Lue keskustelun säännöt.
HS: Kipututkijan synnytys
24.01.2021 |
Artikkeli vaikuttaa mielenkiintoiselta, siinä raskaana oleva tutkija kertoo omista kokemuksistaan kivusta, jutussa esillä on myös metoo-liike. Harmi vaan kun juttu on vain tilaajille. Voisko joku tilaaja referoida hieman tänne tuon artikkelin sisältöä?
Kommentit (86)
Vierailija kirjoitti:
Toimittaja kirjoittaa, että miksi pitää olla ylpeä kivun sietämisestä. Minusta pitää: voi olla ylpeä siitä että jaksaa juosta maratonin, nostaa raskaita painoja, esittää pitkän luennon, lukea puuduttavan kirjan, uida avannossa. Ne sattuvat ja kivun siedosta voi olla ylpeä.
Kaikki on kehon ja mielen hallintaa, ja onnistuneesta suorituksesta minusta pitääkin olla ylpeä! Sama juttu synnytyksessä: jos hallitsee kehon rentouttamisen, tunnistaa kipukynnykset, osaa hengittää ja keskittyä, se on aivan upea suoritus ja SIITÄ PITÄÄ OLLA YLPEÄ!
Synnytyskipua voi hallita, mutta se ei onnistu harjoittelematta. Oman kehon tunteminen, terveys, sinnikkyys ja urheilutausta auttavat.
No höpö höpö. Synnytyskipu on stanasta ja sitä ei harjoittelemalla poista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän jätetä väkivalta kuvaamaan sitä mitä ennenkin eli tarkoituksellista toisen vahingoittamista. Kätilöt tekevät työtään ihmisten auttamiseksi ja tilanne on rankka, mutta ei auttajan syy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toimittaja kirjoittaa, että miksi pitää olla ylpeä kivun sietämisestä. Minusta pitää: voi olla ylpeä siitä että jaksaa juosta maratonin, nostaa raskaita painoja, esittää pitkän luennon, lukea puuduttavan kirjan, uida avannossa. Ne sattuvat ja kivun siedosta voi olla ylpeä.
Kaikki on kehon ja mielen hallintaa, ja onnistuneesta suorituksesta minusta pitääkin olla ylpeä! Sama juttu synnytyksessä: jos hallitsee kehon rentouttamisen, tunnistaa kipukynnykset, osaa hengittää ja keskittyä, se on aivan upea suoritus ja SIITÄ PITÄÄ OLLA YLPEÄ!
Synnytyskipua voi hallita, mutta se ei onnistu harjoittelematta. Oman kehon tunteminen, terveys, sinnikkyys ja urheilutausta auttavat.
On tosiaan keinoja, jotka auttavat kivun hallinnassa. Mutta tuntuu, että tästä ei saisi puhua, koska se loukkaa joitain ihmisiä. Kivun hallintaa olisi syytä opetella ihan kaikkien synnyttävien, koska yleensä sairaalaan menemistä edeltää kuitenkin varsinkin ensisynnyttäjien kohdalla pitkä avautumisvaihe kotona.
Mulla on itselläni niin huono kokemus epiduraalista, että en missään nimessä halunnut sitä toisessa synnytyksessä. Avautumisvaihe oli todella nopea ja raju, ja vietin sen enimmäkseen autossa istuen (pitkä matka sairaalaan). Mulla ei yksinkertaisesti ollut muita keinoja käytettävissä kuin rentoutuminen ja hengittäminen. Kuitenkin jäi hyvät muistot synnytyksestä, koska tuntui, että pystyn itse vaikuttamaan tilanteeseen.
Tästä tulee mieleen, että olen alkanut inhota elokuvien ja tv-sarjojen synnytyskohtauksia. Ne ovat yleensä sellaisia, että synnyttäjä huutaa suoraa huutoa, ponnistaessaankin. Jokainen ponnistanut tietää (nekin, joilla on ollut väärän tarjonnan takia kivulias ponnistusvaihe kuten mulla x 2), että huutaminen ponnistaessa ei kannata, koska silloin energiaa ohjautuu väärään suuntaan. Elokuvien ja sarjojen synnytyskohtaukset näyttävät aina siltä, että synnyttäjä ei ole yhtään tilanteen tasalla, ei pysty tehdä mitään itsensä hyväksi ja huutaa vain. Mun mielestä se on huono kuva synnytyksestä. Mutta tulee mieleen, että kun nainen harvoin näkee synnytystä ennen kuin on itse synnyttämässä, viihteen tarjoama vääristynyt kuva jää väkisinkin alitajuntaan.
Kyllä, olen samaa mieltä että noista pitäisi puhua enemmän. On paljon tekniikoita joita voi käyttää jonkinasteisen kivun hallintaan ja sietämiseen.
Mutta on suorastaan vaarallista puhua siitä että kaikki kipu olisi hallittavissa jollain tekniikoilla. Se, että joidenkin synnytys sujuu niin hyvin että pärjää esim ilman kipulääkettä tai pärjää kipulääkkeen kanssa niin että selviää, niin ihana juttu! Se on hienoa ja mahtavaa ja toivottavaa, mutta sitten on niitä joilla se kipu syystä tai toisesta (eikä useinkaan suinkaan asenteesta tai leuan rentoutuksesta riippuen) on niin järjetöntä että se traumatisoi. Ja se ei ole mikään epäonnistuminen, tai johdu siitä että oli ”huonosti valmistauduttu”.
Joskus se kipu on niin kovaa että se traumatisoi. Ihmisiä on kuollut kipushokkiin.
Itselläni useampi synnytys ja kohta taas pitäisi synnyttää ja olen aivan paniikissa. Synnytyskipu on joka kerran lyönyt yli ja vaikka kuinka etukäteen yrittää tehdä mielikuva harjoituksia ja tietää, että pitäs pystyä hengittämään ja pitää itseään rentona niin ei pysty. Kroppa on jo jotenkin niin valmiiksi virittäytynyt sitä kipua varten ja se pahentaa tilannetta. Olen saanut synnytyksissä varmasti vaihdellen kaikkia lievityksiä, ja osa auttaa hetkittäin, osa pitää ajoittaa juuri oikein, että auttaa..mutta sellaista kokemusta, että synnytyskipu olisi ollut edes siedettävää en ole vielä saanut..joo tiedän, hullun hommaa synnyttää monta kertaa😅
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän jätetä väkivalta kuvaamaan sitä mitä ennenkin eli tarkoituksellista toisen vahingoittamista. Kätilöt tekevät työtään ihmisten auttamiseksi ja tilanne on rankka, mutta ei auttajan syy.
Väkivaltaa on myös jos satuttaa vaikkei se satuttaminen ole itse motiivi, eli ihan kuvaava sana se on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toimittaja kirjoittaa, että miksi pitää olla ylpeä kivun sietämisestä. Minusta pitää: voi olla ylpeä siitä että jaksaa juosta maratonin, nostaa raskaita painoja, esittää pitkän luennon, lukea puuduttavan kirjan, uida avannossa. Ne sattuvat ja kivun siedosta voi olla ylpeä.
Kaikki on kehon ja mielen hallintaa, ja onnistuneesta suorituksesta minusta pitääkin olla ylpeä! Sama juttu synnytyksessä: jos hallitsee kehon rentouttamisen, tunnistaa kipukynnykset, osaa hengittää ja keskittyä, se on aivan upea suoritus ja SIITÄ PITÄÄ OLLA YLPEÄ!
Synnytyskipua voi hallita, mutta se ei onnistu harjoittelematta. Oman kehon tunteminen, terveys, sinnikkyys ja urheilutausta auttavat.
Täyttä huuhaata.
Eihän ole. Itsensä ylittäminen on ylpeyden aihe. Eikö sinulle?
Mielestäni siinä ei ole mitään ylpeyden aihetta, että synnytys sujuu hyvin. Hyvä asia tietysti, mutta ei mikään sulka hatussa. Siihen ei usein voi itse vaikuttaa. Luulen, että edes kipukynnyksellä ei ole merkitystä, koska kipu on sisäistä. Sektiohaava oli niin kipeä, että en olisi päässyt sängystä ylös, jos sänky ei olisi ollut moottoroitu. En silti koe itseäni huonoksi, koska en voinut vaikuttaa synnytyksen kulkuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo kipututkijan ja lääkärimiehensä haastattelu oli ok. Toivottavasti kannustaa naisia valmistautumaan synnytykseen.
Sen sijaan synnytysväkivalta-termin käyttäminen oli harkitsematonta ja kritiikitöntä. Ei esimerkiksi haastateltu kätilöiden tai synnytyslääkärien koulutuksesta vastaavia tahoja, tai ylipäänsä näiden alojen edustajia.
Minusta on törkeää että käytetään sanaa ”väkivalta” kun tarkoitetaan synnyttäjien pettymyksiä jotka liittyvät vuorovaikutustaitoihin, siihen onko julkisten terveyspalvelujen käyttäjä potilas vai asiakas, kivunhoitoon, synnyttäjän rooliin, kivun määrän ja keston yllättävyyteen ja niin pois päin.
Vuorovaikutustaitoja on tuon mukaan myös esim raiskauksen määrittely. Ei ole tippaakaan törkeää, vaan ihan asiallinen termi. Synnytysväkivalta on ihan todellinen asia. Hassua että kukaan ei huomaa että naiset ovat ihan tyytyväisiä terveyspalveluihin kunnes tulee kyse synnytyksestä, eli ei ole kyse mistään synnyttäjien uhriutumisesta vaan ihan oikeasta ongelmasta.
Vertaat kätilöitä ja lääkäreitä joiden työ on huolehtia että vauva syntyy hengissä raiskaajiin. Oletko mahdollisesti traumatisoitunut synnytyksestä?
On aiheellista keskustella siitä pitäisikö äitien kokemuksiin kiinnittää enemmän huomiota, mitkä ovat tavoitteet synnytystapahtumalle ja mikä niiden prioriteettijätjestys on, miten ne tavoitteet toteutuvat, ja miten voitaisiin onnistua vielä paremmin. Tässä tarvitaan terveydenhuollon eri ammattiryhmien edustajia, tutkijoita ja myös kokemusasiantuntijoita.
Tuollainen raiskaus/väkivaltakielenkäyttö ei avaa hedelmällistä keskustelua, vaan ajaa terveydenhuollon ammattilaiset kauemmas äitiaktivisteista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toimittaja kirjoittaa, että miksi pitää olla ylpeä kivun sietämisestä. Minusta pitää: voi olla ylpeä siitä että jaksaa juosta maratonin, nostaa raskaita painoja, esittää pitkän luennon, lukea puuduttavan kirjan, uida avannossa. Ne sattuvat ja kivun siedosta voi olla ylpeä.
Kaikki on kehon ja mielen hallintaa, ja onnistuneesta suorituksesta minusta pitääkin olla ylpeä! Sama juttu synnytyksessä: jos hallitsee kehon rentouttamisen, tunnistaa kipukynnykset, osaa hengittää ja keskittyä, se on aivan upea suoritus ja SIITÄ PITÄÄ OLLA YLPEÄ!
Synnytyskipua voi hallita, mutta se ei onnistu harjoittelematta. Oman kehon tunteminen, terveys, sinnikkyys ja urheilutausta auttavat.
Täyttä huuhaata.
Eihän ole. Itsensä ylittäminen on ylpeyden aihe. Eikö sinulle?
Millä lailla se on itsensä ylittämistä jos synnytyksessä menee kaikki hyvin ja kipu pysyy siedettävänä? Ei se ole mikään itsensä ylittäminen johon on voinut valmistautua. Tosiasiassa jonkinasteiseen kipuun voi siedättyä ja voi opetella erilaisia tekniikoita kestää kipua. Mutta fakta on, että siinä vaiheessa kun todellinen kova kipu tulee, siinä ei mikään mindfullness tai ultramaratonharjoittelut auta. Kipu on pahimmillaan traumatisoivaa, jopa tappavaa. On vähättelyä luulla että kaikkien synnytyskipu on samanlaista tai siedettävää, vaikka kuinka olisi harjoitellut.
En ole tuo, jolle vastasit, mutta mun mielestä on erikoista ajattelua se, että ilman kivunlievitystä synnyttäneillä kipu on aina lievää. Ensinnäkin, isolla osalla maailman synnyttäjistä ei ole minkäänlaista pääsyä lääketieteellisiin kivunlievityksiin, ja he synnyttävät silti. Kyllä kovaankin kipuun voi soveltaa niitä samoja keinoja kuin lieväänkin. Kipu tuntuu toki silti, mutta kun keskittyy vain siihen rentoutumiseen, niin se auttaa, vaikkei tietenkään vie kipua pois. Mulla oli synnytys, joka alkoi kalvojen puhkeamisella, joka käynnisti erittäin rajut supistukset. Oli se ihan hirveän kivuliasta ja inhottavaa, mutta kyllä siitä hengityksestä vain oli apua. En ajatellut mitään muuta, tein tosi kovasti työtä. Mitään kivunlievitystä ei ollut saatavilla, joten ei ollut edes sitä mahdollisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän jätetä väkivalta kuvaamaan sitä mitä ennenkin eli tarkoituksellista toisen vahingoittamista. Kätilöt tekevät työtään ihmisten auttamiseksi ja tilanne on rankka, mutta ei auttajan syy.
Väkivaltaa on myös jos satuttaa vaikkei se satuttaminen ole itse motiivi, eli ihan kuvaava sana se on.
Ei ole. Väkivaltaa on tarkoituksellinen vahingoittaminen. Keskustelu on tosi vaikeaa, jos osallistujat keksivät omia määritelmiä vakiintuneille sanoille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän jätetä väkivalta kuvaamaan sitä mitä ennenkin eli tarkoituksellista toisen vahingoittamista. Kätilöt tekevät työtään ihmisten auttamiseksi ja tilanne on rankka, mutta ei auttajan syy.
Yhdessä dokumentissa valitettiin siitä, kuinka lääkäri laittoi kädet sisälle lupaa kysymättä. Minä olin muistaakseni aivan tunnoton, ja kaikki toimenpiteet otin kiitollisena vastaan.
Ainoa, mikä tökki, oli mieslääkärin kommentit leikkaussalissa alapääni muodosta ja karvoituksesta. Kehuvia kommentteja. Nämä olivat lähinnä toisille mieslääkäreille. Tämänkin laitoin sen piikkiin, että leikkaussalilääkärit ovat sorvin (potilaan) ääressä koko työaikansa, joista potilas on usein nukutettuna. Minä olin puudutettu ja kuulin kaiken. Siinä tuli esineellistetty olo.
Todettiin myös: "Jos Suomeen halutaan lisää lapsia, pitääkö ehtona olla alatiesynnytys"? Mielestäni tärkeä pointti. Pitäisi olla valinnanvapaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On myös hyvä muistaa, että synnytys ei ole kaikille erityisen kivulias kokemus.
Kyllähän se sattui, mutta ei mitenkään hirvittävästi. Ihan ilman kivunlievitystä meni. Ollaan niin yksilöitä ja koetaan asioita eri tavoin.
Yksi asia, joka myös ärsytti, oli kätilön flirttailu mieheni kanssa. Kätilö ikäänkuin meni mieheni tunteisiin mukaan. Sitä en olisi tarvinnut.
En tiedä, miltä alapääni näytti, mutta jossain vaiheessa mieheni katsoi sinne ja irvisti. Tämä reaktio sai kätilössä aikaan naurun. Toinen oli, kun oksensin ja ripuloin vessassa. Pyysin miestäni tuomaan paperia, kun oksennusta valui nenästä ja istuin pöntöllä. Kumpikaan, ei mieheni, eikä kätilö vaivautunut tuomaan paperia. Tälläisiä pieniä asioita, jotka tuntuivat suurilta silloin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse tunsin toisen lapseni käynnistetyssä synnytyksessä niin kovaa kipua, että koin irtoavani ruumiistani. Tunne oli merkillinen, tunsin ikäänkuin leijuvani itseni yläpuolella, enkä tuntenut enää kipua. Ympäristön viestit eivät tulleet hetkeen perille, kunnes havahduin mieheni kehotukseen hengittää. Pian sen jälkeen sain spinaalipuudutuksen ja synnytys eteni suhteellisen nopeasti loppuun. Tapahtumasta ei jäänyt traumoja, mutten ole ottanut sitä puheeksi kenenkään kanssa, enkä kuullut muiden kertovan samaa.
Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Vierailija kirjoitti:
Yksi asia, joka myös ärsytti, oli kätilön flirttailu mieheni kanssa. Kätilö ikäänkuin meni mieheni tunteisiin mukaan. Sitä en olisi tarvinnut.
En tiedä, miltä alapääni näytti, mutta jossain vaiheessa mieheni katsoi sinne ja irvisti. Tämä reaktio sai kätilössä aikaan naurun. Toinen oli, kun oksensin ja ripuloin vessassa. Pyysin miestäni tuomaan paperia, kun oksennusta valui nenästä ja istuin pöntöllä. Kumpikaan, ei mieheni, eikä kätilö vaivautunut tuomaan paperia. Tälläisiä pieniä asioita, jotka tuntuivat suurilta silloin.
Muutenkin oli sellainen olo, kun pyysin kätilöltä asioita, että anteeksi, että vaivaan sinua. Minä en kokenut, että hän olisi ollut puolellani. Se oli varmaan se, että hän flirttaili mieheni kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaan, että aika kultaa muistot. Vuosienkin jälkeen muistelen järkyttäviä synnytyskipuja. Kipututkija oli artikkelissa sitä mieltä, että synnytyskipu koetaan niin rankkana, koska ihmisten elämässä ei ole paljon kipua nykyään. Tämä pitää varmasti paikkansa. Olen elänyt kivutonta elämää, ei ole ollut suuria leikkauksiakaan. Sektio on suurin tähänastisista leikkauksista. Tämän takia varmaankin koin synnytyskivun niin voimakkaana.
Niinpä. Mutta tätä kipua voi "harjoitella" vaikka kilvoittelemalla itsensä kanssa urheilussa, joogassa, juoksemisessa... Jos ei ikinä saa sattua tai hengästyttää arjessa, miten kipuun voisi edes tutustua?
Koska synnytyskipu poikkeaa kaikesta urheilukivusta tai joogan venytyksistä. Se on kokonaisvaltaista, koko kehossa, eikä sille voi tehdä mitään. Se voitaisiin turvallisesti lääkitä pois, mutta siitä seuraisi se, että synnytys olisi turvallinen kokemustasolla. Jostain syystä meillä on edelleen vallalla kätilöiden lanseeraama käsitys siitä, että synnytyskipu on jonkinlainen rangaistus siitä, että haluaa lapsen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän jätetä väkivalta kuvaamaan sitä mitä ennenkin eli tarkoituksellista toisen vahingoittamista. Kätilöt tekevät työtään ihmisten auttamiseksi ja tilanne on rankka, mutta ei auttajan syy.
Yhdessä dokumentissa valitettiin siitä, kuinka lääkäri laittoi kädet sisälle lupaa kysymättä. Minä olin muistaakseni aivan tunnoton, ja kaikki toimenpiteet otin kiitollisena vastaan.
Ainoa, mikä tökki, oli mieslääkärin kommentit leikkaussalissa alapääni muodosta ja karvoituksesta. Kehuvia kommentteja. Nämä olivat lähinnä toisille mieslääkäreille. Tämänkin laitoin sen piikkiin, että leikkaussalilääkärit ovat sorvin (potilaan) ääressä koko työaikansa, joista potilas on usein nukutettuna. Minä olin puudutettu ja kuulin kaiken. Siinä tuli esineellistetty olo.
Sektion tekee gynekologi eikä mikään kirurgi tai muu "leikkaussalilääkäri". Puudutuksen tekee anestesialääkäri.
Kumpikaan ei ole aina leikkaussalissa hoitamassa nukutettuja potilaita. Vaikea kuvitella, että kumpikaan kehuisi tai kommentoisi kenenkään alapäätä.
Vierailija kirjoitti:
Itse tunsin toisen lapseni käynnistetyssä synnytyksessä niin kovaa kipua, että koin irtoavani ruumiistani. Tunne oli merkillinen, tunsin ikäänkuin leijuvani itseni yläpuolella, enkä tuntenut enää kipua. Ympäristön viestit eivät tulleet hetkeen perille, kunnes havahduin mieheni kehotukseen hengittää. Pian sen jälkeen sain spinaalipuudutuksen ja synnytys eteni suhteellisen nopeasti loppuun. Tapahtumasta ei jäänyt traumoja, mutten ole ottanut sitä puheeksi kenenkään kanssa, enkä kuullut muiden kertovan samaa.
Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Minä menin kipushokkiin, olin tajuttomana, kun veivät leikkaussaliin. Mies sanoi, että hän oli varma, että kuolin, huulet oli siniset ja olin kylmänhikinen. Heräsin teholla eikä kukaan koskaan suostunut selittämään, mitä tapahtui. Epkriisin mukaan sektion syynä oli se, että äiti ei osannut ponnistaa oikein - outoa, menin tajuttomaksi kauan ennen mitään ponnistusvaihetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän jätetä väkivalta kuvaamaan sitä mitä ennenkin eli tarkoituksellista toisen vahingoittamista. Kätilöt tekevät työtään ihmisten auttamiseksi ja tilanne on rankka, mutta ei auttajan syy.
Väkivaltaa on myös jos satuttaa vaikkei se satuttaminen ole itse motiivi, eli ihan kuvaava sana se on.
Ei ole. Väkivaltaa on tarkoituksellinen vahingoittaminen. Keskustelu on tosi vaikeaa, jos osallistujat keksivät omia määritelmiä vakiintuneille sanoille.
Väkivallan määrittää kohde, ei tekijä. Jos miehesi läpsii sinua ja sanoo sitä kouluttamiseksi, niin sekö ei ole väkivaltaa, hänellä kun ei ole tarkoitusta satuttaa, vaikka silmäsi muurautuvat umpeen.
Millä lailla se on itsensä ylittämistä jos synnytyksessä menee kaikki hyvin ja kipu pysyy siedettävänä? Ei se ole mikään itsensä ylittäminen johon on voinut valmistautua. Tosiasiassa jonkinasteiseen kipuun voi siedättyä ja voi opetella erilaisia tekniikoita kestää kipua. Mutta fakta on, että siinä vaiheessa kun todellinen kova kipu tulee, siinä ei mikään mindfullness tai ultramaratonharjoittelut auta. Kipu on pahimmillaan traumatisoivaa, jopa tappavaa. On vähättelyä luulla että kaikkien synnytyskipu on samanlaista tai siedettävää, vaikka kuinka olisi harjoitellut.