Lue keskustelun säännöt.
Ero tuli miehelle "ihan puskista"
06.01.2021 |
Olin vasta vuoden etukäteen puhunut siitä. Ja kertonut mitkä on ne ongelmakohdat, mm. että vastuun on vaan jakauduttava tasaisemmin tai mä en jaksa enää. Ehdottanut pariterapiaa josta se ehdottomasti kieltäytyi lähtemästä jne. Ja silti se pääs yllättämään täysin, yhtään ei osannut aavistaa kun meillähän meni niin hyvin. Ainoa ongelma meillä kuulemma oli että mä nalkutin liikaa, mutta jos mä vaan oisin lopettanut nalkutuksen ni ei ois ollut mitään ongelmia.
Kommentit (1475)
Vierailija kirjoitti:
Nalkuttavan miehen vaimo kirjoitti:
Olkaa johdonmukaisia, niin kuin koiraa kouluttaessa. Pätee niin lapsiin kuin puolisoonkin, jne. Kun toinen tekee ns. oikein eli teidän toivomallanne tavalla, palkitkaa. Ilmaiskaa ilahtuneisuutenne ja kiitollisuutenne edes jollain tavalla. Ilman mitään ironiaa tyyliin että no jo oli aikakin ja mistäs nyt tuulee.
Täten kun nalkutatte toisen oma-aloitteisuuden puuttumisesta, palkitkaa toista kun hän toimii oma-aloitteisesti. Ei tyyliin että eiköhän se nyt ole jo liian myöhäistä maalata tuota aitaa, sehän on jo aika purkaa ja rakentaa uusi. Tai että mitä sinä sitä puuta nyt aloita kaatamaan, olisit ajanut nurmikon ensin.
Kun nalkutatte toisen oma-aloitteisuuden puutteesta, nalkutatte usein myös siitä, että toinen ei ole ajatustenne lukija. Nalkutatte siitä, että toinen oma-aloitteisesti tekee jotakin kysymättä ensin teiltä, ja nalkutatte myös siitä, jos toinen kysyy ensin teiltä että mitä hänen nyt kannattaisi tehdä. Nalkutuksenne uhri on jumissa, eli tekee väärin vaikka tekisi mitä.
Helpointa olla siis tekemättä mitään.
Nalkuttajan kanssa ei voi myöskään keskustella, koska tuo ottaa vain lisää kierroksia vaikka mitä vastaisit. Parasta vaan myötäillä että juu juu niinhän se on.
Joillekin se nalkuttaminen vaan on tapa hoitaa uloshengitys, ei sen kummempaa.
Onpa hyvä kirjoitus. Minun ex-mieheni oli myös nalkuttaja. Lopulta minusta tuntui, että teet niin tai näin, on se aina väärin päin. Nalkuttajaa ei voi koskaan miellyttää.
Myönnän, että minusta tuli avioliittoa loppua kohden nainen, joka käyttäytyi kuin nämä passiiviset miehet. Oli syvä toivottomuus, etten kuitenkaan osaa. Miksi siis yrittää. Yrittämisestä ei ole hyötyä.
Jos haluaa toisen ihmisen muuttuvan, niin saa huomauttaa vain yhdestä asiasta kerrallaan. Ei niin, että sinussa on vikaa tämä, tuo ja se.
Sehän siinä juuri onkin, kun sitä toista ihmistä ei saa muutettua. Sitä nämä "koiran kouluttajat" eivät tunnu tajuavan. Käytöstään ihminen voi itse muuttaa, jos haluaa, mutta sekin muutos lähtee ihmisestä itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nalkuttavan miehen vaimo kirjoitti:
Olkaa johdonmukaisia, niin kuin koiraa kouluttaessa. Pätee niin lapsiin kuin puolisoonkin, jne. Kun toinen tekee ns. oikein eli teidän toivomallanne tavalla, palkitkaa. Ilmaiskaa ilahtuneisuutenne ja kiitollisuutenne edes jollain tavalla. Ilman mitään ironiaa tyyliin että no jo oli aikakin ja mistäs nyt tuulee.
Täten kun nalkutatte toisen oma-aloitteisuuden puuttumisesta, palkitkaa toista kun hän toimii oma-aloitteisesti. Ei tyyliin että eiköhän se nyt ole jo liian myöhäistä maalata tuota aitaa, sehän on jo aika purkaa ja rakentaa uusi. Tai että mitä sinä sitä puuta nyt aloita kaatamaan, olisit ajanut nurmikon ensin.
Kun nalkutatte toisen oma-aloitteisuuden puutteesta, nalkutatte usein myös siitä, että toinen ei ole ajatustenne lukija. Nalkutatte siitä, että toinen oma-aloitteisesti tekee jotakin kysymättä ensin teiltä, ja nalkutatte myös siitä, jos toinen kysyy ensin teiltä että mitä hänen nyt kannattaisi tehdä. Nalkutuksenne uhri on jumissa, eli tekee väärin vaikka tekisi mitä.
Helpointa olla siis tekemättä mitään.
Nalkuttajan kanssa ei voi myöskään keskustella, koska tuo ottaa vain lisää kierroksia vaikka mitä vastaisit. Parasta vaan myötäillä että juu juu niinhän se on.
Joillekin se nalkuttaminen vaan on tapa hoitaa uloshengitys, ei sen kummempaa.
Onpa hyvä kirjoitus. Minun ex-mieheni oli myös nalkuttaja. Lopulta minusta tuntui, että teet niin tai näin, on se aina väärin päin. Nalkuttajaa ei voi koskaan miellyttää.
Myönnän, että minusta tuli avioliittoa loppua kohden nainen, joka käyttäytyi kuin nämä passiiviset miehet. Oli syvä toivottomuus, etten kuitenkaan osaa. Miksi siis yrittää. Yrittämisestä ei ole hyötyä.
Jos haluaa toisen ihmisen muuttuvan, niin saa huomauttaa vain yhdestä asiasta kerrallaan. Ei niin, että sinussa on vikaa tämä, tuo ja se.
Sehän siinä juuri onkin, kun sitä toista ihmistä ei saa muutettua. Sitä nämä "koiran kouluttajat" eivät tunnu tajuavan. Käytöstään ihminen voi itse muuttaa, jos haluaa, mutta sekin muutos lähtee ihmisestä itsestään.
Näin on, mutta jos vaatimuksia tulee paljon, on vaikea tietää, minkä asian toinen oikeastaan haluaa muuttuvan?
Joku keittiön siivous on helppo ymmärtää, mutta entä, jos toinen haluaa arvostusta? Mielestäsi tunnet arvostusta, mutta et ymmärtä, miksi toinen ei samaa näe tms. On vaikea muuttaa käytöstään, jos ei ymmärtä, mitä pitää tehdä toisin.
Nalkuttava nainen on tutkitusti vaarallista miehen terveydelle ja lyhentää jopa ikää. Ei se iso kirjakaan suotta totea: parempi olla taivasalla kuin toraisan(lue nalkuttavan) vaimon seurassa.
Vierailija kirjoitti:
Nalkuttava nainen on tutkitusti vaarallista miehen terveydelle ja lyhentää jopa ikää. Ei se iso kirjakaan suotta totea: parempi olla taivasalla kuin toraisan(lue nalkuttavan) vaimon seurassa.
Tutkitusti parisuhde tekee naisesta onnettomampia mitä sinkkuina.
Mä olin nalkuttaja. Ex avasi omaa näkökulmaansa ennen meidän eroa. Meillä kuvio meni niin, että se jätti tekemättä jotain, mä huomautin siitä, sit se oli edelleen tekemättä ja mä odottelin asian tapahtumista ja nalkutin. Sitten kuitenkin lopulta tein sen itse. Exän mielestä ratkaisu olisi ollut se, että mä jätän huomauttelun ja nalkutuksen välistä ja teen vaan suoraan itse. Sillon meillä ei olisi ollut yhtään ongelmia, ongelma oli vaan se mun nalkutus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nalkuttavan miehen vaimo kirjoitti:
Olkaa johdonmukaisia, niin kuin koiraa kouluttaessa. Pätee niin lapsiin kuin puolisoonkin, jne. Kun toinen tekee ns. oikein eli teidän toivomallanne tavalla, palkitkaa. Ilmaiskaa ilahtuneisuutenne ja kiitollisuutenne edes jollain tavalla. Ilman mitään ironiaa tyyliin että no jo oli aikakin ja mistäs nyt tuulee.
Täten kun nalkutatte toisen oma-aloitteisuuden puuttumisesta, palkitkaa toista kun hän toimii oma-aloitteisesti. Ei tyyliin että eiköhän se nyt ole jo liian myöhäistä maalata tuota aitaa, sehän on jo aika purkaa ja rakentaa uusi. Tai että mitä sinä sitä puuta nyt aloita kaatamaan, olisit ajanut nurmikon ensin.
Kun nalkutatte toisen oma-aloitteisuuden puutteesta, nalkutatte usein myös siitä, että toinen ei ole ajatustenne lukija. Nalkutatte siitä, että toinen oma-aloitteisesti tekee jotakin kysymättä ensin teiltä, ja nalkutatte myös siitä, jos toinen kysyy ensin teiltä että mitä hänen nyt kannattaisi tehdä. Nalkutuksenne uhri on jumissa, eli tekee väärin vaikka tekisi mitä.
Helpointa olla siis tekemättä mitään.
Nalkuttajan kanssa ei voi myöskään keskustella, koska tuo ottaa vain lisää kierroksia vaikka mitä vastaisit. Parasta vaan myötäillä että juu juu niinhän se on.
Joillekin se nalkuttaminen vaan on tapa hoitaa uloshengitys, ei sen kummempaa.
Onpa hyvä kirjoitus. Minun ex-mieheni oli myös nalkuttaja. Lopulta minusta tuntui, että teet niin tai näin, on se aina väärin päin. Nalkuttajaa ei voi koskaan miellyttää.
Myönnän, että minusta tuli avioliittoa loppua kohden nainen, joka käyttäytyi kuin nämä passiiviset miehet. Oli syvä toivottomuus, etten kuitenkaan osaa. Miksi siis yrittää. Yrittämisestä ei ole hyötyä.
Jos haluaa toisen ihmisen muuttuvan, niin saa huomauttaa vain yhdestä asiasta kerrallaan. Ei niin, että sinussa on vikaa tämä, tuo ja se.
Sehän siinä juuri onkin, kun sitä toista ihmistä ei saa muutettua. Sitä nämä "koiran kouluttajat" eivät tunnu tajuavan. Käytöstään ihminen voi itse muuttaa, jos haluaa, mutta sekin muutos lähtee ihmisestä itsestään.
Näin on, mutta jos vaatimuksia tulee paljon, on vaikea tietää, minkä asian toinen oikeastaan haluaa muuttuvan?
Joku keittiön siivous on helppo ymmärtää, mutta entä, jos toinen haluaa arvostusta? Mielestäsi tunnet arvostusta, mutta et ymmärtä, miksi toinen ei samaa näe tms. On vaikea muuttaa käytöstään, jos ei ymmärtä, mitä pitää tehdä toisin.
Joillekin ei valitettavasti auta edes suora kommunikointi. Että kertoo konkreettisesti mitä tarvitsee ja haluaa. Ja toinen ei jostain syystä sitten kuitenkaan halua antaa niitä. Ehkä sillon maailmankuvat on niin kaukana toisistaan ettei oikeasti ymmärrä miksi se asia on toiselle niin tärkeä. Tosin luulisi että arvostava kumppani voisi silti antaa sen toiselle, ellei siitä ole kohtuutonta vaivaa.
Vierailija kirjoitti:
Mä olin nalkuttaja. Ex avasi omaa näkökulmaansa ennen meidän eroa. Meillä kuvio meni niin, että se jätti tekemättä jotain, mä huomautin siitä, sit se oli edelleen tekemättä ja mä odottelin asian tapahtumista ja nalkutin. Sitten kuitenkin lopulta tein sen itse. Exän mielestä ratkaisu olisi ollut se, että mä jätän huomauttelun ja nalkutuksen välistä ja teen vaan suoraan itse. Sillon meillä ei olisi ollut yhtään ongelmia, ongelma oli vaan se mun nalkutus.
Hmmm... tajusin kirjoituksestasi, miksi minä EN nalkuta. Siirryn suoraan tekemään itse.
Ensimmäinen Filosofiani on, että se tekee, jota asia häiritsee. Miehen sotkut potkin hänen lastensa huoneeseen. Jos häntä häiritsee se, kun lapsensa tulevat käymään ja on kaaosta, niin siivotkoon itse.
Toinen filosofiani on, että valitse taistelusi. Mietin hyvin tarkkaan, mistä asiasta sanon painokkaasti. Jos pitää siivota kunnolla, niin en anna miehelle mahdollisuutta perääntyä. Tämähän ei tietty toimi, jos haluaisin siivota liian usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nalkuttavan miehen vaimo kirjoitti:
Olkaa johdonmukaisia, niin kuin koiraa kouluttaessa. Pätee niin lapsiin kuin puolisoonkin, jne. Kun toinen tekee ns. oikein eli teidän toivomallanne tavalla, palkitkaa. Ilmaiskaa ilahtuneisuutenne ja kiitollisuutenne edes jollain tavalla. Ilman mitään ironiaa tyyliin että no jo oli aikakin ja mistäs nyt tuulee.
Täten kun nalkutatte toisen oma-aloitteisuuden puuttumisesta, palkitkaa toista kun hän toimii oma-aloitteisesti. Ei tyyliin että eiköhän se nyt ole jo liian myöhäistä maalata tuota aitaa, sehän on jo aika purkaa ja rakentaa uusi. Tai että mitä sinä sitä puuta nyt aloita kaatamaan, olisit ajanut nurmikon ensin.
Kun nalkutatte toisen oma-aloitteisuuden puutteesta, nalkutatte usein myös siitä, että toinen ei ole ajatustenne lukija. Nalkutatte siitä, että toinen oma-aloitteisesti tekee jotakin kysymättä ensin teiltä, ja nalkutatte myös siitä, jos toinen kysyy ensin teiltä että mitä hänen nyt kannattaisi tehdä. Nalkutuksenne uhri on jumissa, eli tekee väärin vaikka tekisi mitä.
Helpointa olla siis tekemättä mitään.
Nalkuttajan kanssa ei voi myöskään keskustella, koska tuo ottaa vain lisää kierroksia vaikka mitä vastaisit. Parasta vaan myötäillä että juu juu niinhän se on.
Joillekin se nalkuttaminen vaan on tapa hoitaa uloshengitys, ei sen kummempaa.
Onpa hyvä kirjoitus. Minun ex-mieheni oli myös nalkuttaja. Lopulta minusta tuntui, että teet niin tai näin, on se aina väärin päin. Nalkuttajaa ei voi koskaan miellyttää.
Myönnän, että minusta tuli avioliittoa loppua kohden nainen, joka käyttäytyi kuin nämä passiiviset miehet. Oli syvä toivottomuus, etten kuitenkaan osaa. Miksi siis yrittää. Yrittämisestä ei ole hyötyä.
Jos haluaa toisen ihmisen muuttuvan, niin saa huomauttaa vain yhdestä asiasta kerrallaan. Ei niin, että sinussa on vikaa tämä, tuo ja se.
Sehän siinä juuri onkin, kun sitä toista ihmistä ei saa muutettua. Sitä nämä "koiran kouluttajat" eivät tunnu tajuavan. Käytöstään ihminen voi itse muuttaa, jos haluaa, mutta sekin muutos lähtee ihmisestä itsestään.
Näin on, mutta jos vaatimuksia tulee paljon, on vaikea tietää, minkä asian toinen oikeastaan haluaa muuttuvan?
Joku keittiön siivous on helppo ymmärtää, mutta entä, jos toinen haluaa arvostusta? Mielestäsi tunnet arvostusta, mutta et ymmärtä, miksi toinen ei samaa näe tms. On vaikea muuttaa käytöstään, jos ei ymmärtä, mitä pitää tehdä toisin.
Joillekin ei valitettavasti auta edes suora kommunikointi. Että kertoo konkreettisesti mitä tarvitsee ja haluaa. Ja toinen ei jostain syystä sitten kuitenkaan halua antaa niitä. Ehkä sillon maailmankuvat on niin kaukana toisistaan ettei oikeasti ymmärrä miksi se asia on toiselle niin tärkeä. Tosin luulisi että arvostava kumppani voisi silti antaa sen toiselle, ellei siitä ole kohtuutonta vaivaa.
Tarkennan, mitä halusin sanoa. Olen siis sama, jolle vastaat.
Minun eksäni valitti erokeskusteluissa, että minä en arvostanut häntä. Kyllä minä arvostin: osoitin sen niin, että en koskaan nalkuttanut, en kritisoinut, en lyönyt lyötyä, osoitin tyytyväisyyteni jos hän osasi esim korjata jotain.
Se ei riittänyt hänelle - enkä saanut ikinä selville, mitä hän olisi halunnut minun tekevän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olin nalkuttaja. Ex avasi omaa näkökulmaansa ennen meidän eroa. Meillä kuvio meni niin, että se jätti tekemättä jotain, mä huomautin siitä, sit se oli edelleen tekemättä ja mä odottelin asian tapahtumista ja nalkutin. Sitten kuitenkin lopulta tein sen itse. Exän mielestä ratkaisu olisi ollut se, että mä jätän huomauttelun ja nalkutuksen välistä ja teen vaan suoraan itse. Sillon meillä ei olisi ollut yhtään ongelmia, ongelma oli vaan se mun nalkutus.
Hmmm... tajusin kirjoituksestasi, miksi minä EN nalkuta. Siirryn suoraan tekemään itse.
Ensimmäinen Filosofiani on, että se tekee, jota asia häiritsee. Miehen sotkut potkin hänen lastensa huoneeseen. Jos häntä häiritsee se, kun lapsensa tulevat käymään ja on kaaosta, niin siivotkoon itse.
Toinen filosofiani on, että valitse taistelusi. Mietin hyvin tarkkaan, mistä asiasta sanon painokkaasti. Jos pitää siivota kunnolla, niin en anna miehelle mahdollisuutta perääntyä. Tämähän ei tietty toimi, jos haluaisin siivota liian usein.
Toi riippuu siitä kuinka paljon mies tekee normaalisti. Jos mieheltä on joku kerta jäänyt keittiö siivoamatta niin se kannattaa vaan siivota itse, mutta jos se joka ainoa päivä on miehen jäljiltä kaaos niin ei ole kestävää tehdä aina itse. Ei kai näissä yleensä se asia itsessään ole kovin iso ja ärsyttävä, vaan nimenomaan se toisto ja jos kaikki asiat tuntuu kaatuvan toisen niskaan kun toinen vaan jättää ne kerta kerran jälkeen tekemättä näkemättä siinä mitään ongelmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä siat kannattaa jättää, mitä aiemmin sen parempi. Kuitenkin, aihetta sivuten, tahtoisin kertoa tuosta nalkuttamisesta. Se kuurouttaa ja lannistaa. Jos tapananne on nalkuttaa joka päivä asiasta kuin asiasta, ei se enää vaikuta toivomallanne tavalla. Se turruttaa. Tuntuu turhalta edes yrittää tehdä mitään asiaa oikein, kun nalkutuksen määrä on vakio. Tyyliin että jos laitoitkin hyvän illallisen, jätit kuulemma keittiön kamalaan kuntoon ja se on nyt sitten merkittävämpi asia kuin se että teit toiselle mieliksi. Säästäkää sitä nalkutusta niille asioille, jotka oikeasti ovat teille ne merkittävimmät epäkohdat, muuten kumppaninne tosiaan kuuroutuu ja turtuu. Terveisin nalkuttavan miehen vaimo.
Pakko sanoa että särähti korvaan tuo ruuan laitto mutta keittiötä ei sen jälkeen siivottu. Pitäisikö oikeasti naisen tulla siivoamaan herran jäljet kun tämä on kerrankin uhrautunut laittamaan ruokaa? Siis yhteistä ruokaa. Toi tilanne kuulostaa siltä että nainen useimmiten ruuan laittaa ja SIIVOAA jälkensä sen jälkeen, vai sinäkö ne siivoat?
Se ruuanlaitto vähän niin kuin kumoutuu jos nainen joutuu korjaamaan kaikki siitä aiheutuneet jäljet.
Miksi te miehet käyttäydytte kuin avuttomat lapset? Jos asutte yksin ja kokkaatte itsellenne niin kuka silloin tulee jälkenne korjaamaan? Tai kuka hoitaa kaikki kotityöt?
Vai olettaako jotkut että heti kun aletaan seurustelee niin nainen hoitaa kaiken, ja sitten kun nainen sanoo toistuvasti miehelle että hänenkin pitää tehdä oma osuus eli 50/50% kotitöistä niin se on nalkuttamista?
Ei se ole nalkuttamista vaan oman puolen pitämistä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai se on pakko johtua siitä ettei mies usko et nainen oikeasti on lähdössä mihinkään. Miten muka muuten voi jotenkin ignorata toisen pahan olon suhteessa, vaikka siitä usein ja selkeästi kertoo?
Puhuin taas kerran suhteen ongelmakohdista ja halustani erota mikäli asiat ei muutu,niin eksä totesi siihen "et sä mitään eroamassa ole, kunhan aina puhut ". Varmaan useat miehet ajattelevat näin. Eksällekin eromme tuli yllätyksenä.
Jos puhut asiasta tosiaan taas kerran ja ainoa ratkaisusi ongelmaan on ero (mitä et kuitenkaan toteuta) Jos tämä on toistunut esim. 5 vuoden ajan, saattaisin minäkin reagoida jotenkin tuohon tyyliin: "joo, joo... taas tämä keskustelu" Ja olisihan ero ainakin puolittain yllätys, jos se lopulta toteutuisi.
Tosin meillä ei ole kumpikaan puhunut erosta 20 vuoden aikana ja jos puhuisi, niin ottaisin sen tosissaan. Ei nyt laukkuja heti samana iltana pakattaisi, mutta ehkä kolme viikkoa voisi miettiä asiaa ja jos mieli ei muutu, niin en minä ketään ala "pelkästään lasten vuoksi" roikottamaan.
Kirjoitin tuon aiemman kommentin. Tässä keskusteltiin siitä, että ero tulee yllätyksenä miehelle. Ei siitä mitä kaikkea sitä ennen on ehdotettu, yritetty kompromisseja, ymmärretty ja joustettu. Kuten ilmi tuli, että kyse ei ollut pelkästä uhkailusta vaan avioerosta. Itse taas pidän kohtuuttomana tuollaista 3 viikon aikarajaa toiselle. Vaikeat ongelmat kun vaativat aikaa ja joskus pariterapiaakin.
Uskon, että on olemassa varmasti "kuuroja" miehiä, joille ilmiselvä ero tulee puskista. Juurikin niitä, joille tässäkin ketjussa tuhahdellaan.
Kirjoitit tuossa aiemmin: "Puhuin taas kerran suhteen ongelmakohdista ja halustani erota mikäli asiat ei muutu" Tämän voi myös tulkita sellaiseksi käytökseksi, että ainoa "aseesi" ja ratkaisukeino konfliktitilanteessa on ero. Silloin voi tosiaan eron tapahtuessa se olla täysi yllätys, vaikka "koko ajanhan mä siitä erosta puhuin" Tämä ei ollut syytös omaa käytöstäsi kohtaan ja uskon, että olet ollut rakentavampi mitä annoit tuossa alussa ymmärtää.
Tuo sinun tulkintasi kolmen viikon aikarajasta on myös hieman yksisilmäinen. Halusin vain tuoda esille sen, että itse suhtaudun eroon hyvin vakavasti, enkä oikeastaan koskaan ajautuisi tuohon yllä kuvattuun "taas se on siitä erosta puhumassa, mutta ei kuitenkaan lähde mihinkään..."
Mennessäni vaimoni kanssa naimisiin, halusin, että hän kanssani onnellinen. Jos hän kokee, että minä olen hänen onnensa tiellä, hän on täysin vapaa lähtemään. Toki sen verran minulla on itsekunnioitusta, että kovin kauaa en "löysässä hirressä" roikkuisi. Konkreettisia parannusehdotuksia kuuntelen ja toteutan, mutta "me olemme kasvaneet erillemme" tai "kaipaan vain muutosta" en kuuntele.
Olen eri, mutta kyllä minäkin koen suhtautuvani eroon hyvin vakavasti. En koskaan uhkaa erolla painostamis- tai kiristystarkoituksessa, vaan siksi että kyseisellä hetkellä aidosti tarkoitan sitä. Käytännössä olen kuitenkin joutunut toteamaan, että ero on nykytilanteessa mahdoton. Minä olen varmaan yksi niistä, joiden mies sitten muutaman vuoden päästä kokee yllätyseron. Tavallaan ymmärrän tuonkin, että erouhkauksiin turtuu. Kuitenkin monella toistuvasti uhkailevalla ne on viesti todellisesta ja vakavasta tyytymättömyydestä suhteeseen. Todellinen viesti on, että minulla on tässä avioliitossa niin hemmetin paha olo, etten pysty enää käsittelemään sitä. Ja sitten jostain löytyykin se voima jatkaa vielä hetki eteenpäin. Mutta joskus ne voimat loppuu, ja minusta on absurdia että tämä tulee yllätyksenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nää on kyllä jänniä monesti. Mulle kävi nuorempana niin että mieheni jäi kiinni peliriippuvuudestaan, johon olis siis mennyt ne minun hänelle antamat "vuokra"rahatkin. Tämä peliriippuvuus tuli minulle puskista.
Kun hän jäi toisen kerran kiinni valehtelusta pelaamiseen liittyen, ja aneli armoa, sanoin että saat vielä yhden mahdollisuuden. Jos tulee vielä seuraava kerta niin muutan pois. Seuraava kerta tulikin aika piakkoin,, ja mies oli ymmyrkäisenä ihmetyksestä että miksi pakkaan kamojani ja olen muuttamassa pois. Liekö vika ollut älyssä vai kuulossa.
Riippuvuutta hoiditte kiristyksellä? just just. :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et taida olla paras kommunikoija, kun toinen ei ymmärrä vaikka vuoden ajan olet kertonut.
Se on tosiaan joillekin ihan vieras asia, että kommunikointi ei ole vain yksisuuntaista tekemistä. "Siinä se nyt kommunikoi (nalkuttaa), mutta minäpäs en kuuntele."
Naisten pitäisikin lopettaa se nalkutus ja alkaa puhumaan. Nalkutuksesta menee korvat kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et taida olla paras kommunikoija, kun toinen ei ymmärrä vaikka vuoden ajan olet kertonut.
Se on tosiaan joillekin ihan vieras asia, että kommunikointi ei ole vain yksisuuntaista tekemistä. "Siinä se nyt kommunikoi (nalkuttaa), mutta minäpäs en kuuntele."
Naisten pitäisikin lopettaa se nalkutus ja alkaa puhumaan. Nalkutuksesta menee korvat kiinni.
Miten puhuminen ja nalkutus eroaa sinun mielestäsi? Antaisitko esimerkin.
Olen joka päivä kiitollinen aikuisesta vastuuntuntoisesta miehestäni. Vaikka sen kuuluisi olla itsestäänselvyys että mies hoitaa oman osuutensa kotona, niin ei se valitettavasti ole. En vaan voi ymmärtää miten jotkut miehet kehtaa olla passattavana?! Saatika silloin vielä jatkaa jos nainen on siitä useaan otteeseen maininnut. Aivan käsittämätöntä itsekkyyttä. Ja toi että ei voi kehua tai sanoa mitään hyvää vaikka nainen oikein sitä pyytää. Mikä oikeasti on? Ihan kuin jotkut miehet haluaisivat että naiset on onnettomia heidän kanssaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai se on pakko johtua siitä ettei mies usko et nainen oikeasti on lähdössä mihinkään. Miten muka muuten voi jotenkin ignorata toisen pahan olon suhteessa, vaikka siitä usein ja selkeästi kertoo?
Puhuin taas kerran suhteen ongelmakohdista ja halustani erota mikäli asiat ei muutu,niin eksä totesi siihen "et sä mitään eroamassa ole, kunhan aina puhut ". Varmaan useat miehet ajattelevat näin. Eksällekin eromme tuli yllätyksenä.
Jos puhut asiasta tosiaan taas kerran ja ainoa ratkaisusi ongelmaan on ero (mitä et kuitenkaan toteuta) Jos tämä on toistunut esim. 5 vuoden ajan, saattaisin minäkin reagoida jotenkin tuohon tyyliin: "joo, joo... taas tämä keskustelu" Ja olisihan ero ainakin puolittain yllätys, jos se lopulta toteutuisi.
Tosin meillä ei ole kumpikaan puhunut erosta 20 vuoden aikana ja jos puhuisi, niin ottaisin sen tosissaan. Ei nyt laukkuja heti samana iltana pakattaisi, mutta ehkä kolme viikkoa voisi miettiä asiaa ja jos mieli ei muutu, niin en minä ketään ala "pelkästään lasten vuoksi" roikottamaan.
Kirjoitin tuon aiemman kommentin. Tässä keskusteltiin siitä, että ero tulee yllätyksenä miehelle. Ei siitä mitä kaikkea sitä ennen on ehdotettu, yritetty kompromisseja, ymmärretty ja joustettu. Kuten ilmi tuli, että kyse ei ollut pelkästä uhkailusta vaan avioerosta. Itse taas pidän kohtuuttomana tuollaista 3 viikon aikarajaa toiselle. Vaikeat ongelmat kun vaativat aikaa ja joskus pariterapiaakin.
Uskon, että on olemassa varmasti "kuuroja" miehiä, joille ilmiselvä ero tulee puskista. Juurikin niitä, joille tässäkin ketjussa tuhahdellaan.
Kirjoitit tuossa aiemmin: "Puhuin taas kerran suhteen ongelmakohdista ja halustani erota mikäli asiat ei muutu" Tämän voi myös tulkita sellaiseksi käytökseksi, että ainoa "aseesi" ja ratkaisukeino konfliktitilanteessa on ero. Silloin voi tosiaan eron tapahtuessa se olla täysi yllätys, vaikka "koko ajanhan mä siitä erosta puhuin" Tämä ei ollut syytös omaa käytöstäsi kohtaan ja uskon, että olet ollut rakentavampi mitä annoit tuossa alussa ymmärtää.
Tuo sinun tulkintasi kolmen viikon aikarajasta on myös hieman yksisilmäinen. Halusin vain tuoda esille sen, että itse suhtaudun eroon hyvin vakavasti, enkä oikeastaan koskaan ajautuisi tuohon yllä kuvattuun "taas se on siitä erosta puhumassa, mutta ei kuitenkaan lähde mihinkään..."
Mennessäni vaimoni kanssa naimisiin, halusin, että hän kanssani onnellinen. Jos hän kokee, että minä olen hänen onnensa tiellä, hän on täysin vapaa lähtemään. Toki sen verran minulla on itsekunnioitusta, että kovin kauaa en "löysässä hirressä" roikkuisi. Konkreettisia parannusehdotuksia kuuntelen ja toteutan, mutta "me olemme kasvaneet erillemme" tai "kaipaan vain muutosta" en kuuntele.
Olen eri, mutta kyllä minäkin koen suhtautuvani eroon hyvin vakavasti. En koskaan uhkaa erolla painostamis- tai kiristystarkoituksessa, vaan siksi että kyseisellä hetkellä aidosti tarkoitan sitä. Käytännössä olen kuitenkin joutunut toteamaan, että ero on nykytilanteessa mahdoton. Minä olen varmaan yksi niistä, joiden mies sitten muutaman vuoden päästä kokee yllätyseron. Tavallaan ymmärrän tuonkin, että erouhkauksiin turtuu. Kuitenkin monella toistuvasti uhkailevalla ne on viesti todellisesta ja vakavasta tyytymättömyydestä suhteeseen. Todellinen viesti on, että minulla on tässä avioliitossa niin hemmetin paha olo, etten pysty enää käsittelemään sitä. Ja sitten jostain löytyykin se voima jatkaa vielä hetki eteenpäin. Mutta joskus ne voimat loppuu, ja minusta on absurdia että tämä tulee yllätyksenä.
Mä uhkasin erolla kanssa vuoden verran ennen eroa. Musta ei ole reilua vaan lähteä yhtäkkiä lätkimään pitkästä suhteesta. Ongelmat olivat jatkuneet vuosia ja mä olin yrittänyt kaikki keinot mitkä osasin. Mutta ei suhdetta voi pelastaa yksin, vaikka haluaisi. Jos toinen ei suostu pariterapiaan eikä suostu mihinkään ratkaisuehdotuksiin eikä suostu keksikään omia ratkaisuehdotuksia niin minkä sille voi? Hän ei nähnyt että meillä on ongelmia, hänestä minä liioittelin. Mulla oli suhteessa todella paha olla ja aloin puhua, että jos nää asiat ei oikeasti muutu mä en enää tiedä mitä muuta tehdä kuin erota. Enkä mä sit osannutkaan lopulta muuta. Eron jälkeen mies ois suostunut pariterapiaan ja olisi halunnut pelastaa suhteen ja yrittää vielä. Mutta mä olin jotenkin jo niin loppu kaikkeen siinä vaiheessa etten halunnut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nää on kyllä jänniä monesti. Mulle kävi nuorempana niin että mieheni jäi kiinni peliriippuvuudestaan, johon olis siis mennyt ne minun hänelle antamat "vuokra"rahatkin. Tämä peliriippuvuus tuli minulle puskista.
Kun hän jäi toisen kerran kiinni valehtelusta pelaamiseen liittyen, ja aneli armoa, sanoin että saat vielä yhden mahdollisuuden. Jos tulee vielä seuraava kerta niin muutan pois. Seuraava kerta tulikin aika piakkoin,, ja mies oli ymmyrkäisenä ihmetyksestä että miksi pakkaan kamojani ja olen muuttamassa pois. Liekö vika ollut älyssä vai kuulossa.
Riippuvuutta hoiditte kiristyksellä? just just. :D
Riippuvainen voi hakea apua omaan riippuvuuteensa ihan itse. Ei kaikkea voi ulkoistaa, mutta oma halu täytyy löytyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et taida olla paras kommunikoija, kun toinen ei ymmärrä vaikka vuoden ajan olet kertonut.
Se on tosiaan joillekin ihan vieras asia, että kommunikointi ei ole vain yksisuuntaista tekemistä. "Siinä se nyt kommunikoi (nalkuttaa), mutta minäpäs en kuuntele."
Naisten pitäisikin lopettaa se nalkutus ja alkaa puhumaan. Nalkutuksesta menee korvat kiinni.
Yleensä nalkutusta edeltää kyllä puhe.
uusi kilpaurheilulaji: kumpi ottaa eron ensin ja siihen vielä vedonlyönnit
Erolla uhkailu on asia, jonka voi tehdä kerran. Seuraavalla kerralla se pitää sitten toteuttaa, muuten sen pelotearvo putoaa nollaan. Vähän niinkuin lasta uhkailisit viikkorahan menetyksellä, mutta aina kuitenkin maksaisit sen, niin uhkaus on aivan tyhjä.