Oliko opiskeluajat elämän parasta aikaa? Aina väitetään, että näin on.

Ei ollut, koska sairastuin silloin enkä voinut nauttia opinnoista tai mistään riennoista.

En ymmärrä miksi nuoruus olisi parasta. Mahdollisuuksien vuoksi? Mutta jos tekee oikrat valinnat nuoruudessa, aikuisuus on parempaa.

Kyllähän se oli jälkikäteen ajatellen hyvin huoletonta aikaa. Vastuussa ei ollut kuin itsestään ja opinnoistaan.

Kieltämättä joo, vaikka rahasta oli tiukkaa. Nyt on rahaa, mutta sille ei ole enää mitään käyttöä.

Oli kyllä, rakastin opiskelua, silloin aukeni ihan kokonainen uusi maailma. Ja se ihana vapaus! Toki elettiin aika vaatimattomasti ja piti pihistellä, se ei tietysti aina niin mukavaa.

Opiskeluvuodet ja nuoruus varsinkin näin jälkikäteen ajateltuna olivat ikävän epävarmaa aikaa. Tulevaisuus huoletti, kaikki oli hämärän peitossa, löydänkö omaa paikkaani... Nyt yli 45-vuotiaana koen eläväni uutta nuoruutta, kun lapset alkavat olla melko isoja (nuorin 8v.), olen itsevarmempi, ei tarvitse todistella mitään kenellekään, saa unelmoida vapaasti realistiselta pohjalta = elämä on vapaata. Itse opiskeluaika (vaikka olinkin unelmieni opiskelupaikassa) oli pelottavaa aikaa introvertille.

No ei ainakaan näin korona-aikaan. Etäopiskelu ei sovi minulle yhtään. Olen valmistumassa pian työttömäksi ja syrjäytynyt kaikista opiskelukavereista. Jippii.

t. opiskelija.

Eipä oikeastaan. Onneksi sain asua avokin luona (ollaan edelleen yhdessä), niin säästin PALJON asumiskuluissa. Tarvitsin kuitenkin oman auton, kun koululle oli 20km suuntaansa ja bensaa se kosla söi kuin hullu puuroa... Se rahan laskeminen oli stressaavaa enkä asuinpaikkani takia päässyt rientoihin. Eli pelkkää opiskelua ja kesätöitä neljä vuotta, hyvin harvoin mitään juhlintaa ja paljon rahojen laskemista... Yritin olla nostamatta opintolainaa parhaani mukaan, jotenkuten pärjäsi kesätyörahoilla ja opintotuella.

Ei ollut, täyttä helkkaria koko opiskeluelämä. Lapsuus oli parasta aikaa omassa elämässäni.

Kyllä aikuisena olo on parasta. Oken 41 v ja tähän mennessä elämä on vain parantunut.

Kyllä se oli hienoa aikaa. Eikä vain pelkästään opiskelun itsensä vuoksi. Samoihin aikoihin tapahtui myös oma itsenäistyminen, ensimmäinen tyttöystävä (ja eka seksikokemus), parhaiden kaverisuhteiden syntyminen, parhaat bileet, hienoimmat bändikeikat jne... Eikä ollut huolta huomisesta.

Ja olihan se opiskelukin mukavaa, kun koko oppilaitoksen väki oli kiinnostunut samasta alasta.

Ei ne olleet. Oikeastaan aika kamalaa aikaa.

Ei ollut koska en pitänyt alastani mutta en keksinyt mihin vaihdan niin kävin pitkin hampain loppuun. Noh teekkaribileissä oli aivan kiva käydä juopottelemassa joskus mutta itse opintojen kanssa olin masennuksen partaalla. Alan töitäkään ei valmistumisen jälkeen löytynyt eikä ala kiinnosta niin että jaksaisin yrittää täydennyskoulutuksia tms. Mieluummin totaalinen alan vaihto ja toivottavasti sen aikana tulee ne parhaat vuodet.

Minulle opiskeluaika ei ollut elämän parasta aikaa. Olihan siinä hyviä hetkiä, mutta paremmat ajat minulla tuli perheen perustamisen myötä.

Kun aloitin yliopisto-opiskelut lukion ja armeijan jälkeen muutin samalla uudelle paikkakunnalle ja pois kotoa kolmen hengen soluhuoneistoon. Pääsin suoraan opiskelemaan sitä alaa  mistä pidin ja missä tiesin olevani hyvä, joten olin siinä mielessä tyytyväinen elämääni. Minulla oli myös suhteellisen kiinteä ja sopivan laaja kaveripiiri.

Silloin oli helppo tavata ihmisiä vain käymällä yliopiston kuppilassa tiettyyn aikaan päivässä. Alkuvuosien luentojen jälkeen tein suurimman osan töistä aina kämpillä ja yliopisto oli enemmänkin sosiaalinen tapaamispaikka. Vuosien varrella sitä oppi tuntemaan sekä itseään nuorempia ja vanhempia opiskelijoita vaikka en harrastunut mitään kosteita illanistujaisia vaan olin ja olen aina ollut raitis.

Muutin pois soluhuoneistossa vasta valmistuttuani maisteriksi kahdeksan vuoden opintojen jälkeen erinomaisin tiedoin omassa pääaineessani. Monet silloisista opiskelukavereista on edelleen hyviä ystäviäni ja pidämme yhteyttä silloin tällöin.