Eikö parisuhteeseen nykyisin edes lähdetä sillä ajatuksella, että se kestää?

Herran jumala! Mistä minä voin heti alussa tietää miten kauan parisuhde kestää. En aio seurustella ihmisen kanssa, jonka kanssa asiat eivät tunnukaan hyvälle pidemmän päälle. Olen seurustellut useamman kerran ja jos en olisi eronnut ihmisistä, jotka eivät olleet minua varten, en olisi löytänyt nykyistä miestäni, jonka kanssa olen täydellisen onnellinen.

Ei toista voi tuntea ennen kuin, on ollut vähän aikaa yhdessä...

Vierailija kirjoitti:

Vielä en ole tavannut normaalia suomalaista miestä joka olisi asiallinen, ei käyttäisi väkivaltaa, kyttäisi, vonkuisi, mankuisi. Ei sellasia miesv@uvoja vaan jaksa katsella hyvälläkään tahdolla vuotta pidempään.

Ikävä juttu, muttet ehkä ole tavannut normaaleja suomalaisia miehiä.

Onhan pitkä parisuhdekin saavutus.

Samat ongelmat ne on edessä uudessakin suhteessa, ennemmin tai myöhemmin.

Kestää minkä kestää. 90 % kaikista parisuhde viritelmistä kariutuu. Epärealistista kuvitella että nyt löytyi loppuelämän kumppani.

Jos vanhana huomaa, että kas tuossa se vieläkin on, niin sitten voi jo sanoa jotakin. Ei se millään lupauksilla toteudu. Yrittäähän kannattaa loppuun asti jos se on sen arvoista. Mutta ei, kun ei se läheskään aina riitä.

Ja ei tällainen ajattelu tarkoita, että lähtisi suhteen ajatuksella "ero tulee kuitenkin". Realismia vaan peliin.

Mä ymmärsin aloituksen niin miten itsekin ajattelen, miksi mennä parisuhteeseen jos vaan "katsellaan mitä tapahtuu, luultavasti erotaan"? Itse en olisi valmis sitoutumaan toiseen parisuhteen muodossa jos olo on että no ei tästä välttämättä tule mitään. Miksi ei voi vaan tapailla ja leimata parisuhteeksi kun tiedetään varmaksi että tässä halutaan olla. Sitten ero jos on tullakseen. Tosi asia vaan on se että parisuhteet eivät ole kestäviä, mutta pitääkö edes sitoutua toiseen jos ei varma? Miksi sille tapailulle ja suhteelle pitää saada väkipakolla parisuhdeleima? Onko näillä kuitenkin se alitajuinen toive tietynlaisesta elämästä mihin on kamala kiire (siitäkin huolimatta vaikka ihminen ei tunnu täysin oikealta) vai pelottaako mitä muut ajattelevat kun olet tapaillut jotakuta vuoden päivät vaan helpompi puhua parisuhteesta ja poikaystävästä?

En minä pariin ensimmäiseen vuoteen olisi voinut sanoa että kyllä tämä loppuelämän kestää, vaikka sitä aika pian toivoinkin. Nyt olen todellakin varma että näin käy. Ei siksi että hampaat irvessä oltaisiin yhdessä vaikka mitä tulisi eteen vaan siksi että meillä molemmilla on halu olla yhdessä ja tunnetaan toisemme jo niin hyvin kun toisen vaan voi tuntea (oltu yhdessä jo 17 vuotta). Tottakai olen realisti ja on mahdollista että toinen ei enää jossain vaiheessa haluakkaan, mutta pidän sitä todella epätodennäköisenä.

Rakkautta on ja paljon enemmän kuin mitä kuvittelin edes mahdolliseksi silloin vuosia sitten <3

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja ei taida tietää, että nykyisin parisuhde ei enää ole pyhä ja järkkymätön instituutio.   Ihmiset elävät enemmän itselleen, mikä välttämättä ei ole ollenkaan huono asia!

Eikä välttämättä ollenkaan hyvä asia.