvat ja kivun siedosta voi olla ylpeä.
Kaikki on kehon ja mielen hallintaa, ja onnistuneesta suorituksesta minusta pitääkin olla ylpeä! Sama juttu synnytyksessä: jos hallitsee kehon rentouttamisen, tunnistaa kipukynnykset, osaa hengittää ja keskittyä, se on aivan upea suoritus ja SIITÄ PITÄÄ OLLA YLPEÄ!
Synnytyskipua voi hallita, mutta se ei onnistu harjoittelematta. Oman kehon tunteminen, terveys, sinnikkyys ja urheilutausta auttavat.
Täyttä huuhaata.
Eihän ole. Itsensä ylittäminen on ylpeyden aihe. Eikö sinulle?
Mielestäni siinä ei ole mitään ylpeyden aihetta, että synnytys sujuu hyvin. Hyvä asia tietysti, mutta ei mikään sulka hatussa. Siihen ei usein voi itse vaikuttaa. Luulen, että edes kipukynnyksellä ei ole merkitystä, koska kipu on sisäistä. Sektiohaava oli niin kipeä, että en olisi päässyt sängystä ylös, jos sänky ei olisi ollut moottoroitu. En silti koe itseäni huonoksi, koska en voinut vaikuttaa synnytyksen kulkuun.
Synnytys menee miten menee, mutta vaihtoehtoihin voi todella vaikuttaa ja pitääkin. Oma vointi, kehon kunto, kivunsieto.
Ei niihin oikeastaan ihan hirvittävästi voi. Jos esim sikiö on huonossa tarjonnassa tai synnytys ei käynnisty omillaan, niin ei sille minkään mahda. Ja ylipäänsä, meinaatko että ihmiset olisivat reilusti ylipainoisia tai rapakuntoisia, jos he voisivat sille jotain?
Minusta juttu oli erinomainen. Tässä jotain:
"Kohta niin sanottuja normaalejakin synnytyskipuja voidaan arvioida uudella tavalla.
Tulee mieleen se, kun lasten tukistaminen kiellettiin lailla. Miten sille naureskeltiin. Ei siitä ole kauan, kun lasten ruumiillinen kuritus oli sallittua ja jopa suotavaa. Nyt sitä ei puolusta enää kukaan.
Kaverin kanssa mietimme, että oli niissä meidänkin synnytyksissä huonot hetkensä. Niitä ei ole haluttu muistella. Mutta ei niitä voi myöskään unohtaa. Ehkä alistuimme ajattelemaan, että kaikki yrittivät parhaansa eikä ollut vaihtoehtoja.
Kuurne sanoo, että juuri näin käy, kun vain valtaapitävien ääni kuuluu. Ammattilainen yrittää tehdä parhaansa olemassa olevien rakenteiden sisällä. Ja silti tehdään väkivaltaa synnyttäjää kohtaan.
Suomalaisessa järjestelmässä moni asia toimii. Mutta silti kauhukertomukset ovat mahdollisia.
Synnyttäjälle saatetaan sanoa, että ole iloinen, että lapsi on syntynyt ja elossa. Tutkimusaineiston mukaan synnyttäjät ovat kokeneet, ettei saa valittaa, itsellä ei saisi olla mitään väliä, Kuurne kuvailee.
”Miksi yhteiskunnassa on riittänyt se, että kuolleisuus on synnytyksissä vähäistä? Eikö synnyttäjän hyvinvointi merkitse mitään? Naiset ovat näkymättömiä tässäkin asiassa.”
"
Kuinka moni hyväksyisi hammaslääkäriltä samanlaiset toimintatavat kuin synnytyksessä?
Jos menisin hammaslääkärille, joka sanoisi että on poskihampaassa reikä jota täytyy porata ja puudutetaan ensin, uskoisin häntä. Sitten lääkäri alkaisikin porata ilman puudutusta, ja yhtäkkiä vetäisi pihdeillä hampaan irti minulta kysymättä, ja lopuksi jättäisi mut tuoliin makaamaan suu verta valuen. Ennen lähtöä pyytäisi että pyyhin itse veret lattialta ja tuolista, ja käyn hakemassa pumpulitupon laatikosta, no sieltä missä niitä on aina säilytetty. Jos tässä pyörtyisin ja löisin pääni lattiaan, niin täysin oma syy.
Aivan varmasti tekisin ilmoituksen johonkin paikkaan tutkintaa varten ja kutsuisin sitä väkivallaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toimittaja kirjoittaa, että miksi pitää olla ylpeä kivun sietämisestä. Minusta pitää: voi olla ylpeä siitä että jaksaa juosta maratonin, nostaa raskaita painoja, esittää pitkän luennon, lukea puuduttavan kirjan, uida avannossa. Ne sattuvat ja kivun siedosta voi olla ylpeä.
Kaikki on kehon ja mielen hallintaa, ja onnistuneesta suorituksesta minusta pitääkin olla ylpeä! Sama juttu synnytyksessä: jos hallitsee kehon rentouttamisen, tunnistaa kipukynnykset, osaa hengittää ja keskittyä, se on aivan upea suoritus ja SIITÄ PITÄÄ OLLA YLPEÄ!
Synnytyskipua voi hallita, mutta se ei onnistu harjoittelematta. Oman kehon tunteminen, terveys, sinnikkyys ja urheilutausta auttavat.
Täyttä huuhaata.
Eihän ole. Itsensä ylittäminen on ylpeyden aihe. Eikö sinulle?
Mielestäni siinä ei ole mitään ylpeyden aihetta, että synnytys sujuu hyvin. Hyvä asia tietysti, mutta ei mikään sulka hatussa. Siihen ei usein voi itse vaikuttaa. Luulen, että edes kipukynnyksellä ei ole merkitystä, koska kipu on sisäistä. Sektiohaava oli niin kipeä, että en olisi päässyt sängystä ylös, jos sänky ei olisi ollut moottoroitu. En silti koe itseäni huonoksi, koska en voinut vaikuttaa synnytyksen kulkuun.
Synnytys menee miten menee, mutta vaihtoehtoihin voi todella vaikuttaa ja pitääkin. Oma vointi, kehon kunto, kivunsieto.
Ei niihin oikeastaan ihan hirvittävästi voi. Jos esim sikiö on huonossa tarjonnassa tai synnytys ei käynnisty omillaan, niin ei sille minkään mahda. Ja ylipäänsä, meinaatko että ihmiset olisivat reilusti ylipainoisia tai rapakuntoisia, jos he voisivat sille jotain?
Te puhutte koko ajan poikkeuksista: on ollut joku komplikaatio tai väärä tarjonta tai harvinaisen ilkeä kätilö. Ne ovat huonoja henkilökohtaisia kokemuksia, jotka kannattaa käydä läpi heti synnytyksen jälkeen tai sitten terapiassa. Ei niillä kannata syyttää kaikkea synnyttämistä väkivallaksi.
Naiset ovat vanhempia ja ylipainoisempia synnyttäjiä nykyään kuin aiemmin. Niistä syistä jo synnytykset pidentyvät ja vaikeutuvat.
Epämukavuuden sieto on huonompaa (koska ollaan vanhempia ja ylipainoisempia). Synnyttämisestä on siis Suomessa tullut vaikeampaa.
Tavanomaista kipua ei voi mitenkään verrata synnytyspolttoihin. Ainakin omasta mielestäni esim. raajan murtumisesta aiheutuva kipu on aivan täysin eri luokkaa kuin synnytyksen polttava kipu.