Mitä tunteita koet katsoessasi leipäjonossa jonottavia?

Suru ja pettymys.

Mietin, miksi tämä meidän yhteiskuntamme on materiaalisesti ja sosiaalisestikin niin epätasa-arvoinen. Ahneudella on yhä paljon valtaa meidän ihmisten kesken.

Jokainen leipäjono, jokainen ihminen leipäjonoissa, on merkki yhteiskuntamme epäonnistumisesta monellakin saralla.

Mietin että liikkuispa jono nopeammin että pääsisi jo hakemaan oman kassinsa.

No aika sanattomaksi on vetänyt silloin kun olen sattunut semmoisen näkemään.

En mitään. En ole koskaan nähnyt leipäjonoa. Missä niitä oikeasti on?

Mietin että kuinkakohan moni jonossa olijoista polttaa ja tuhlaa rahansa muuten, ja kuinkakohan moni käy jonossa vain pihiyttään.

Kiukkua, sääliä tai oikeastaan surua, syyllisyyttä.

Kiukkua sen tähden, että meidän verorahoja syydetään järjetön määrä aivan käsittämättömään, vaikka autettavia täällä olisi paljon.

Surua, koska olen itse kokenut lama-ajan ja ollut silloin todella vähävarainen; tiedän miltä tuntuu se, kun jääkaapissa ei todellakaan ole oikeastaan mitään ja lapset pitäisi jollain ruokkia.

Syyllisyyttä siitä, että tulen itse toimeen nyt hyvin, ja minulla olisi rahaa auttaa, mutta en tee niin.

Jossain auttavissa ryhmissä olen ollut (FB) ja tätä hyvää tekevää joulupukkia avustin - mutta epäilen että näissä on jotain vilunkia.

Vähävaraisia voisi auttaa muutenkin, mutta en saa aikaiseksi. Joulupuu-keräyskin menee aina ohi.

Hurstille olen lahjoittanut.

Viimeksi olin toisella puolella tietä kampaajalla. Jonosta tulevat jäivät istumaan kadun kulmaan, korkkasivat siinä kaljat ja tupakat (hakeneet kaupasta vissiin ennen leipäjonoa). Ja minä mietin; oispa kaljaa.

Todella paha mieli. Kuvottaa elää tällaisessa hyvää jakamattomassa paskayhteiskunnassa, jossa nykyisin todellakin on monella nälkä, ja osa porskuttaa täysin yli tarpeidensa. Hyi.

En ole koskaan nähnyt leipäjonoa muualla kuin iltapäivälehtien videoilla.

Varmaan kolme neljäsosaa on alkoholisteja ja nistejä siinä jonossa. Asiansa hoitavilla päihteettömillä ihmisillä sosiaaliedut riittävät ruhtinaalisesti ruokaan.

Huvitusta ja toisaalta tyytyväisyyttä, että itse ei tarvitse sinne mennä

Ihmettelen meidän "hyvinvointi" yhteiskuntaa.

Ei mitään erityistä tunnekuohua. Tiedän muutenkin, että on olemassa leipäjonoja. Jos asia tulisi täysin uutena, niin ehkä sitten olisin tuohtunut siitä, että ihmiset joutuvat jonottamaan leipää.

Kärsivällisyys ei ole tunne, leipäjonossa, ei

Lähinnä pitkästyttää jonottaa siinä. Joskus masentaa. Luen pokkaria ja istuskelen reppujakkaralla. Välttämätöntä joten kestän.

Ihmettelyä ja vähän nolona katsonut ketä siellä on.

Toimin itse vähävaraisten lspsiperheiden kanssa aika pitkälti ja ikinä en ole nähnyt näitä perheitä siellä, mutta sitä ihmettelen ettei oikeasti tunne edes ulkonäöltä jonottavia ja tämä on suht pieni kaupunki.

Mistä koloista nousevat hakemaan vai onko tulleet kauempaa?

Tunnen kyllä myös myötätuntoa jonottavia kohtaan.

Suomen valtio ja poliittiset päättäjät hävetkää että suomessa osa ihmisistä joutuu menemään leipäjonoon.

Karmeinta on nähdä siellä todella vanhoja vanhuksia rollaattoreineen. Ja eivät todellakaan ole alkoholisteja tms. Ihmisyyden varjoisuuden mittari on nuo pitkät nälkäjonot maassa, jossa toiset määssäävät ja juhlivat. Häpeän. Syvästi.

Että hyvä että saavat ruokaa.

Olen asunut Flemarilla kämpässä, jonka ikkunasta näkyi Hurstin leipäjono. Kun olin juuri muuttanut ja näin jonon ensimmäisen kerran, luulin että jossain oli jokin häppeninki ja kävelin katsomaan, mistä jono alkoi  - ja vasta sitten tajusin, että se oli leipäjono. Ensimmäinen ajatukseni oli, että itse en kyllä kehtaisi jonottaa tässä.  En ajatellut kyllä mitään yhteiskunnasta enkä hyvä- tai huono-osaisuudesta. Jonossa oli ihan tavallisen köyhän näköistä porukkaa, vähän rähjäistä ja kuluneen oloista. Ihan saman näköistä joukkoa kuin muutenkin niillä kulmilla.