Uusperheet. Miksi pitää tehdä vielä se yhteinen lapsi?

Vierailija kirjoitti:

En valitettavasti ymmärrä uusperheitä ollenkaan.

Aina niitä on ollut, kun lesket ja sinkkuvanhemmat on avioituneet. Mukana on voinut tulla myös sukulaislapsia.

Olen eronnut kahden alakouluikäisen lapsen äiti, ja nykyinen kumppanini on lapseton. Haaveilemme jossakin kohtaa yhteisestä lapsesta, koska:

- Puolisollani ei ole omia lapsia, hän toivoisi myös jossakin kohtaa saavansa kokea isyyden.

- Oma haaveeni ihanteellisesta lapsiluvusta on ollut aina kolme.

- Kun lapset ovat isällään joka toisen viikon, olen ymmärtänyt kuinka paljon kaipaan sitä arkista lasten touhuilua ja heidän kanssaan puuhastelua. Se oli syynä alun perinkin perheen perustamiseen.

- Jos yhteisen lapsen saisimme, minua ei haittaisi yövalvominen tai kahdenkeskisen ajan menetys. Sitähän varten niitä lapsia toivotaan, että heidän kanssaan halutaan olla ja elää. Ei siksi, että mahdollisimman helposti ja nopeasti olisi pikkulapsiaika hoidettu ja voisi alkaa elää sitä "oikeaa" elämää. 

Ja parisuhteessa ollessa omatkin ajatukset aika monista asioista olivat erilaiset, toisten eroja ja uusia parisuhteita tuli ihmeteltyä. On kuitenkin ihan eri tilanne olla itse siinä, uutta elämää aloittamassa kuin turvallisesti parisuhteessa taivastelemassa muiden valintoja. Aina uusperhe-elämä ei ole mitään säätöä ja helvettiä, itsellä ainakin epävakaan ja riitaisan avioliiton jälkeen solmittu rauhallinen ja tasapainoinen suhde on tehnyt perhe-elämästäkin ilon lähteen jatkuvan stressin ja huolen sijaan.

Meillä molemmilla oli ennestään yksi lapsi edellisestä suhteesta. Toinen lapsista asui meillä kokoaikaisesti ja kävi etävanhempansa luona jokatoinen viikonloppu. Toinen taas asui vuoroviikoin meillä ja toisen vanhempansa luona. Molemmilla oli meillä omat huoneet. Yhteinen lapsi sai oman huoneen vasta kun vanhin lapsista muutti omilleen. Meidän oli kyllä helppo toteuttaa tämä lasten isosta ikäerosta johtuen. Nyt enää kuopus asuu kotona.

Jätettyjä mammoja harmittaa miehen uusi onni ja kauniimmat lapset toisen kanssa :) 

Vaikka kysymys koski uusperheitä, joissa molemmilla on lapsia entuudestaan, niin vastaan silti. Minulla ei ole lapsia, miehellä on. Miehen lapset ovat ihania ja rakkaita minulle, minä ole tärkeä ja rakas lapsille. Silti en ole heidän äitinsä. En ole kokenut äitiyttä eikä minusta koskaan tule heidän äitinsä, heillä on jo oma äiti, joka on ihana ja kaikkein rakas mieheni lisäksi lapsille. Haluan kokea äitiyden, haluan kokea vauva-ajat, lapsen kehityksen eri vaiheet jne. Rakastan lapsia ja haluan olla myös ihan oikea äiti. Miehen lapset ovat empaattisia lapsia, olisivat varmasti innoissaan, koska tykkäävät lapsista. Ikäeroa on, joten kilpailua ei olisi, vanhemmat sisarukset ovat tärkeitä ja olennainen osa koko perhettä. Haluan myös elää lapsiperhearkea koko ajan, en vain joka toinen viikko. Miehen lapsia tulee aina ikävä, kun he lähtevät viikoksi äidilleen (vuoroviikkosysteemi).

Ei muuten auta ketään, vähiten lapsia, jos uusperheitä avoimesti halveksitaan ja vihataan. Ette te halveksimalla ja vihaamalla saa ketään olemaan perustamatta uusperhettä. Perheet - ihan kaikenlaiset perheet - tarvitsevat yhteisöltä ja yhteiskunnalta hyväksyntää ja tukea, vihaaminen ja halveksiminen heijastuu suoraan lapsiin, koska mitä ahdistuneempia ja nurkkaan ajetumpia aikuiset ovat, sitä huonompia vanhempia he ovat.

Vierailija kirjoitti:

Olen eronnut kahden alakouluikäisen lapsen äiti, ja nykyinen kumppanini on lapseton. Haaveilemme jossakin kohtaa yhteisestä lapsesta, koska:

- Puolisollani ei ole omia lapsia, hän toivoisi myös jossakin kohtaa saavansa kokea isyyden.

- Oma haaveeni ihanteellisesta lapsiluvusta on ollut aina kolme.

- Kun lapset ovat isällään joka toisen viikon, olen ymmärtänyt kuinka paljon kaipaan sitä arkista lasten touhuilua ja heidän kanssaan puuhastelua. Se oli syynä alun perinkin perheen perustamiseen.

Mulla ei ole uusperhettä, mutta haaveilet lapsivapaillakin viikoilla lasten kanssa touhuamisesta, ja siihen ratkaisuksi uusi yhteinen vauva. Onko siis yleisesti käytäntönä, että sisarukset erotetaan toisistaan vuoroviikoiksi sen mukaan, kuka on isä ja äiti? Ottaako isommat sisarukset tän ihan hyvin, että äiti ja uusi "isä" jää vauvan kanssa kotiin pesimään, ja heidät lähetetään pois joka toiseksi viikoksi? Musta tuntuu, että omat lapset suuttuisivat, jos heitä palloteltaisiin sinne tänne, eivätkä saa elää ja olla yhdessä niin kuin sisarusten kuuluu.

Loistava aloitus, en ole ikinä itsekään ymmärtänyt sitä, että tehdään lisää lapsia tilanteessa, joissa molemmilla on jo omia lapsia. Sehän on vain veren kaivamista nenästään. Ihan kuin elämä olisi niin helpooa, että kannataa tehdä vielä,se viides.

Näin teki eksäni. Molemmilla oli pari lasta. Tunnen myös hänen nyksänsä ja tiedän, että hän ei tykännyt pienistä lapsista eikä muutenkaan ole emotyyppi. Eksäni oli innoissaan, että sanoi ison perheen. Miksi sitten tekevät vielä yhden lisää? Miksi neljä lasta ei riittänyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen eronnut kahden alakouluikäisen lapsen äiti, ja nykyinen kumppanini on lapseton. Haaveilemme jossakin kohtaa yhteisestä lapsesta, koska:

- Puolisollani ei ole omia lapsia, hän toivoisi myös jossakin kohtaa saavansa kokea isyyden.

- Oma haaveeni ihanteellisesta lapsiluvusta on ollut aina kolme.

- Kun lapset ovat isällään joka toisen viikon, olen ymmärtänyt kuinka paljon kaipaan sitä arkista lasten touhuilua ja heidän kanssaan puuhastelua. Se oli syynä alun perinkin perheen perustamiseen.

Mulla ei ole uusperhettä, mutta haaveilet lapsivapaillakin viikoilla lasten kanssa touhuamisesta, ja siihen ratkaisuksi uusi yhteinen vauva. Onko siis yleisesti käytäntönä, että sisarukset erotetaan toisistaan vuoroviikoiksi sen mukaan, kuka on isä ja äiti? Ottaako isommat sisarukset tän ihan hyvin, että äiti ja uusi "isä" jää vauvan kanssa kotiin pesimään, ja heidät lähetetään pois joka toiseksi viikoksi? Musta tuntuu, että omat lapset suuttuisivat, jos heitä palloteltaisiin sinne tänne, eivätkä saa elää ja olla yhdessä niin kuin sisarusten kuuluu.

Lapset ovat tottuneet vuoroviikkoasumiseen niin hyvin kuin siihen nyt voi tottua. Luulen, että lapset enemmänkin kapinoisivat, jos nyt vauvan varjolla eivät pääsisikään oman isänsä luo, vaan pitäisi jäädä samaan kotiin "pesimään". Lapsille molemmat kodit ovat tärkeitä, enkä ole lasten silmissä yhtään sen enemmän vanhempi kuin heidän isänsäkään. Mitään taetta ei myöskään ole, etteikö lasten isä jossakin kohtaa suunnittelisi myös perheenlisäystä nykyisen kumppaninsa kanssa, jolloin lapsilla olisi siinäkin kodissa nuorempi sisarus. Eivät nämä ero/uusperheiden järjestelyt ole ihanteellisia, jos niitä vertaa onnelliseen ja toimivaan ydinperheeseen. Itse ainakin erosin juuri siksi, että meillä ei ollut onnellinen ja toimiva ydinperhe, vaan kaikkea muuta. Joten reilu vertailukohta ei voi olla paras mahdollinen ydinperhe vaan se parisuhde/perhe, jossa lapset olisivat joutuneet kasvamaan, mikäli vanhemmat eivät olisi eronneet.

 

Mies oli lapseton kun tavattiin. Hällä ikää alkoi jo olla ja halusi lapsia.

Hän otti minun omat pienet lapseni kuin omikseen niin uskalsin tehdä hänen kanssaan yhteisen. Minulla oli siis 2 lasta ennestään.

Meillä ei vanhempien lasten isä ole kuvioissa ollenkaan niin ehkä helpotti asiaa?

En ole huomannut mitään erittelyä minun ja hänen lasten välillä.

Näistä kolmesta voisin jopa sanoa että minun yhdellä lapsella ja miehellä läheisimmät välit. Heillä on yhteinen harrastus niin ehkä sekin tekee ja poika oli vauva kun tavattiin miehen kanssa.

Esikoinen 3-vuotias silloin.

Mies harmittelee välillä että ei ole minun esikoisen kanssa yhtä läheinen kun veljensä kanssa eikä hän enää tule mieheni kanssa katsomaan pelejä sun muuta.

Olen "lohdutellut" häntä että eipä tule enää minunkaan kanssa, poika on 16-vuotias ja hänellä omat kaverit.

Olemme olleet siis 13 vuotta jo yhdessä.

Nyt tehtiin vielä iltatähti joka on kaikien lellikki.

Pidän meitä ihan ydinperheenä enkä ole koskaan ajatellut että osa lapsista on puolisisaruksia.

Onhan meillä kaikilla sama sukunimikin.

Ja omista huoneista vielä kun niistä oli puhetta. Kolmella vanhimmalla omat huoneet. Kuopuksella ei (ei vielä tarvitsekaan) ja hän saa oman huoneen vasta kun joku noista kolmesta vanhimmasta muuttaa pois kotoota.

Itse koen että meidän uusioperhe on omille lapsilleni ollut vain hyväksi.

He saivat ehjän ja tasapainoisen perheen.

Olisivatko olleet onnellisempia jos olisivat kasvaneet yksinhuoltajaäidin kanssa? Tuskin.

Heillä nyt parempi elintasokin.

Miksi päivänselvää asiaa joku ihmettelee. Lisääntymisvietti aktivoituu kun ihmiset rakastuvat, halutaan sinetöidä se rakkaus yhteisellä lapsella, yhteisellä projektilla, jota yhdessä kasvattaa ja vaalia. Se, että on aikasempia lapsia ei todellakaan poista tätä luonnolista halua ihmiseltä. Eihän se minun exän kanssa tehty lapsi ole minun aviomieheni lapsi enkä minä ole äiti hänen eksänsä lapselle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen eronnut kahden alakouluikäisen lapsen äiti, ja nykyinen kumppanini on lapseton. Haaveilemme jossakin kohtaa yhteisestä lapsesta, koska:

- Puolisollani ei ole omia lapsia, hän toivoisi myös jossakin kohtaa saavansa kokea isyyden.

- Oma haaveeni ihanteellisesta lapsiluvusta on ollut aina kolme.

- Kun lapset ovat isällään joka toisen viikon, olen ymmärtänyt kuinka paljon kaipaan sitä arkista lasten touhuilua ja heidän kanssaan puuhastelua. Se oli syynä alun perinkin perheen perustamiseen.

Mulla ei ole uusperhettä, mutta haaveilet lapsivapaillakin viikoilla lasten kanssa touhuamisesta, ja siihen ratkaisuksi uusi yhteinen vauva. Onko siis yleisesti käytäntönä, että sisarukset erotetaan toisistaan vuoroviikoiksi sen mukaan, kuka on isä ja äiti? Ottaako isommat sisarukset tän ihan hyvin, että äiti ja uusi "isä" jää vauvan kanssa kotiin pesimään, ja heidät lähetetään pois joka toiseksi viikoksi? Musta tuntuu, että omat lapset suuttuisivat, jos heitä palloteltaisiin sinne tänne, eivätkä saa elää ja olla yhdessä niin kuin sisarusten kuuluu.

Erikoinen ajattelu tuo, että lapset ”erotetaan”. Minä näen ja koen sen niin, että meillä lapset näkevät vuoroviikoin biologisia vanhempiaan, molemmat vanhemmat ovat lapsille äärimäisen tärkeitä. Olisi lapsille paljon traumaattisempaa erottaa lapset esim. äidistään, että saatais kaikki olla yhtä ja samaa perhettä. Mielelläni minä lapset pitäisin vaikka koko ajan, mutta lapset haluavat nähdä äitiään sekä isäänsä. Kyse on lasten oikeuksista vanhempiinsa ja kiintymyssuhteiden säilymisestä, ei mistään erottamisesta. Ideaalitilanne se ei tietenkään ole, mutta sille on syynsä, miksi mieheni ja hänen eksänsä erosivat. Vaikka ovatkin nykyisin hyvissä väleissä ja hoitavat molemmat vanhemmuutta oikein mallikkaasti, yhteistyö sujuu myös. En ehkä ihan täysin ymmärrä tuollaista ajattelua?

T. en se ketä lainasit, vaan toinen uusperheellinen, joka haluaa lapsen

Vierailija kirjoitti:

En valitettavasti ymmärrä uusperheitä ollenkaan.

Eli sinulla a) ei ole parisuhdetta ollut koskaan tai b) olet täydellisessä parisuhteessa tai c) alistunut siihen mitä sait. 

No, kaikilla ei mene noin. Mun 1. aviomieheni oli kunnollinen, teki paljon töitä, toi rahat kotiin, ei hakannut eikä ryypännyt. Eikä osannut oikein arvostaa eikä rakastaakaan. Jossain vaiheessa tajusin ansaitsevani enemmän ja lähdin lasten kanssa. Myöhemmin selvisi sekin että mies oli pettänyt minua ja pariutui sittemmin tuon naisen kanssa. Hyvä heille, sopivat varmaan paremmin yhteen kuin me. Kiltti alistuva nainen ja mies saa olla herra talossa:) 

Mulla kävi tuuri. Löysin uuden rakkauden 3 vuotta eron jälkeen. Arvostavan, rakastavan nuoremman miehen joka halusi koko paketin. Esikoispoikakin sai upean miehen mallin omaa parisuhdettaan varten, tästä olen todella onnellinen. Tyttäret ovat rakastaneet perheemme isää alusta saakka. 

Bioisä ei juurikaan ollut lasten elämässä ellemme me vieneet ja hakeneet lapsia tai he menivät 3 julkisella yli 1,5h matkan suuntaansa. Minimielarit maksoi, sekin kuvaa hyvin sitä miten erinomaisesta isästä tuli välinpitämätön. Nyt isoisänä yrittää olla kaiken keskipiste mutta vähän liian myöhään. 

Koska lapset ovat 99% ajasta olleet meillä kotona ei ole tullut koskaan mitään ihmettelyä siitä että menisivät bioisälle ja kuopus jäisi yksin kotiin. Lomatkin olemme aina olleet yhdessä, isommat ei koskaan olleet oman isänsä kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ihmiset eivät vain ajattele järkevästi, eivätkä pysty realistisesti arvioimaan esimerkiksi omaa ajankäyttöä, talousasioita tms. Tunne ja juuri sen hetkinen fiilis vie, usein sitten kyllä erotaankin, kun tunteillahan on taipumus muuttua ja tasaantua.

Yhtä lailla ihmettelen aikuisten toisella kierroksella olevien ihmisten halua muuttaa yhteen, usein ihan lyhyen seurustelun jälkeen. Eikö olisi ihanaa viettää aikuisten viikonloppuja sen sijaan, että ruvetaan pyörittämään vaativaa uusperhearkea ja sekoitetaan lapset heti mukaan soppaan...

Kerrotko minkä mittainen on tämä ihan lyhyt seurustelu jonka jälkeen yhteen muutetaan?

Menin naimisiin 20v, saatiin kaksi lasta. Mies muuttui aivan kamalaksi ja väkivaltaiseksi pikku hiljaa. Lähdin. Tapasin nykyisen puolisoni. Ollaan kasvatettu näitä kahta lasta jo 7 vuotta yhdessä. Kaikki on mennyt hyvin. Miehellä ei ole omia lapsia ja olemme pohtineet 3:tta. Se on aina ollut haaveeni ja mies haluaisi vielä 1 perheeseen. Miksi se on sinulta pois? Molemmilla on rahaa, emme ole enää mitään nuoria ja tyhmiä. Miksei?

Ihmettelen tätä ihmettelyä. Riippuu pitkälti ihmisestä, miten toisen kohtaa ja kuinka osaa toista arvostaa. Niin uusperheessä kuin siinä ydinperheessäkin.

Kun se ydinperhe ei ole mikään tae siitä, että se olisi paras paikka lapsen kasvaa. Jotkut voivat parisuhteessa niin huonosti, että on jatkuvia riitoja, toinen jätetään huomioimatta, eikä ole rakkautta vanhemmilla toisiinsa kohtaan. Ovat yhdessä lasten takia, vaikka samalla minä ainakin olen sitä mieltä, että eivät aiheuta lapselle/ lapsille kuin surullisen lapsuuden, joka muistuttaa lasta vielä aikuisiässä. Kuka haluaa hiipiä kotonaan sukkasillaan, kun aistittavissa on äidin ja isän paha olo?

Tahdon sanoa, että kun perheessä on jokaisella arvostettu, rakastettu ja turvallinen olo, niin on aivan sama onko kyseessä ydin- vai uusperhe.

Jos palstan peukutuksista saisi koottua parisuhdekäsikirjan, se menisi kutakuinkin näin:

1. Ole pitkässä parisuhteessa.

2. Jos suhteessa on mitään ongelmia, eikä teillä ole yhteisiä lapsia, jätä se sika.

3. Jos suhteessa ei ole mitään ongelmia, voit yrittää varmistua kumppanisi kelpoisuudesta vanhemmaksi. Arvioi hänen perhetaustansa, psykologinen profiilinsa ja palkkaa yksityisetsivä.

4. Jos kumppani läpäisee monivuotisen seurannan, voit yrittää saada hartaasti toivomasi 1,5 lasta kumppanisi kanssa.

5. Jos lasten saamisen jälkeen kohtaat mitä tahansa parisuhdeongelmia, olet velvoitettu pysymään suhteessa, kunnes lapset ovat 18-vuotiaita. Etukäteisseulontasi on tällöin suoritettu huonosti, eikä siitä voi syyttää muuta kuin sinua itseäsi.

4. Jos kaikesta huolimatta päädyt eroamaan, älä missään nimessä solmi uutta parisuhdetta. Tehtäväsi on pyhittää elämäsi lapsillesi, jotta ero vaikuttaisi heidän elämäänsä mahdollisimman vähän. Voit joko asua eksäsi kanssa naapureina tai vuoroviikoin vanhassa kodissanne, jotta lasten elämä säilyy muuttumattomana.

5. Jos kaipaat eron jälkeen uutta rakkautta, ainoa mahdollisuutesi on tapailla uutta kumppania lapsettomina ajankohtina, kunnes lapsesi täyttävät 18 vuotta.

6. Jos olet epäonnistunut ohjeiden noudattamisessa niin pahasti, että olet eronnut ja vielä päätät esitellä uuden kumppanisi lapsillesi, mieti vielä. Mitä sinulla on voitettavaa? Uusi kumppanisi on todennäköisesti piilopedofiili tai narsisti, joka yrittää vieraannuttaa lapset toisesta biologisesta vanhemmastaan, jonka kanssa edelleen jaat saman kodin.

7. Jätä se sika jo varmuuden vuoksi. Sanoinko jo, että tehtäväsi on pyhittää elämäsi lapsillesi? Ilmeisestä epäonnistumisestasi huolimatta jatka yrittämistä, kunnes lapsesi ovat täysi-ikäisiä. Sen jälkeen voitkin omistautua isovanhemmuudelle, sillä rikkinäisessä kodissa kasvaneet pershedelmäsi ovat todennäköisesti tulevia teinivanhempia ja velvollisuutesi on yrittää korjata virheesi edes seuraavan sukupolven kohdalla. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi päivänselvää asiaa joku ihmettelee. Lisääntymisvietti aktivoituu kun ihmiset rakastuvat, halutaan sinetöidä se rakkaus yhteisellä lapsella, yhteisellä projektilla, jota yhdessä kasvattaa ja vaalia. Se, että on aikasempia lapsia ei todellakaan poista tätä luonnolista halua ihmiseltä. Eihän se minun exän kanssa tehty lapsi ole minun aviomieheni lapsi enkä minä ole äiti hänen eksänsä lapselle. 

No eikä aktivoidu läheskään aina, ja jos aktivoituukin, niin monet osaavat silti ajatella järjellä tunteen sijaan.