Yksinäinen anoppi muuttaa naapuriin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehesi saa käydä siellä kerran pari viikossa katsomassa, että äidillä on asiat hyvin.

Ai että mies oikein SAA KÄYDÄ pari kertaa viikossa äidillänsä? Mistä teitä asennevammaisia ihmisiä oikein löytyy? Luuleeko joku oikeasti, että hänellä on jokin oikeus määrätä kuinka paljon miehensä on tekemisissä perheensä kanssa?

Minulle tulisi kenkää liitosta, jos kehtaisin ehdotella tuollaisia miehelleni. En ikinä olisi sellaisen miehen kanssa, joka olisi niin lapanen, että tekee niin kuin vaimo käskee.

Tässä tuskin tarkoitettiin, että SAA käydä vaan ainakin sen verran täytyy käydä! Ja toisekseen eiköhän ne lapsenlapset piipahda mummollansa ihan tarpeeksi jos mummo osaa mummoilla.

Aina kun lukee näitä vuodatuksia inhosta siitä, että anoppi, äiti, appi tai isä kehtaa jotenkin tunkea itsensä lastensa elämään vielä sen jälkeen kun on hoivatyönsä tehnyt lasten ja lastenlasten osalta, niin tulen niin onnelliseksi siitä, että en ole lapsia tehnyt ja voin keskittyä vain ihmisiin, jotka oikeasti seuraani kaipaavat.

Onkohan mun lapsi (tai puolisonsa) jotenkin epänormaaleja, kun ihan vapaaehtoisesti muuttivat samaan kerrostaloon, jossa asun. Ei me välttämättä edes viikoittain kyläillä, mutta mukavaa on, kun tarvittaessa on apu lähellä. Lapset ovat vielä niin pieniä, etteivät itsenäisesti juokse mummolaan, mutta silloin tällöin pääsevät pariksi tunniksi leikkimään. Varsinkin kesällä ollaan paljon yhdessä pihalla, ja yökyläilyäkin oli helppo kokeilla.

Mua ahdistais törmätä anoppiin esim lenkillä tai kaupassa. Aina pitäisi jäädä juttelemaan pelkkä moikkaus ei varmasti riittäisi.

Me muutettiin lähelle hyviä ystäviä ja kysyttiin heiltä ”lupa” ennen kuin jätettiin talosta tarjous. Kyllä mun mielestä on kohteliasta läheisille kertoa suunnitelmistaan etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Me muutettiin lähelle hyviä ystäviä ja kysyttiin heiltä ”lupa” ennen kuin jätettiin talosta tarjous. Kyllä mun mielestä on kohteliasta läheisille kertoa suunnitelmistaan etukäteen.

Siis mitä ihmettä? En kyselisi "lupaa", jos löytyy se unelmien talo enkä muutenkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Onkohan mun lapsi (tai puolisonsa) jotenkin epänormaaleja, kun ihan vapaaehtoisesti muuttivat samaan kerrostaloon, jossa asun. Ei me välttämättä edes viikoittain kyläillä, mutta mukavaa on, kun tarvittaessa on apu lähellä. Lapset ovat vielä niin pieniä, etteivät itsenäisesti juokse mummolaan, mutta silloin tällöin pääsevät pariksi tunniksi leikkimään. Varsinkin kesällä ollaan paljon yhdessä pihalla, ja yökyläilyäkin oli helppo kokeilla.

No, sinussa on jotain miellyttävää etkä ilmeisestikään tunkeile heidän yksityielämäänsä.

Meillä äiti asui ennen 250 kilometrin päässä, muutti viime kesänä 20 km:n päähän. Ei tunne uudelta seudulta kuin meidän perheen. Äiti ollut aina hallitseva, on täytynyt käydä keskustelua, että ei muuta sitten meille asumaan ja omaa sosiaalista piiriä täytyy hankkia muuton jälkeen. Ihan hyvin on mennyt, äiti käy välillä meillä katsomassa lapsia. Yrittää tehdä samalla kotitöitä. Äidin oma ajatus on nimenomaan se, että hän tulee meille auttamaan kodinhoidossa ei seurustelemaan lasten kanssa. Ymmärrän pointtisi, raskasta kun joutuu vääntämään aikuisena kanssa siitä, että mikä on Ok ja mikä ei. Meillä äiti ei ota mitään palautetta vastaan ja yrittää edelleen tulla meille niin, että ei soita ovikelloa, vaan avaa vaan oven. Omaa avainta meille ei ole saanut, vaikka on pyytänyt.

Vierailija kirjoitti:

Siis jos hän on käynyt joka viikonloppu leipomassa ja tekemässä pihahommia, miksi ette ole jo aiemmin laittaneet tälle stoppia? Ja jos apu on ollut tervetullutta lapsiarjessa, sitten voi vain todeta, että kaikella on hintansa. Olisin antanut mitä vaan, jos pikkulapsiaikana olisi saanut mitään apuja sukulaisilta. Yksin tein kaiken. Voit miettiä, olisiko se sitten parempi vaihtoehto.

Sama täällä, totaalitukiverkottomia ollaan, kahdet terveet eläkeläisisovanhemmat on elossa, mutta kumpiakaan ei lapsenlapset kiinnosta tippakaan. Koskaan eivät ole hoitaneet, sekuntiakaan mitenkään auttaneet eivätkä edes viitsi koskaan tavata. Edes hätätilanteessa eivät ole auttaneet, esim synnytyksen ajalle tarjosin erittäin suuren summan rahaa että olisivat silloin tulleet. Eivät auttaneet. Kun on periaate etteivät auta.

Olisin SUUNNATTOMAN kiitollinen jos mulla olisi apn anopin kaltainen mummo lasteni elämässä. Meillä ei lapset tunne isovanhempiaan ollenkaan.

Juuri missään muussa maassa kuin Suomessa ei voisi edes olla olemassa tällaista aloitusta. Ihmiset oikeasti haluavat olla yhdessä ja toisista pidetään huolta. Täällä on paniikin paikka, jos joku sukulainen tulee liian lähelle. Tää mentaliteetti korreloikin kivasti sitten esim masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien kanssa.

Hus pois vaan kaikki! Ydinperheet omiin koteihinsa, ovet säppiin ja verhot kiinni. Anopit mielellään mahdollisimman kauas yksinään laitoksiin kuolemaan, ja perheettömät olkoot yksin yksiöissään.

Ei oo yksinäinen enää. Tulee istumaan teillä kaiket päivät loppuelämäänsä saakka :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä mummo muutti myös kahden minuutin päähän ja niin, että bussinsa ajaa kymmenen minuutin välein ihan talomme ohi, suora sihti etuovelle ja pihaan.

Ei kiva.

Siis teidän mummo on hussikuski?

Mikä on hussikuski?

Anteeksi tuli KIRJOITUSVIRHE kun kirjotin puhelimella.

tarkoitin tietenkin huussikuski

Vierailija kirjoitti:

Me muutettiin lähelle hyviä ystäviä ja kysyttiin heiltä ”lupa” ennen kuin jätettiin talosta tarjous. Kyllä mun mielestä on kohteliasta läheisille kertoa suunnitelmistaan etukäteen.

Aivan käsittämätöntä. Suomessa pitää kaikkien olla mahdollisimman kaukana niistäkin ihmisistä jotka ovat läheisiä. Hirveänä loukkauksena pidetään oikein, jos joku ystävä muuttaa lähiseuduillekaan. Ja luvanvaraista toimintaa jopa.

Mikä tätä kulttuuria vaivaa? Miksi me halutaan olla niin etäällä toisistamme, vaikka hyvät ja läheiset ihmissuhteet ovat varmaan ihan objektiivisestikin kaikille ihmislajin edustajille yksi ihan tärkeimmistä elämän sisällöistä?

Vierailija kirjoitti:

Me muutettiin lähelle hyviä ystäviä ja kysyttiin heiltä ”lupa” ennen kuin jätettiin talosta tarjous. Kyllä mun mielestä on kohteliasta läheisille kertoa suunnitelmistaan etukäteen.

Mulle ei tulisi mieleenkään sanoa jollekin, että hän ei saisi ostaa jotain asuntoa, johon minulla ei ole mitään osaa eikä arpaa. Jos en pitäisi ko ihmisestä, niin en kehtaisi sittenkään sanoa, että et saa tulla kilometriä minua lähemmäksi. Ja ei kehenkään ole pakko pitää yhteyttä, vaikka asuisi lähellä. Mulla asuu tuttuja parin sadan metrin säteellä ja en yleensä näe heitä koskaan missään lenkillä tai kaupassa, jos ei ole varta vasten tapaamista sovittu.

Mehän ollaan ihan luusereita.

Ostettiin tosi kiva asunto kerrostalosta. Minun ja mieheni vanhemmat asuivat silloin omakotitalossa. Itse aloin pikkuhiljaa vanhempiani sanomaan mitä jos vaikka myisitte tämä omakotitalon pois ja muuttaisitte keskustaan.  Aloin, heidän suostumuksella, myymään tarpeettomia huonekaluja, joissa eivät ikinä olleet ja aina, kun kävin, otettiin äidin kanssa joku hylly/kaappi/komero. Kerroin tarvitaan kirppistavaraa ja lähdin aina pois autolastillisen kanssa. Ja äitini oli tyytyväinen, tosi iloinen.

Yhtenä päivänä sanoivat nyt ovat samaa mieltä ja laitettiin omakotitalo myyntiin. Puolisen vuotta meni ja kun tuli ensimmäinen tarjous, laitoin lapun meidän aulaan ostetaan asunto. Tiedän moni on miettinyt.

Niinpä kävi, että mun vanhemmat myivät 250 neliön omakotitalon ja muuttivat naapurirappuun, 80 neliön asuntoon. Minä olin tekemässä pintaremonttia, muttamassa, jne.

Kun appivanhemmat saivat tietää tästä, he alkoivat miettimään samaa. Heillä on kuitenkin lemmikkejä, tarvetta on isommalle asunnolle. Kävin puhumassa 120 neliön asuntojen omistajille ja kaikki lupasivat miettiä asiaa. Sama juttu appivanhemmille. Pikkuhiljaa alettiin myymään huonekaluja, tai ne menivät hyvin nopeasti. Oltiin jo päässä suunniteltu, koska isojen asuntojen pohjat ovat identtiset ja laitettiin omakotitalo myyntiin. 

Tämäpä menikin parissa viikossa ja oltiin ns pienessä kusessa. Siinä tyhjennettiin asuntoa mökille, kellariin, muutaman naapurin kellarikomeroon ja selvittiin.

Kävin uudestaan isompien asuntojen omistajien kanssa juttelemassa ja viikon päästä 1 ilmoitti hintansa. 

2 v sitten me muutettiin ja nyt vietettiin yhteinen joulu, jossa jokainen lähti kävellen omaan kotiinsa, eri rappuun. 

Vierailija kirjoitti:

Ex-appiukko osti pienen kaksion omalle anopilleen ihan heidän asuntonsa vierestä (asui siis ilmaiseksi). Näin oli helpompi pitää huolta mummelista, joka asuikin siinä yli 90-vuotiaaksi. 

Ihana. Lämmittää sydäntä. Onneksi maailmassa on vielä hyvyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Mehän ollaan ihan luusereita.

Ostettiin tosi kiva asunto kerrostalosta. Minun ja mieheni vanhemmat asuivat silloin omakotitalossa. Itse aloin pikkuhiljaa vanhempiani sanomaan mitä jos vaikka myisitte tämä omakotitalon pois ja muuttaisitte keskustaan.  Aloin, heidän suostumuksella, myymään tarpeettomia huonekaluja, joissa eivät ikinä olleet ja aina, kun kävin, otettiin äidin kanssa joku hylly/kaappi/komero. Kerroin tarvitaan kirppistavaraa ja lähdin aina pois autolastillisen kanssa. Ja äitini oli tyytyväinen, tosi iloinen.

Yhtenä päivänä sanoivat nyt ovat samaa mieltä ja laitettiin omakotitalo myyntiin. Puolisen vuotta meni ja kun tuli ensimmäinen tarjous, laitoin lapun meidän aulaan ostetaan asunto. Tiedän moni on miettinyt.

Niinpä kävi, että mun vanhemmat myivät 250 neliön omakotitalon ja muuttivat naapurirappuun, 80 neliön asuntoon. Minä olin tekemässä pintaremonttia, muttamassa, jne.

Kun appivanhemmat saivat tietää tästä, he alkoivat miettimään samaa. Heillä on kuitenkin lemmikkejä, tarvetta on isommalle asunnolle. Kävin puhumassa 120 neliön asuntojen omistajille ja kaikki lupasivat miettiä asiaa. Sama juttu appivanhemmille. Pikkuhiljaa alettiin myymään huonekaluja, tai ne menivät hyvin nopeasti. Oltiin jo päässä suunniteltu, koska isojen asuntojen pohjat ovat identtiset ja laitettiin omakotitalo myyntiin. 

Tämäpä menikin parissa viikossa ja oltiin ns pienessä kusessa. Siinä tyhjennettiin asuntoa mökille, kellariin, muutaman naapurin kellarikomeroon ja selvittiin.

Kävin uudestaan isompien asuntojen omistajien kanssa juttelemassa ja viikon päästä 1 ilmoitti hintansa. 

2 v sitten me muutettiin ja nyt vietettiin yhteinen joulu, jossa jokainen lähti kävellen omaan kotiinsa, eri rappuun. 

Tässä on yhteisöllisyyttä ja vastuunkantoa kauneimmillaan. Hienosti teitte. Sydämen sivistys ja kaunis käytös on harvinaista nykyään.

Näin ne miniät aina päättää miehensäkin elämästä, ei edes vanhempiaan saisi mies nähdä. Naiset on ilkeitä, etenkin nuoret naiset. Vihataan ennen kuin edes tunnetaan ja ei edes haluta oppia tuntemaan. Asenne on aina se että "mies on minun omaisuutta ja minä päätän". Moni poika joutuu katkomaan välejään omaan perheeseensä, sillä miniä määrää.  Lapsenlapsia ei miehen vanhemmille viedä hoitoon, eikä käydä kyläilemässä. Sitten kun kylmän vastaanoton jälkeen anoppi ei uskalla pitää yhteyttä ettei suututa olemassaolollaan enempää mielensäpahoittajaminiää, tämä haukkuu selän takana että hänestä ei tykätä kun ei käydä kylässä eikä kutsuta kylään. Teet niin tai näin teet aina väärinpäin. Ei tässä uskalla enää kohta edes syntymäpäivänä onnitella, väärinhän se menee kuitenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Mehän ollaan ihan luusereita.

Ostettiin tosi kiva asunto kerrostalosta. Minun ja mieheni vanhemmat asuivat silloin omakotitalossa. Itse aloin pikkuhiljaa vanhempiani sanomaan mitä jos vaikka myisitte tämä omakotitalon pois ja muuttaisitte keskustaan.  Aloin, heidän suostumuksella, myymään tarpeettomia huonekaluja, joissa eivät ikinä olleet ja aina, kun kävin, otettiin äidin kanssa joku hylly/kaappi/komero. Kerroin tarvitaan kirppistavaraa ja lähdin aina pois autolastillisen kanssa. Ja äitini oli tyytyväinen, tosi iloinen.

Yhtenä päivänä sanoivat nyt ovat samaa mieltä ja laitettiin omakotitalo myyntiin. Puolisen vuotta meni ja kun tuli ensimmäinen tarjous, laitoin lapun meidän aulaan ostetaan asunto. Tiedän moni on miettinyt.

Niinpä kävi, että mun vanhemmat myivät 250 neliön omakotitalon ja muuttivat naapurirappuun, 80 neliön asuntoon. Minä olin tekemässä pintaremonttia, muttamassa, jne.

Kun appivanhemmat saivat tietää tästä, he alkoivat miettimään samaa. Heillä on kuitenkin lemmikkejä, tarvetta on isommalle asunnolle. Kävin puhumassa 120 neliön asuntojen omistajille ja kaikki lupasivat miettiä asiaa. Sama juttu appivanhemmille. Pikkuhiljaa alettiin myymään huonekaluja, tai ne menivät hyvin nopeasti. Oltiin jo päässä suunniteltu, koska isojen asuntojen pohjat ovat identtiset ja laitettiin omakotitalo myyntiin. 

Tämäpä menikin parissa viikossa ja oltiin ns pienessä kusessa. Siinä tyhjennettiin asuntoa mökille, kellariin, muutaman naapurin kellarikomeroon ja selvittiin.

Kävin uudestaan isompien asuntojen omistajien kanssa juttelemassa ja viikon päästä 1 ilmoitti hintansa. 

2 v sitten me muutettiin ja nyt vietettiin yhteinen joulu, jossa jokainen lähti kävellen omaan kotiinsa, eri rappuun. 

Tämä on se kirjoittaja, joka ilmeisesti ei ole koskaan kuullut että-sanasta. Kirjoittaa aina pitkiä postauksia ilman ensimmäistäkään ettää.

Opettele nyt herran tähden käyttämään ettää! Olisi helpompi ymmärtää kirjoituksiasi.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ärsytyksen. Mutta eipä yksinäistä anoppia jonnekin metsän syrjään yksinkään voi jättää. Oma anoppini asuu kilometrin päässä. Ei sentään tuppaa kylään kovin usein. Käyttää kyllä poikaansa taksikuskina, ja poikahan tottelee. Siitä meillä tulee riitoja, kun anoppi hyppyyttelee ja meidän oma arki hankaloituu. Anopista ei kuitenkaan ole koskaan ollut mitään hyötyä.

Voi hyvänen aika! Onko sinusta koskaan mitään hyötyä anopillesi? Onko hyötyminen ihmissuhteissa tärkeää?

Synnytti ja hoiti miehesi aikuiseksi, eikö se ole hyödyllistä ollutkaan?