Piirustus koulussa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama musiikissa ja liikunnassa. Tosta vaan laulukoe tai hiihtokilpailut, ilman että olis opetettu tai harjoiteltu.

Joo tämä! En muista että koskaan olisi opetettu miten lauletaan, suoraan vaan huono numero laulukokeesta. :D Vaikka kyllähän sekin on tekniikka jota voi harjoitella. Yläasteella meillä oli vähän värioppia kuviksessa, mutta muuten aika vapaasti saatiin piirrellä ja maalailla. Ehkä siinä on eroja eri opettajien välillä, ei kai moni viitsi opettaa piirtämisen tekniikkaa lapsille, kun yleensä luokassa on vain se pari kolme jotka siitä ovat kiinnostuneita. Muut opet sitten painottavat sitä ilmaisua, tai että käytetään välillä muitakin aivoalueita kuin niitä mitä käytetään muuhun pänttäämiseen. En sitten tiedä kumpi olisi parempi. Itsekin olisin tykännyt enemmän piirtotekniikkaan keskittyvästä opettamisesta.

Mutta tuo on kyllä tuttua ihan kotielämästäkin. Vanhemmat eivät opettaneet mitään, olisi pitänyt vaan suoraan osata itse. Mullekin on tullut vanhempana ihan yllätyksenä se että asioita voi järjestelmällisesti opetella, ja vain harva asia on sellainen jonka vain joko osaa tai ei osaa. Etenkin kun nykyään googlesta saa kaikkeen ohjeet.

Aivan kuin omasta elämästä.

Minä ajattelin pitkään että piirustustunnit ovat ns. vapaatunteja, joilla ei ole merkitystä. Tietysti silloin tällöin kuului mediasta että rentoutuminen on tarpeen uuden oppimiselle, joten piirustustunti oli sitä rentoutumista ja sen vuoksi että seuraavat asiat oppii paremmin.

Sama juttu myös omien vanhempien kohdalla. Mitään ei opetettu. Kaikki olisi pitänyt vain jotenkin osata. Esimerkiksi auto. Isä kerran sanoi että ajatko sen auton siihen ja siihen. Sanoin, en osaa, ja isä tokaisi että no minä ajan sen sitten. Kuulostaa yksinkertaiselta ja merkityksettömältä, mutta olisin kyllä halunnut että hän olisi näyttänyt että miten se toimii ja miten ajetaan.

Autokoulussa tietysti nuokin opitaan, mutta se suhtautuminen oli oppimiseen välinpitämätöntä. Kaikki harrastuksetkin olivat sellaisia jotka eivät vanhempia kiinnostaneet. Kun nyt ajattelee sitä 20 vuotista taivalta jonka moni nuori viettää kotonaan asuen, niin kuinka paljon veisi loppujen lopuksi vanhemmilta aikaa opettaa edes jotakin omalle lapselleen? Amerikkalaisissa leffoissa pojille esimerkiksi opetetaan aina parran ajamista, tai tytöille äiti selittää kuinka menkat tuli ja miten sen kanssa eletään. Monikohan täällä suomessa on edes isältään partakonetta tai äidiltään mitään neuvoja saanut. Ja tuollaisia esimerkkejä löytyy varmasti paljon. Oppiminenkin on taito, jota pitäisi opettaa. Muistan kyllä kavereista niitä jotka osasivat oppia jos eivät jotakin osanneet ja heidän vanhemmat olivat osallistuvia. Minä taas olin niitä että jos ei osaa, niin sitten ei osaa, eikä kannata yrittää kun ei se onnistu kuitenkaan, ja varsinkin sellainen että apua ei missään tapauksessa kysytä mihinkään. :)

Tämä taideaineaihe on muuten jännä juttu, sillä muistan yli 20 vuotta sitten kun joku laittoi tällaisen aiheen koululiikunnasta keskusteltavaksi nettiin. Siihen tuli vain muutamia vastauksia. Viisi vuotta myöhemmin, asia alkoi jo netissä kohauttaa, eli vastauksia tuli aika reippaasti ja kaikkia muita ärsytti, paitsi niitä joukkueurheilijoita, jotka eivät istuneet vaihtopenkillä. Kymmenen vuotta myöhemmin asiasta puhuttiin jo isossa mediassa kuinka koululiikunta oli itseasiassa tuhonnut useimpien lasten liikuntahalukkuuden, ja siitä viisi vuotta myöhemmin, kuinka esimerkiksi se jako kahteen ja joukkueiden suosiminen oli lisännyt lasten eriarvoistumista ja kiusaamista syrjinnän avulla, ja sitten mukaan tuli myös se joukkueurheilun kirous, kuinka jotkut lapsista vain treenaavat vaihtopenkillä istumista varten!!

Tässä aiheessa vaistoan samankaltaisuutta, kuinka luovuus on esimerkiksi tapettu kun "taiteilijalle" on lätkäisty todistukseen vitonen vaikka oppilas ei ole saanut koskaan minkäänlaista palautetta tai vaikka oppilaalle ei ole opetettu koskaan mitään, tai kuinka oppilaat ovat olleet eriarvoisessa asemassa kun jollekin hyväosaiselle taiteilijalaulaja-akrobaatille on isä ja äiti kustantaneet taidekerhot, taideopinnot, laulunopettajan, ja köyhät ovat saaneet vain kaksipuolisen punaisen ja sinisen värikynän ja palan laatikosta reväistyä pahvia (muistaako joku niitä 80 luvulta?)

Tavallaan olet oikeassa. Minä sain harrastaa kuviskoulua, olin musiikkiopistossa ja orkesterissa. Kävin myös koulun kerhoissa: runonlausunnassa ja kuviksessa. Minun ei tarvinnut miettiä, mitä mikäkin harrastus maksaa. Sain myös kalliin soittimen. Vanhempani kannustivat minua monissa asioissa, tämä oli tärkeää. Kuinka eriarvoisista lähtökohdista voi lapset ponnistaa.

Nykyään on vapaaoppilaspaikkoja varattomille. Eri asia on, jos vanhemmat eivät vie lasta mihinkään.

Meillä oli opetusta kuviksessa. Ala-asteelta en kauheasti muista, mutta muistikuvieni mukaan aiheet liitettiin jotenkin viikolla muissa aineissa opiskeltuihin asioihin. Yläasteella meillä oli aineenopettaja, ja käytiin läpi päävärejä ja vastavärejä, horisonttia, sammakko- ja lintuperspektiiviä, kolmiulotteisuutta jne.  Harjoittelimme erilaisia taidetekniikoita, surrealismia, kubismia, pointillismia ja mitä näitä nyt on. Otimme pareittain toisistamme valokuvat ja kehitimme ne varastoon tehdyssä pimiössä itse. 

Musiikin puolella käytiin läpi hengitystekniikkaa ja laulamista oikeasta paikasta ja etsittiin kullekin sopiva ääniala. Silloin vielä laulettiin paljon moniäänisesti useamman luokan yhteisissä kuoroissa, nykyisinhän ei sellaista enää ole. Opeteltiin soittamaan kitaraa ja nokkahuilua, ja niitä siis ihan opettelemalla opeteltiin, nuotit ja otteet.

Liikunnassa en saanut minkäänlaista opetusta. Mentiin vain ja tehtiin ja välillä oli testejä, joissa piti katsoa, mihin kymmenykseen osuu taidoissaan/taitamattomuudessaan muuhun ikäluokkaan verrattuna. Yleensä olin siellä huonoimmassa kymmenyksessä. Mitään pelien sääntöjä ei opeteltu eikä tekniikoita.

upppppws