Erolapset (myös aikuiset), kokemuksia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat erosivat kun olin 14. Tulintäytenä yllätyksenä, kunpikaan ei perustanut uusperhettä. Asuivat lähekkäin ja vietin aikaa molempien luona. Minussa meni erossa jotain rikki ja se harmittaa yhä.

Koen, että menetin lapsuudenkodin ja ydinperheen ja lapsillanikaan ei ole ehjää mummolaa. Vaikka olen pärjännyt ulkoisesti elämässä hyvin, on minussa jokin syvä surumielisyys ja juurettomuuden tunne. Ja usein tuntuu, että kaikki voidaan ottaa minulta pois ja että mikään ei ole pysyvää.

Ehjää mummolaa?? Kuin itsekäs voikaan aikuinen ihminen olla. Ei lapsen pillin mukaan tarvitse tanssia koko sen elinikää.

Ja arvaa mitä, mikään ei ole pysyvää. Aikuisen ihmisen on viimeistään ihan hyvä tajuta se. Kaikki muuttuu.

Sama pisti silmään. Mikä helvetin "ehjä mummola"? Ovatko nämä ihmiset sitä samaa porukkaa, jotka jossain ketjussa joskus itkitvät, kun vanhenevat vanhemmat eivät jaksaneet ylläpitää isoa taloa ja puutarhaa vaan myivät lapsuudenkodin pois? Muistan, että ketju oli todella pitkä aikuisten ihmisten ruikutus siitä, miten nyt eivät voi vierailla vanhemmillaan, kun on niin pieni asunto ja miten vanhemmat ovat niin itsekkäitä, kun eivät hautaan saakka pitäneet lapsuudenkotia. Osa viesteistä oli tosi törkeitä, tyyliin "nyt vanhemmat voivat ihan itse ihmetellä, kun kukaan ei koskaan käy kylässä, kun on niiiiin vähän tilaa".

Tässä varmaan se fiilis, että ei riitä lapsuudessa koetut avioerolapsen ongelmat, vaan se kertautuu uudestaan aikuisena omien lasten myötä.

Muistan itse lapsena kaivanneeni perhettä ja aikaa heidän kanssaan. Erityisesti kirpaisi nähdä kavereiden perheiden elämää. Onneksi pääsin aikuisuuteen ja sain sen oman perheen. Tässä vaiheessa huomasin, että niiden onnellisen lapsuuden eläneillä kavereillani oli lapsillensa ihanat mummolat ja apua/tukea, kun taas itse olin jälleen ulkopuolinen tuosta kuviosta.

Tuntui että huono lapsuus vaikuttaa sukupolvien ketjussa eteenpäin. Olisin niin halunnut tarjota omille lapsilleni myös sen onnellisen mummolan, sekä myös olisi ollut ihana saada itsekin apua. Mutta yritin huolehtia, että lapsillani on ne mummot (sillä tasolla kuin pystyvät olemaan läsnä) ottamalla vastuun tuosta lasten ja isovanhempien suhteesta.

Todellakin haluan aikanaan tarjota lastenlapsilleni sen onnellisen mummolan, sekä tukea ja auttaa lasteni vanhemmuutta. Haluan olla lasteni tukenaan ja apunaan myös vaikka ovatkin aikuisia. En koe, että äitiys loppuisi lasteni aikuistuttua. Olen edelleen valmis joustamaan rakkaiden ihmisten vuoksi. Ja lapseni todella ovat minulle sellaisia.

Tuolla ei ole mitään tekemistä vanhempien eron kanssa. Omat vanhempani ovat yhdessä edelleen (en heidän eroaan koskaan edes pelännyt), mutta en ole saanut heiltä mitään tukea vanhemmuuteeni. Myös ex-mieheni vanhemmat olivat tosi etäisiä ja keskittyivät hoitamaan miehen toisen sisaruksen lapsia. Kirjoitat, että kaipasit lapsena perhettä ja yhteistä aikaa. Vai oletko itse kokenut, että eron myötä myös teistä lapsista on erottu eikä kummallakaan vanhemmalla ole ollut kiinnostusta teidän asioihin? Ero ei estä onnellista lapsuutta. Vanhemmat voivat jatkossakin tehdä asioita lastensa kanssa. Kyllä monien ydinperhe-elämä näyttäytyy ulospäin niin hirveänä, etten ymmärrä miksi siitä on pidettävä kiinni. Esimerkiksi ex-mieheni vanhempien muodostama mummola on kaikkea muuta kuin onnellinen.

Kyllä vanhempani erosivat osittain myös meistä lapsista. He hakivat uutta rakkautta ja me lapset jäimme syrjään, odotuksena oli että teineinä me ymmärrämme kuinka vaikeaa vanhemmilla on ja osaamme huolehtia itsestämme.

Minun vanhemmat erosivat heti kun muutin pois kotoa. Tuntuu siltä että olivat yhdessä vain lasten takia, odottivat että nuorinkin (eli minä) lentää pesästä. Olen tästä varmaan ikuisesti katkera, koska jouduin katsomaan koko lapsuuteni ja teini-iän kahta onnentonta vanhampaa. Jatkuvia mykkäkouluja ja riitoja. Henkistä väkivaltaa yms. Muistan kun kerran ollessani ala-asteella äiti sanoi että he isän kanssa eroavat. Olin siitä niin onnellinen! Mutta sitten sitä eroa ei jostain syystä tullutkaan, en tiedä miksi, en kysynyt eikä siitä kukaan koskaan mitään puhutkaan.

Olen nyt 37-vuotias. Vanhempieni ero on vaikuttanut minuun erittäin negatiivisesti. Erosivat ollessani 15-vuotias. Ikäkin oli tietysti vaikea. Koen, että olisin säästynyt miljoonilta murheilta jos olisivat sinnitelleet ja selvittäneet ongelmansa. Olen istunut satoja tunteja terapiassa ja psykologin juttusilla. Päätynyt sairaalahoitoonkin, kaikkea mahdollista. Alkoholisoiduin, onneksi myöhemmin sain juomiseni lopetettua. Jos puoliso on alkoholisti, pettäjä tai väkivaltainen, niin ero on perusteltua. Muuten sitä toivoisi, että ihmiset voisivat selvittää asiansa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen 50+ ja tunnen lukemattomia eronneita naisia. Itsekin olen eronnut ja puhunut eroista paljon, koska olen pohtinut itse paljon sitä, missä menee turhan ja ei.turhan eron raja.

Moni ystävä on myöntänyt eronneensa vähän liian heppoisasti. Sanovat, että olivay jotenkin kyllästyneitä tai halusivat ”jotain parempaa”. Mutta tämä myönnetään aikaisintään, kun erosta on kulunut kymmenisen vuotta.

Toki on niitäkin, jotka sanovat, ettei ollut vaihtoehtoa. Mutta en usko sitä, kun ihmiset sanovat, että ero tapahtuu aina hyvästä syystä.

Minä olen myös lähempänä kuuttakymmentä ja tuntuu, että suurin osa tutuista on eronnut. Samoin lasten kavereiden perheissä oli erobuumeja.

30 vuotiaina erosivat, kun pikkulapsiarki vei aikaa parisuhteelta. 40 v oli se aika, kun oli salasuhteita ja käry kävi. 50 v erot tuli, kun lapset kasvoi ja tuli kuolemanpelko, että elämä oli tässä ja kaivattiin rakastumista ja korkkareita kattoon.

Monilla ollut useita avoliittoja ja nyt just niitä oikeita rakkauksia ja taas eroja. Suhteiden etsintää, osalla edessä yksinäistä vanhuutta ja surullisen paljon hiljaa alkoholisoitumista.

Mutta on niitäkin, jotka löytäneet uuden suhteen ja onnellisen elämän.

Montaa en tunne, joilla on säilynyt pitkä liitto. Me olemme niitä harvoja. Eroa harkitsimme itsekkin välissä, mutta olimme niin laiskoja, ettei saatu aikaiseksi. Nyt todettu, että hyvä vain, kun ei jaksettu alkaa omaisuuden jakoon ja miettimään tapaamissopimuksia. Elämä on hyvää yhdessä. Ne nuoruuden suurimmat tunteen palot on laantuneet

Kirjoittakaa näitä lisää. Olisi hyvä lukea kaikkien, myön niiden jotka erosivat ns hyvin ja onnellisesti. Lapsille se on kuitenkin melkein joka kerta kamalaa, se ero.

Olin alle 3-vuotias kun vanhemmat erosi. Äidillä oli yksinhuoltajuus, isällä tapaamisoikeus, joka toteutui harvakseltaan ja loppui kokonaan jossain vaiheessa. Isäsätä minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia. Isän perään en ole koskaan haikaillut.

Vierailija kirjoitti:

Olin 14. Vihaan tänäkin päivänä (aikuisena) sitä akkaa, jonka matkaan isäni lähti. Koko ikäni isän ikävä on ollut hirveä. Edelleen etsin tai haaveilen itselleni isää. Akka myös tartutti isääni sp-taudin, joka tartutti sen äitiini ja joka melkein kuoli siihen. Tuo akka oli siis lähellä tehdä minusta täysorvon metsästäessään itselleen omaa miestänsä rikkaampaa elättäjää.

 Tämä on kyllä aika uskomton käänne tässä tarinassa! Miten se nyt ylipäätään oli mahdollista. Ja miten sinä voit tietää, mistä ja keneltä joku aikuinen sun lapsuudessa on saanut sp-taudin? Melkein kuolettavan. En ihan ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Minusta ap sinulla on väärä lähtökohta. Jis joudut miettimään tuota, niin ero ei ole ratkaisu. Ero on ratkaisu lapsiperheessä vain silloin, kun tiedät sisimmässäsi, ettei sinulla ole muuta vaihtoehtoa kuin erota.

Komppaan. Olisin tehnyt itsemurhan, jos en olisi eronnut. En vaan kertakaikkiaan kestänyt exääni enää. Lopullinen niitti oli, kun tajusin, etten missään nimessä halua antaa tällaista parisuhteen mallia tyttärelleni. Nyt jo aikuiset lapset ovat sanoneet useamman kerran, että hyvä kun erositte. Lapsilla on hyvät välit  molempiin vanhempiin sekä kummankin uuteen puolisoon. Exän ja minun välitkin parani eron jälkeen. Emme ole ystäviä, mutta hyvissä puheväleissä ja mahdumme kaikki puolisoinemme samoihin juhliin.

Mun läheinen naispuolieinen kaveri ja lisäksi miespuolinen opiskelukaveri kokivat vähän yli kaksikymppisinä vanhempiensa eron. 

Molemmat järkyttyivät todella pahoin. 

Miesopiskelukaverini ei saanut ainuttakaan opintopistettä koko lukukautena (Vaikka siihen asti opinnot olisivat sujuneet hyvin) 

Naispuolinen ystäväni oli täysin lamassa myös. Ahdistui mm siitä, että äitinsä kärsi kovin eroamisesta ja siitä, että hänelle lankeaisi kahden eri kaupungeissa asuvan vanhemman vanhuuden hoito sitten, kun ovat vanhoja. Huomatkaa, että lasten kontolle jää hyvin paljon kaikkea, vaikka nuo molemmat olivatkin loppuaikansa hoivakodissa. (Veli jätti hommat tälle siskolleen) Hänen äitinsä kärsi huomattavaa hätää yksinäisyydestä, vaikka kavereita hänellä olikin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin 14. Vihaan tänäkin päivänä (aikuisena) sitä akkaa, jonka matkaan isäni lähti. Koko ikäni isän ikävä on ollut hirveä. Edelleen etsin tai haaveilen itselleni isää. Akka myös tartutti isääni sp-taudin, joka tartutti sen äitiini ja joka melkein kuoli siihen. Tuo akka oli siis lähellä tehdä minusta täysorvon metsästäessään itselleen omaa miestänsä rikkaampaa elättäjää.

 Tämä on kyllä aika uskomton käänne tässä tarinassa! Miten se nyt ylipäätään oli mahdollista. Ja miten sinä voit tietää, mistä ja keneltä joku aikuinen sun lapsuudessa on saanut sp-taudin? Melkein kuolettavan. En ihan ymmärrä.

Kyllähän sukupuolitaudin saaneen on ilmoitettava kontaktit. 

Monikin on vaarallinen. Kauppa, tippuri, hiv voivat tappaa hoidosta. Myös hepatiitti. 

Etukäteen pelkäsin eroa, kun näin, että vanhemmilla menee keskenään heikosti. Eron toteutuminen vanhempien hyvin järjestämänä helpotti ahdistusta. Jo se pari kertaa kun mainitsivat toisistaan jotain negatiivista myöhemmin, tuntui myös tosi pahalta. Oikea ratkaisu kuitenkin siinä tilanteessa, olivat käyneet terapiassakin eikä normaali keskustelu enää onnistunut. Surulliselta tuntuu silti vieläkin, että eivät voineet enää rakastaa toisiaan.

Tämä on hyvä ketju lueskella kaikkien.

Mä olin melkein 18v kun vanhemmat viimein erosi. Olisivat saaneet tehdä sen jo paljon aiemmin. Nuoremmat sisarukset otti pahalla eron, mutta eivät vielä ymmärtäneet miksi ero oli parempi vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

En ole erolapsi, mutta itse eronnut. Lasten etu on se, että kodin ilmapiiri on hyvä. Ei riitoja, ei jäätävää kylmyyttä, ei pilkkaamista.

Omat lapseni näkivät ja kokivat vanhempien jäätävän kylmyyden. Teini-ikäinen esikoinen kysyi sitten eräs päivä, että miksi ette eroa. Siitä parin viikon päästä kysyi uudelleen. En osannut vastata, mutta tuosta meni 5kk niin olin muuttanut pois kotoa.

Lapsille asia oli jonkinlainen järkytys ja eniten tuolle esikoiselle. Myös keskimmäinen lapsi oireili eroa ja kävi koulukuraattorin juttusilla opettajan ehdotuksesta. Erosta on jo vuosia ja kaikki on hyvin.

Lasten isä ei elämässämme oikeastaan ole. Ei ollut silloinkaan, kun olimme ydinperhe. Ei hän osannut olla puoliso eikä isä.

Eli esikoisesi jäi siihen käsitykseen, että hänen kysymyksensä aiheutti perheen hajoamisen. Hienosti hoidettu, mamma.

Toivon,  että vanhempani olisivat eronneet. Isäni oli ilkeä mies. 

Hyvä ketju. Vastapainoa niille lukemattomille keskusteluille, joissa eronneet hehkuttavat uuden elämän ihanuutta. Kuinka vuoroviikkoelämä on autuutta, kun joka toinen viikko on vähemmän pyykkiä ja tiskiä (juuri eilen luin tämmöistä keskustelua). Tässä on sitten se toinen puoli.

Oma näkemykseni erolapsena ja 2 uusperheen sekoilua nähneenä, mutta myös yhdessä pysyneiden ydinperheiden "onnea" todistamaan pääseenä on seuraava

- monogamiseen suhteeseen eli avioon ja ydinperheseen vain, jos pystyy elämään selibaatissa. Jos himo ohjaa elämää, monogaminen liitto tulee hajoamaan tavalla tai toisella.

- jos hedonismi eli nautintohakuisuus on isossa roolissa elämää, ei parisuhdetta ollenkaan. Tällainen mies tai nainen voi steriloida itsensä kemiallisesti

- jos ydinperheestä tulee ero, raamatun neuvo pätee: jumalan silmissä ei ole avioeroa. Se on sitten loppuelämä munkkiloisen elämää

Panemisesta pidättäytyminen on suomessa käsittämätön tabu, vaikka muualla maailmassa on monia ihmisryhmiä jotka valitsevat sen vapaaehtoisesti. Jopa perheissä järkiliitot tai järjestetyt liitot ovat yleisiä ja pariskunnan välillä ei ole välttämättä mitään romanttista. Suomalainen on mielestäni melko oksettava panosekoilukulttuuri, ja "uusperheet" lähinnä polygamisia haaremeita. Sanojen tasolla esitetään jotakin, mikä ei ole millään tasolla totta. Lapset toki kasvavat vaikka sillan alla sukkaa syöden, mutta ei vanhempaansa voi kunnioittaa, jos tämän elämä perustuu sukuelimensä perässä sinkoiluun

Ihmisten olisi hyvä oppia nautintoja, jotka ovat korkeammalla kuin eläinvaistoiset (tappaminen, kinastelu, siittäminen, synnyttäminen, jne.). Ihmisyys alkaa vasta siitä, mihin eläimellisyys päättyy. Kulttuuri, runous, taide, tekniikka, tähtitiede, musiikki, kaikki tällainen ihminen + asia vs. ihminen + ihminen toiminta on hedelmällistä yhteisön kannalta. Mitä enemmän toiminta on ihmisen ja ihmisen välistä, sitä väkivaltaisemmaksi ja sekavammaksi homma menee

Minulle vanhempieni erossa pahinta oli ne viimeiset 10 vuotta ennen eroa. Ero oli helpotus.

Vierailija kirjoitti:

Minulle vanhempieni erossa pahinta oli ne viimeiset 10 vuotta ennen eroa. Ero oli helpotus.

Iso osa lapsista tuntuu tekevän siitä erosta jonkinlaisen syntipukin. Ei tajuta, että ne ihmiset siinä suhteessa ja eron jälkeen ovat paskoja, vaan se paha olo pyritään laittamaan eron syyksi. Isän poissaolo on tragedia ja kauheus, vaikka tosiasiassa lapsi ei kaipaa mitään sellaista, mitä häntä ei joku opeta kaipaamaan. No ehkä äitiään, sillä on tullut äitinsä sisältä ja muistaa sen vuoksi aina kohdun lämmön ja tuon absoluuttisen kiintymyksen ja rakkauden, joka lapsen ja äidin välillä on

Mutta siittäjän suhde lapseen on täysin keinotekoinen alusta loppuun, vähän niinkuin miehen ja autonkin, tai miehen ja koiran. Samoin kaikki kärsimys mitä eroon tai sen puutteeseen liitetään, on keinotekoista. Osa käyttää näitä myös väkivallan välineenä, myös aikuiset lapsiin (esim. "sinun vuoksesi en saa uutta kumppania" lapselle), jne.

Lisäksi viranomaiskoneistossa on puurot ja vellit sekaisin, kun pyritään tietoisesti rakentamaan luonnottomia kiintymyssuhteita siittävien koiraiden ja lasten välille. Ihminen ei ole lintu, vaan nisäkäs. Nisäkäskoiraat käyttäytyvät eri tavalla, kuin nisäkäsnaaraat. Linnuilla on sitten emo ja emo. Tätä kokonaisuutta tulisi tarkastella vähän isommassa mittakaavassa, kuin yksittäisten henkilöiden mielipiteet ja arviot, ongelmat ovat paljon suurempia 

Vierailija kirjoitti:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/25/lapsi-ei-unohda-vanhempiensa-e…

"Yksi useimmin toistetuista väitteistä on, että vain onnellinen vanhempi pystyy tarjoamaan onnellisen lapsuuden. Erotutkimuksen pioneerin Judith Wallersteinin mukaan tämä ei pidä paikkaansa. Usein onnettomaan avioliittoon jääneet vanhemmat ovat yllättyneitä kuullessaan, että heidän lapsensa ovat myöhemmin pitäneet lapsuuttaan varsin onnellisena. Lasta ei välttämättä haittaa vaikka avioliitto on kylmä ja vanhemmat nukkuvat eri huoneissa.

Wallerstein päätyi näihin tuloksiin tehtyään 25 vuotta kestävän seurantatutkimuksen, jossa hän selvitti amerikkalaisten erolasten elämää.

- En halua sanoa, että älkää erotko, mutta lapset saattavat pitää enemmän onnettomasta perheestä, Wallerstein sanoi haastattelussa vuonna 1976."

Artikkeli on kymmenen vuoden takaa, jossa viitataan vielä haastatteluun vuodelta 1976. Eletään kuitenkin vuotta 2025, joten nuo seuranta-aineistot ovat todella vanhoja. Muutenkin tuo otsikko "Lapset eivät koskaan unohda vanhempiensa eroa". Eivät tietenkään unohda. Lapsi kun on yli 3-vuotias, hän muistaa hyvin paljon asioita myöhemmin. Eikä kukaan varmasti oletakaan, että ero pitäisi jotenkin unohtaa.

Monesti näissä keskusteluissa vedotaan, että pitää olla "oikea syy" erota, kuten väkivalta tai alkoholismi ja sitten puhutaan miten lähipiirissä eronneilla ei ole mitään oikeita syitä erolle. Itse erosin lasteni isästä hänen alkoholisminsa ja henkisen ja taloudellisen väkivallan vuoksi. Vain pari ihmistä tietää totuuden, koska he halua rääpiä eron syitä ympäriinsä. Ex ja hänen koko sukunsa syyttivät minua erosta ja siitä miten minä en tehnyt mitään avioliiton eteen. Eikä silloin, jos käy töissä niin voi olla alkoholisti. Naisen nyt kuuluu hoitaa lapset, käydä töissä ja tehdä enemmän kotitöitä. Ex kävi baareissa kumit taskussa, mutta ei jäänyt suoraan kiinni pettämisestä. Ei ole mitään sellaista miksi pitäisi erota. Itse olen sitä mieltä, että siinä vaiheessa, kun toinen puolisoista elää kuin yksinhuoltaja, kannattelee kodin ilmapiiriä, toisen puolison tissutellessa kaikki vapaa-ajat ja kiukuttelevan muuten, on korkea aika erota. Hoidin omaa mielenterveyttä suhteen aikana, mutta en voi kannatella tai pakottaa toista hoitoon tai pariterapiaan. Joskus tekisi mieli avautua tästä asiasta exän suvulle ja kysyä, että mitä minä olisin voinut tehdä vielä lisää? Ennen lopullista eropäätöstä olin todella väsynyt ja masentunut. Lopulta itsetuhoisia ajatuksia tuli niin usein, että tajusin laittaa eron vireille, jota en ole katunut. Kadun ainoastaan sitä, että ikinä aloitin seurustelun exän kanssa.