Olen täällä kommentoimassa, kun ei ole ketään muutakaan, kenen kanssa jutella

Näin aamulla naapuria, kun vein koiraa ulos. Jotenkin jäin suustani kiinni, lörpötin siinä kaikenlaista. Ja naapuri kohteliaana mutta vaivaantuneesti kuunteli, kunnes kiiruhti töihin. Jäin siinä sitten nolona miettimään, että en tajua muiden kiirettä enkä sitä, että ei heitä kiinnosta jutella kanssani.

Mies tekee etätöitä, puhuu paljon puhelimessa, enkä halua häntä häiritä. Päiväsaikaan muutkin ovat töissä, ja iltaisin omissa puuhissaan. Kukaan ei enää soittele. Ei, vaikka olen ihan tietoisesti vähentänyt itsestä puhumista, ja opetellut kuuntelemaan muita. Mutta vaikka se olisi ystävättömyyteni ongelman ydin, ei sillä ole ollut merkitystä. Muilla on muita ihmisiä, joille murheensa puhua.

Niinpä minä nyt istun tässä. Katselen ikkunasta ulos, kirjoittelen tänne. Odotan, että jos vaikka joku puhuisi aiheesta joka minuakin koskettaa. Sellaisesta, josta olen tuntenut surua tai ahdistusta viime päivinä. Niin voisin jutella siitä, purkaa oloa. Nähdä muiden ajatuksia. Niin, sitä voisi aloittaa itsekin keskusteluketjuja, mutta aiheeni on toisaalta niin marginaalisia ettei ketään kiinnosta, ja toisaalta sitten keräävät niin paljon ilkeylyä osakseen, että ei sitä kyyneleiden välitse enää jaksa selata, josko joku olisi sanonut jotain mukavaa johonkin väliin.

Keskustelut yksinäisyydestä ovat täällä hiipuneet. Tein nyt tällaisen uuden kuitenkin. Jos siellä ruudun takana olisi joku toinen, joka tykkäisi jutella ja ihmetellä maailmaa ja itseään.