Lue keskustelun säännöt.
Parisuhteessa koettu väkivalta hämmentää ristiriitojen vuoksi. Miten käsitellä tapahtunutta?
23.01.2021 |
Tahdon avautua tästä asiasta, sillä vaikka olen eronnut kuukausia sitten miehestä niin edelleen koen vaikeuksia ihan todellisuudessa kohdata tapahtuneita asioita. Tarkoitan, etten uskalla kohdata niitä pinnan alla kyteviä tunteita, joita sillon arkipäiväisessä elämässä jouduin sisälleni patomaan.
On helpompi ajatella pinnallisesti, että hän nyt sattui olemaan varsinainen k*sipää vähemmän tai enemmän.
Vaikka hän oli myös ihastuttava niin käytös saattoi olla aivan hämmentävän nopeasti sellaista, etten edes itse tiennyt miten reagoida tai mitä nyt tapahtuu. Sain syyllisyydentunnot niskaani ja häpeän, joka kuorimitti lähes jatkuvasti.
Pahinta oli, ettei tilanteista puhuttu kun sain osani henkisestä väkivallasta.
Esimerkiksi hän komensi, alisti, oli erittäin auktoriteetti, vähätteli ja mitätöi sekä paisutti vaikka epäonnistumisen ruoanlaitossani todella äärimmäisiin mittasuhteisiin. Kuulin aikamoisen arvostelun tilanteissa, joissa olin hänen mielessään surkimus tai äärettömän typerä.
"Tyhmä, tyhmä, tyhmä!", oli varmaan yksi kuulluin totetamus hänen suustaan.
No tähän kaikkeen tottui hullunkurisesti kun jäädytti tunteensa. Näitähän ei käsitelty, jatkettiin elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tunteeni eivät saaneet päästä valloilleen, sillä en olisi kestänyt enempää kommentointia väärästä olemuksestani.
Koin vian olevan hyvin pitkälle minussa, Arki oli haastavaa ja aloin olemaan äärimmäisen ahdistunut.
Paremmin ymmärrän sen näin jälkeenpäin katsottuna.
Edelleen kaipaan hänessä monia asioita, niitä hänen hyviä puoliaan. Tuntui, että hänessä oli kaksi persoonaa.
Ihan oikeasti, se oli äärimmäisen hämmentävää. Sitä puolta hänessä rakastan, joka oli minulle läheinen ihminen ja tuki.
Tuli myös fyysinen väkivalta. Josta ei myöskään puhuttu tai jos puhuimme, se oli minun syytäni kuitenkin.
Lopulta pääsin lähtemään.
Elämä on ihan hyvää ja pääsen aloittamaan terapian.
Pelottaa kuitenkin kun alan työstämään näitä asioita kunnolla. Pinnan alla kuohuu mutta en uskalla kunnolla kurkistaa sisään, sillä siihen liittyy niin paljon. On turvallisempaa jakaa nämä asiat jonkun kanssa.
Voisin kirjoittaa paljon enemmän mutta jätetään tämä tähän.
Miten te olette selvinneet, oletteko käsitelleet?
Kommentit (17)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käsittelin terapiassa. Ensi alkuun vointini huononi ja se on ihan normaalia. Kun joutuu kohtaamaan sen kaiken, joutuu todella koville.
Muistot ovat nykyisin haalea muisto. Arpia niistä jäi, mutta oireet eivät ole ylitsepääsemättömän vaikeita.
Toivottavasti terapeuttisi on traumasuuntautunut, heillä on eniten ymmärrystä tällaisista asioista.
Vierailija kirjoitti:
Käsittelin terapiassa. Ensi alkuun vointini huononi ja se on ihan normaalia. Kun joutuu kohtaamaan sen kaiken, joutuu todella koville.
Muistot ovat nykyisin haalea muisto. Arpia niistä jäi, mutta oireet eivät ole ylitsepääsemättömän vaikeita.
Toivottavasti terapeuttisi on traumasuuntautunut, heillä on eniten ymmärrystä tällaisista asioista.
Kiitos sinulle. Paljon hyvää myös jatkoosi.
Onnittelut terapiankin puolesta.
Tämä on jo nyt melko raskasta, siis käydä pinnallisesti näitä ihmeellisiä ristiriitaisia tunteita läpi.
Toki olen aivan hyvinvoiva nyt mutta tiedän, että on paljon surua ja käsittelemätöntä vihaa, ahdistusta ja sellaista jota en ole uskaltanut kohdata.
Kaikista vaikeinta tunteiden kohtaamisen lisäksi on se, että olen todella ollut ihmisen kanssa joka on rikkonut rajojani. Sen todellisuuden näkeminen hirvittää.
Vielä olen pystynyt elämään vähän sellaisessa tilassa, että ymmärrän asioiden olleen kohtuuttomia mutta järkiperäisesti myös ymmärtämään toista ihmistä, tai vain ajattelemaan asian huonoiksi sattumuksiksi.
Kun kuitenkin alan todella ajattelemaan kaikkea...
Tulen huonovointiseksi ja näen miehen aika pelottavana ja persoonallisuushäiriöisenä.
Se on järkyttävää juurikin siksi, että hänessä oli myös toinen aivan erilainen ja rakastettava puoli.
Paljon on käsiteltävää eikä vain tämä suhde vaan myös muut traumat.
Siksi aikeissa on hakeutua trauma - tai psykoterapiaan.
Ap
Olen aina ihmetellyt naisia, jotka sietävät tällaista kohtelua ja monesti pitkäänkin. Sitä helposti pitää sellaista naista ihan tyhmänä itsekin. Mutta ehkä sitä ei tosiaan ymmärrä, jos ei ole itse kohdannut tuollaista. Ihmistä, jonka kanssa joutuu miettimään että tapahtuiko tämä oikeasti. Todellisuus törmää oman ymmärryksen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ihmetellyt naisia, jotka sietävät tällaista kohtelua ja monesti pitkäänkin. Sitä helposti pitää sellaista naista ihan tyhmänä itsekin. Mutta ehkä sitä ei tosiaan ymmärrä, jos ei ole itse kohdannut tuollaista. Ihmistä, jonka kanssa joutuu miettimään että tapahtuiko tämä oikeasti. Todellisuus törmää oman ymmärryksen kanssa.
Hmm, no kieltämättä sitä on tullut itsekin mietittyä, että miksi naiset ovat selvästi väkivaltaisten miesten kanssa ja usein pitkäänkin.
Tiedän kuitenkin viimeistään nyt, että se on hyvin monisävyistä vaihtelua kylmästä lämpimään. Aluksi voi paljon painaa huonoihin päiviin ja lopulta kun manipulointi pahenee niin ei yksinkertaisesti erota kovin helposti missä se vika on tai miten nyt tulisi toimia.
Se on aika pelottavaa ja hämmentävää tosiaan. Joudut oman mielen vankilaan ja asioista ei uskalla juuri puhua, siihen liittyy niin valtava häpeä.
Koin pitkään, että vika on minun riittämåttömyydessä ja yritin olla aina hieman parempi, nopeampi ja mukauttaa itseni paremmaksi versioksi kaiken kaikkiaan.
Ahdistuksen lisääntyessä kuitenkin piti kohdata todellisuus ja vaikka tiesin hyvin pitkään ettei kaikki ole hyvin tai normaalia niin oli helpompi vain sulkeutua.
Oli myös oikein hyviä kausia ja paljon asioita jotka toimivat mutta lopulta ei tiennyt mitä seuraavassa hetkessä voi odottaa, joten oli pakko yrittää olla mahdollisimman hyvä kaikessa mitä teki ja mitä olemukseen vaadittiin.
Se on nurinkurista ja vaikea selittää mutta jälkeenpäin ymmärrän ja näen ehdottomasti selvemmin kun mitä silloin kun olin tilanteen keskiössä jatkuvasti.
Onneksi pääsin pois. Ahdistus sen myötä on lieventynyt mutta töitä asian kanssa tehdään edelleen ja haluan myös uskoa, etten kompastu vastaavaan enää kun saan asian käsiteltyä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ihmetellyt naisia, jotka sietävät tällaista kohtelua ja monesti pitkäänkin. Sitä helposti pitää sellaista naista ihan tyhmänä itsekin. Mutta ehkä sitä ei tosiaan ymmärrä, jos ei ole itse kohdannut tuollaista. Ihmistä, jonka kanssa joutuu miettimään että tapahtuiko tämä oikeasti. Todellisuus törmää oman ymmärryksen kanssa.
Niin minäkin olen ihmetellyt, mutta olen silti löytänyt itseni tilanteesta, johon en olisi koskaan uskonut joutuvani. Fyysistä väkivaltaa ei vielä ole ollut, mutta en pidä sitä mahdottomana. Olen päätynyt tähän monesta eri syystä, jotka sitovat minua, mahdollisesti vielä vuosia.
Ja kuten aloittaja, minä olen luovuttanut suhteeseen jäädessäni paljon sellaista mitä en olisi ikinä uskonut joutuvani tai edes pystyväni tekemään. Samaan aikaan olen kuitenkin myös kasvanut tässä ihmisenä. Se aiempi minä oli kapinallinen ja ylimielinen ja uskoi olevansa pysäyttämätön luonnonvoima. On ollut hyvä joutua ymmärtämään, että olisi ollut viisasta olla myös varovainen ja väistää kaikki ne ongelmat, joihin ei ollut ihan pakko rynnätä pää edellä juuttumaan. Jos saan tästä kerättyä itseni kunnialla kasaan, voin ehkä elää jatkossa viisaasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joutuuhan tuossa käymään läpi kaiken haudatun aggression ja häpeän ja myös ne itsesyytökset, joihin toisen käytös on johtanut jo alun perin ja jotka sen takia haluaisi vain unohtaa.
Ja sitten kuitenkin pitää oppia suhtautumaan ylpeydellä siihen, että nyt alkaa olla vaiheittain eri ihminen kuin tuo, joka satimeen joutui ja siellä räpisteli, osin myös tyhmyyttään.
Mutta minkäs teet, tyhmyyksiä tekee jokainen. Jos ei yhteen suuntaan, niin sitten vastakkaiseen. Emme ole erityisen viisaita eläimiä sitten kuitenkaan. Häpeileviä sitten kyllä senkin edestä.
Olen eronnut aika vasta henkisesti väkivaltaisesta suhteesta. Fyysistä väkivaltaa en kokenut, mutta sillä on uhattu. Tavaroita ja huonekaluja on hajotettu yms. Sitten on oltu helliä ja suoritettu katumusharjoituksia kaikenlaisella miellyttävällä käytöksellä minua kohtaan. Ikinä ei ole voinut näyttää tunteita kohteluun liittyen tai yrittää kunnollista keskustelua tai seurauksena on jotakin pahempaa. Sitä on osannut jähmettää itsensä ja ei oikein tiedä edes tuntuuko asiat miltä. Yritin erota monta kertaa. Lopulta olin myös hyvinä hetkinä jähmeä ja sisimmässä pakokauhun partaalla. Näissä suhteissa kadottaa itsensä. Olen myös kuvitellut olevani vahva ja määrätietoinen. Osittain olen muussa elämässä ollutkin, mutta tässä parisuhteessa olen muuttunut miellyttämisenhaluiseksi kynnysmatoksi.
En tiedä, mikä on paras tapa käsitellä asiaa. Silloin kun olen yrittänyt eroa vaihtelevalla menestyksellä, ongelmaksi on muodostunut, että ajatellessani tapahtuneita pahoja asioita, ajauduin synkkään kuiluun ja kauhuun, liki toimintakyvyttömäksi. Se on saanut minut soittamaan sekavassa olotilassa miehelle. Hän on tullut heti lohduttamaan ja pitämään sylissä. Heti kun olo on rauhoittunut, olen tajunnut tehneeni pahan virheen, mutta halunnut taas painaa häpeän pois mielestäni. Olen uskotellut itselleni, että hän on ehkä oppinut nyt ja tästä eteenpäin alan vaatimaan arvoistani kohtelua. Mies kun on palannut aina "häntä koipien välissä". Mutta enhän minä ole mitään muuta uskaltanut, kuin yrittää olla parempi nainen hänelle. Loputonta suorittamista.
Minun olisi pitänyt hakeutua terapiaan silloin. Sen olen kirkkaasti tajunnut, että olisin nuo tunteet voinut jakaa ammattilaisen kanssa, kun en ole kenellekään muulle kehdannut (kuin ex-miehelle sekavina hetkinä). Yksi tärkeä apu on ollut kirjallisuuden lukeminen aiheesta. Nämä suhteet toimii yllättävän samalla dynamiikalla. Tällä hetkellä olen valinnut ratkaisuksi elää eteenpäin. En nyt edes yritä kohdata kaikkea pimeää kerralla. Annan olla ja keskityn iloa ja nautintoa tuottaviin asioihin. Ahdistus lähti tällä kertaa heti, kun miehelle ilmoitin että suhde on lopullisesti loppu. Tuntui kuin valtava taakka olisi lähtenyt harteilta ja olen saanut itseni ja elämäni takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvailit juuri traumareaktion.
"...ongelmaksi on muodostunut, että ajatellessani tapahtuneita pahoja asioita, ajauduin synkkään kuiluun ja kauhuun, liki toimintakyvyttömäksi."
En itsekään tajunnut vuosiin, mitä tämä oireilu tarkoitti, koetin vain mennä eteenpäin. Haudattu kauhu ja muut tunteet eivät välttämättä tule edes missään erityisen selkeässä tilanteessa. Voi olla, että jokin yksittäinen tuoksu tai ääni laukaisee traumatakauman. Silloin ihmisen elimistö elää kauhean kokemuksen uudelleen. Kirjaimellisesti.
Toivottavasti jossain kohtaa koet hyväksi ajatukseksi pohtia näitä ammattilaisen kanssa. Tuollainen taakka on raskas, tiedän kokemuksesta.
Erosin väkivaltaisesta miehestä, lapseni isästä kymmenisen vuotta sitten. Olimme yhdessä melkein kymmenen vuotta. Väkivalta, henkinen ja fyysinen, alkoi jo siinä vaiheessa, kun olimme olleet yhdessä alle vuoden. Hän löi minua, kun olimme tulleet kotiin jostain illanvietossa. Sen jälkeen alkoi huoraksi haukkuminen ja syyttely. Lapsuuden kodissani en ollut ikinä joutunut näkemään väkivaltaa ja menin tilanteesta niin hämilleni, että oikeasti uskoin olevani jotenkin syyllinen siihen, että mies löi. Ajattelin, että jokin illan käytöksestäni oli ollut sellaista, että miehelle oli syntynyt väärinkäsitys. Aamulla hän pyyteli anteeksi ja kaikki oli taas hyvin. Rakastinhan häntä.
Meni jonkun aikaa ja kaikki oli hyvin. Sitten hän taas jostain syystä löi minua humalassa ja ei mennyt pitkään niin löi uudestaan. Häpesin tätä todella paljon. Äidille tai isälle en kehdannut kertoa, koska minut oli kasvatettu siihen, ettei ketään löydä. Ei missään tilanteessa koskaan. Alkuun en edes puolustautunut, kunnes jossain vaiheessa tajusin, että on pakko tapella vastaan. Tilanne paheni tietenkin ja pariin kertaan naapurit soittivat poliisit. Silti häpeä ei saanut minua kertomaan asiasta kenellekään.
Oli meillä toki hyviä hetkiä, mutta pelkäsin jatkuvasti hänen raivareitaan. Jossain vaiheessa ymmärsin, ettei syy ollut minun vaan hänen, mutta olin jo niin alistunut tilanteeseen, että jäin. Tulin raskaaksi huolimatta ehkäisystä ja lapsen syntymän jälkeen asiat olivat hyvin puolisen vuotta, kunnes väkivalta tuli mukaan kuvioihin. Tällä kertaa useammin ja julmempana. Hän saattoi pitää minua koko yön hereillä, haukkua ja syyllistää... Jatkuu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Erosin väkivaltaisesta miehestä, lapseni isästä kymmenisen vuotta sitten. Olimme yhdessä melkein kymmenen vuotta. Väkivalta, henkinen ja fyysinen, alkoi jo siinä vaiheessa, kun olimme olleet yhdessä alle vuoden. Hän löi minua, kun olimme tulleet kotiin jostain illanvietossa. Sen jälkeen alkoi huoraksi haukkuminen ja syyttely. Lapsuuden kodissani en ollut ikinä joutunut näkemään väkivaltaa ja menin tilanteesta niin hämilleni, että oikeasti uskoin olevani jotenkin syyllinen siihen, että mies löi. Ajattelin, että jokin illan käytöksestäni oli ollut sellaista, että miehelle oli syntynyt väärinkäsitys. Aamulla hän pyyteli anteeksi ja kaikki oli taas hyvin. Rakastinhan häntä.
Meni jonkun aikaa ja kaikki oli hyvin. Sitten hän taas jostain syystä löi minua humalassa ja ei mennyt pitkään niin löi uudestaan. Häpesin tätä todella paljon. Äidille tai isälle en kehdannut kertoa, koska minut oli kasvatettu siihen, ettei ketään löydä. Ei missään tilanteessa koskaan. Alkuun en edes puolustautunut, kunnes jossain vaiheessa tajusin, että on pakko tapella vastaan. Tilanne paheni tietenkin ja pariin kertaan naapurit soittivat poliisit. Silti häpeä ei saanut minua kertomaan asiasta kenellekään.
Oli meillä toki hyviä hetkiä, mutta pelkäsin jatkuvasti hänen raivareitaan. Jossain vaiheessa ymmärsin, ettei syy ollut minun vaan hänen, mutta olin jo niin alistunut tilanteeseen, että jäin. Tulin raskaaksi huolimatta ehkäisystä ja lapsen syntymän jälkeen asiat olivat hyvin puolisen vuotta, kunnes väkivalta tuli mukaan kuvioihin. Tällä kertaa useammin ja julmempana. Hän saattoi pitää minua koko yön hereillä, haukkua ja syyllistää... Jatkuu
En voinut lähteä, koska meillä oli vauva. Yritin pitää miehen poissa makuuhuoneesta, ettei lapsi herää. Lapsen ensimmäiset kolme vuotta olivat yhtä helvettiä aina välillä isän riehumisen takia. Joitakin kertoja saatoin lähteä vanhemmilleni karkuun, kun mies lähti baariin tai aavistin jotain karmeaa tulevan. Sitten tuli se viimeinen kerta! Mies tuli kotiin työpäivänä jälkeen humalassa ( luulin hänen olleen töissä, mutta ...). Olin juuri tullut lapsen kanssa kotiin ja heti eteisessä alkoi haukkuminen ja koetti käydä minuun käsiksi. Kolme vuotias lapsemme astui väliin ja sanoi " ei isi. " Mies lopetti toimintansa ja sillä hetkellä mulla särkyi sydän. Olin luullut suojelelleeni lasta hyssyttelemällä miestä öisin ja luulin, ettei lapsi ymmärtänyt tilannetta. Lähdimme ulos asunnosta lapsen kanssa suoraan vanhemmilleni, enkä palannut enää muuten kuin hakemaan tavarani.
En ole koskaan käynyt terapiassa. En nähnyt tarpeelliseksi, mutta ehkä olisi pitänyt. Kun löysin asunnon ja pääsin muuttamaan lapsen kanssa kotiin, niin en muista koskaan elämässäni olleeni niin onnellinen ja helpottunut. Tässä kodissa ketään ei valvoteta, ei uhkailla, haukuta, rankaista, pelotella, lyödä tai alisteta.
Vieläkin saatan silloin tällöin muistaa asioita, aivan kamalia asioita, jotka olen aikoinaan haudannut. Silloin tunnen itseni äärettömän surulliseksi, mutta tiedän selvinneeni voittajana. Alkuun säälin miestä, koska jäi yksin ja jatkoi elämänsä pilaamista, mutta en enää. Nyt nautin omasta elämästäni ja joskus harvoin mietin miten kamalaa se voisi olla, jos en olisi lähtenyt. Heti perään tunnen kiitollisuutta, että lähdin.
Tsemppiä teille kaikille saman kohtalon jakaneille.
Vierailija kirjoitti:
Kuvailit juuri traumareaktion.
"...ongelmaksi on muodostunut, että ajatellessani tapahtuneita pahoja asioita, ajauduin synkkään kuiluun ja kauhuun, liki toimintakyvyttömäksi."
En itsekään tajunnut vuosiin, mitä tämä oireilu tarkoitti, koetin vain mennä eteenpäin. Haudattu kauhu ja muut tunteet eivät välttämättä tule edes missään erityisen selkeässä tilanteessa. Voi olla, että jokin yksittäinen tuoksu tai ääni laukaisee traumatakauman. Silloin ihmisen elimistö elää kauhean kokemuksen uudelleen. Kirjaimellisesti.
Toivottavasti jossain kohtaa koet hyväksi ajatukseksi pohtia näitä ammattilaisen kanssa. Tuollainen taakka on raskas, tiedän kokemuksesta.
Kiitos kommentista! Olet oikeassa, että asiaa on hyvä käsitellä terapiassa. Aloin etsimään terapeuttia suhteen loppuvaiheilla, koska olin niin ahdistunut. Se osoittautui hankalaksi ja luovutin. Mielessäni aloin kertomaan tarinaa itsestäni ja suhteesta mielikuvitusterapeutille. Ihme kyllä se oli yksi asia, joka sai minut voimaantumaan ja lopettamaan suhteen. Edelleen koen tarvetta päästä puhumaan kaikesta koetusta jollekin oikealle ihmiselle ilman häpeää.
Tapahtumien käsittelyn tekee vaikeaksi ristiriitaisuus. Vihan tunteen tunnistaminen ja valloilleen päästäminen antoi voimat lähteä. Ja jos joku yrittäisi tässä tilanteessa rikkoa rajojani, kiukkuni puolustaa itseäni pitää yrittäjät loitolla :D Erotessa sanoin miehelle, että minä pelkään häntä. Oli helpotus myöntää olevani peloissani koko ajan ja se oli suurin syy, miksi edes olimme enää yhdessä. Kerroin myös pakokauhun tunteesta, jota en enää hallitse, siitä kuinka en luota häneen missään asiassa. Sen kaiken myöntäminen ja ääneen sanominen oli suuri helpotus.
En tiedä vihaanko kuitenkaan häntä. Anna-Leena Härkönen sanoi haastattelussa, että parisuhteessa molempien lapsuudentraumat puhkeavat, ikään kuin taantuisimme. Muissa ihmissuhteissa ei tapahdu samaa. Minulle paras selittäjä on psykologiset mallit. Esim. meidän parisuhde oli läheisriippuvaisen ja välttelevästi kiintyneen oppikirjamalli. Parisuhteessa aktivoituvat lapsuuden aikaiset kiintymysmallit. Mies oli nähnyt paljon väkivaltaa lapsuudessaan ja emotionaalista kaltoinkohtelua. Aina kun suhteemme läheni ja olimme henkisesti läheisiä, hän räjäytti kaiken palasiksi ja yritti tuhota suhteen ja alistaa minut. Uskon, että hänen päiväpuolen minuus oli myös todellinen ja hän olisi halunnut mukavan parisuhteen, mutta käsittelemättömät ongelmat veivät mukanaan. Hän varmaan aidosti tunsi vuoroin kiintymystä ja vuoroin vihaa minua kohtaan, ja toki eroasteisia variaatioita sillä välillä. Hänen kaoottinen tunnemaailma sotki täysin omat ajatukseni, kun en saanut mistään kiinni. Suhde on myös oppikirjaesimerkki traumaattisesta sidoksesta: https://themighty.com/2020/09/trauma-bonding-signs/
Minulle kaikkein vaikeinta on ollut ymmärtää itseäni. Minua helpotti ajatus, kun tajusin olleeni niin kipeästi rakkautta vailla, että se sai minut hakemaan sitä sieltä, mistä sitä ei voi löytää. Minä annan sen itselleni anteeksi ja alan rakastamaan ja pitämään itsestäni huolta. Sitä olen opetellut parhaillaan. Suhteeseen jäämisen syy oli sisällä oleva pelkotila, en osannut sanoa enää "ei". Se on asia, joka vaivaa, että voiko joku tuhoava ihminen tulla vielä elämääni ja annan pelon takia hänen tehdä minulle mitä vaan. Osaanko jatkossa vetää rajat. En tiedä uskallanko enää haaveilla parisuhteesta.
Kiitoksia kokemuksia jakaneille! Oletko sinä joka olit kymmenen vuotta väkivaltaisessa suhteessa uskaltanut etsiä uutta parisuhdetta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvailit juuri traumareaktion.
"...ongelmaksi on muodostunut, että ajatellessani tapahtuneita pahoja asioita, ajauduin synkkään kuiluun ja kauhuun, liki toimintakyvyttömäksi."
En itsekään tajunnut vuosiin, mitä tämä oireilu tarkoitti, koetin vain mennä eteenpäin. Haudattu kauhu ja muut tunteet eivät välttämättä tule edes missään erityisen selkeässä tilanteessa. Voi olla, että jokin yksittäinen tuoksu tai ääni laukaisee traumatakauman. Silloin ihmisen elimistö elää kauhean kokemuksen uudelleen. Kirjaimellisesti.
Toivottavasti jossain kohtaa koet hyväksi ajatukseksi pohtia näitä ammattilaisen kanssa. Tuollainen taakka on raskas, tiedän kokemuksesta.
Kiitos kommentista! Olet oikeassa, että asiaa on hyvä käsitellä terapiassa. Aloin etsimään terapeuttia suhteen loppuvaiheilla, koska olin niin ahdistunut. Se osoittautui hankalaksi ja luovutin. Mielessäni aloin kertomaan tarinaa itsestäni ja suhteesta mielikuvitusterapeutille. Ihme kyllä se oli yksi asia, joka sai minut voimaantumaan ja lopettamaan suhteen. Edelleen koen tarvetta päästä puhumaan kaikesta koetusta jollekin oikealle ihmiselle ilman häpeää.
Tapahtumien käsittelyn tekee vaikeaksi ristiriitaisuus. Vihan tunteen tunnistaminen ja valloilleen päästäminen antoi voimat lähteä. Ja jos joku yrittäisi tässä tilanteessa rikkoa rajojani, kiukkuni puolustaa itseäni pitää yrittäjät loitolla :D Erotessa sanoin miehelle, että minä pelkään häntä. Oli helpotus myöntää olevani peloissani koko ajan ja se oli suurin syy, miksi edes olimme enää yhdessä. Kerroin myös pakokauhun tunteesta, jota en enää hallitse, siitä kuinka en luota häneen missään asiassa. Sen kaiken myöntäminen ja ääneen sanominen oli suuri helpotus.
En tiedä vihaanko kuitenkaan häntä. Anna-Leena Härkönen sanoi haastattelussa, että parisuhteessa molempien lapsuudentraumat puhkeavat, ikään kuin taantuisimme. Muissa ihmissuhteissa ei tapahdu samaa. Minulle paras selittäjä on psykologiset mallit. Esim. meidän parisuhde oli läheisriippuvaisen ja välttelevästi kiintyneen oppikirjamalli. Parisuhteessa aktivoituvat lapsuuden aikaiset kiintymysmallit. Mies oli nähnyt paljon väkivaltaa lapsuudessaan ja emotionaalista kaltoinkohtelua. Aina kun suhteemme läheni ja olimme henkisesti läheisiä, hän räjäytti kaiken palasiksi ja yritti tuhota suhteen ja alistaa minut. Uskon, että hänen päiväpuolen minuus oli myös todellinen ja hän olisi halunnut mukavan parisuhteen, mutta käsittelemättömät ongelmat veivät mukanaan. Hän varmaan aidosti tunsi vuoroin kiintymystä ja vuoroin vihaa minua kohtaan, ja toki eroasteisia variaatioita sillä välillä. Hänen kaoottinen tunnemaailma sotki täysin omat ajatukseni, kun en saanut mistään kiinni. Suhde on myös oppikirjaesimerkki traumaattisesta sidoksesta: https://themighty.com/2020/09/trauma-bonding-signs/
Minulle kaikkein vaikeinta on ollut ymmärtää itseäni. Minua helpotti ajatus, kun tajusin olleeni niin kipeästi rakkautta vailla, että se sai minut hakemaan sitä sieltä, mistä sitä ei voi löytää. Minä annan sen itselleni anteeksi ja alan rakastamaan ja pitämään itsestäni huolta. Sitä olen opetellut parhaillaan. Suhteeseen jäämisen syy oli sisällä oleva pelkotila, en osannut sanoa enää "ei". Se on asia, joka vaivaa, että voiko joku tuhoava ihminen tulla vielä elämääni ja annan pelon takia hänen tehdä minulle mitä vaan. Osaanko jatkossa vetää rajat. En tiedä uskallanko enää haaveilla parisuhteesta.
Kiitoksia kokemuksia jakaneille! Oletko sinä joka olit kymmenen vuotta väkivaltaisessa suhteessa uskaltanut etsiä uutta parisuhdetta?
Anteeksi, että vastaan nyt vaikka ei kysymys olisi minulle osoitettukaan. Olin itsekkin suhteessa jossa oli väkivaltaa, mutta huomattavan vähemmän aikaa elin siinä suhteessa. Siltikin liian kauan. En ole sen jälkeen seurustellut kuin 2 kertaa ja aina samat merkit saa juoksemaan karkuun. Ne on oppinut tunnistamaan muut eivät huomaa tätä minä huomaan. Treffeillä ne merkit huomaa ja ei siitä sitten mitään tule.
Kukaan alle 50 voi tietää millainen toinen on.
..