Tuttu jolla on monta lasta alkoi motkottaa että ainoista lapsista kasvaa itsekkäitä, heillä kuitenkin mm. jäätelö jaetaan millitarkasti ja karkit kappale- ja värimäärän mukaan

Vierailija kirjoitti:

Vähän ohiksena kerron hyvän konstin tuohon jakamisen sisarusten kesken. Yksi tekee annokset ja se joka ei tee annoksia saa valita ensimmäisenä. Ei tarvita viivotinta ja lapset oppii jakamisen jaloa taitoa.

Siis *jakamiseen

Et ole ap yhtään parempi kuin tuttavasi, täällähän sinä nyt haukut monilapsisia perheitä.

Minulla neljä lasta ja kolme heistä haluaa jakaa kaiken viivottimella ja yksi ei välitä herkuista, joten hänelle ihan sama. Kuitenkin nämä kolme tappelupukaria osaa kyllä jakaa muille kuin sisaruksilleen eivätkä tappele karkeista verisesti kaveriensa kanssa tai rohmua juhlissa. Olenhan opettanut heille käytöstapoja, vaikka kotona niitä yhä välillä harjoitellaankin.

Eiköhän jokaisessa lapsilukumäärässä ole hyvät ja huonot puolensa. Aina jotain saa ja jotain menettää.

Siinä voisi ollakin järkeä, että perheissä jossa on monta lasta, "joutuvat" lapset kilpailemaan vanhempien huomiosta, ja jotenkin vertailevat omaa asemaansa sitä kautta, että kuka saa eniten karkkeja tai limsaa. Sen vuoksi sitten silmä kovana vahditaan herkkujen jakoa ym. Ainut lapsi saa jakamattomana vanhempiensa huomion lähes aina kun haluaa, eikä hänen tarvitse tehdä tällaista "arvotusta" herkkujen tai huomion kautta. Ja varmasti tämä on myös kasvatuskysymys sekä osaltaan persoonallisuuskysymys.

Itse olen ollut ainut lapsi. Meillä ei koskaan herkuista mitenkään "vouhotettu", eli ei ollut karkkipäivää, vaan karkkeja syötiin silloin tällöin kuten muitakin herkkuja. Niistä ei tehty numeroa. Olen ollut aina hyvin aulis jakamaan omistani. Minä vain olen sellainen. Eikä se ole pelkästään hyvä asia.

Tällä hetkellä minulla on uusperhe, johon kuuluu 3 puolisoni lasta. Heillä on yllättävän vähän tuollaista herkkujen jakamisen vahtaamista. Esimerkiksi nyt jouluna yksi heistä sai jotain lempikarkkejansa lahjaksi, ja ihan oma-aloitteisesti tarjosi muille, vaikka itselleen jäi sen jälkeen vain muutama karkki. Kukaan näistä lapsista ei mielestäni ole erityisen itsekäs.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen suurehkon sisarusparven keskimmäinen ja meillä kyllä taisteltiin kynsin ja hampain omista oikeuksista. Ei puhettakaan siitä, että olisi vapaaehtoisesti luopunut jostain hyvästä. Myös kateutta esiintyi, kun harvoin sai mitään ikiomaa. Tunnen vieläkin pientä katkeruutta siitä, etten saanut ikinä esim. juuri mulle hankittua polkupyörää, kaikki oli aina muiden jätteitä.

Mulla on suuri lapsiparvi, mietin tuota kun koet saaneesi jätteitä, jos sait isomman sisaruksen polkupyörän. Hyvä pyörähän kestää, olen ostanut omankin fillarini käytettynä, samoin lapsille. Miten tuota jätetunnetta olisi voinut vähentää? Toivon, etteivät omat keskimmäiset lapseni koe saavansa jätteitä kun heille siirtyy tavaraa isommilta. Tuntuisi hullulta ostaa 500 euron pyörä jokaiselle uutena, ettei vain kukaan koe saavansa roskaa kun se siirtyy sisarusparvessa eteenpäin. Vai liittyykö tähän jotain muutakin?

Minä olin sisarusparven nuorin ja ottihan se päähän saada aina muiden vanhaa vaatteista lähtien. Kumminkin vanhemmilla oli tapana ostaa uutta tiettyyn ikään tullessa, esim. uusi, tilavampi reppu yläasteelle siirryttäessä tai polkupyörä peruskoulun päättyessä (jota käytän vieläkin 20 vuotta myöhemmin). Kun tietää saavansa jotain uutta tietyssä iässä niin ne kierrätetytkin kestää paremmin.

Naapurissa asuu 14 lapsinen lessuperhe. Jotkut vanhat ihmiset jauhavat, että monilapsisessa perheissä kasvaa kauniita sieluja. Kissankakkareet sanon minä. Ja samoin syvä uskonnollisuus ei takaa hyviä käytöstapoja. On suorastaan uuvuttavaa jo ajatella, kun ko. perheestä tulee osa lapsista synttäreille meille.

Tönitään, rähjätään, uhkaillaan ja rynnitään. Pöydässä käydään tarjoamisten kimppuun kiinni ja kerran eräs lapsi söi jopa muffinsin papereineen, kun oli kiire rohmuamaan lisää. Kahmitaan karkkeja lautaselle keoksi ja täytekakkua samoin. 

Jotenkin tulee tunne, että kun lapsia on "liikaa", heitä ei ehditä kasvattamana. Vanhan hokeman mukaan isommat myös hoitavat pienempiään, mutta uskallan väittää vastaan. Ainakin kyseisessä perheessä isommat näyttävät lähinnä jallittavan pienempiään.  

Minä olen isosta sisarusparvesta. Kyllä meillä ainakin herkkujen kanssa meno oli juuri tuota, että kytättiin kaikkien saavan saman verran ja verisimmät riidat tuli siitä, jos joku oli mennyt ottamaan enemmän keksejä kuin mitä muut oli ottanut :D

Mutta ei me omien kavereiden kesken oltu tuollaisia. Kavereiden kanssa oltiin ihan "normaaleja" eli ei vedetty hernettä nenään, jos kaveri sai jotain enemmän. Ja annettiin kavereille joululahjoja ja annettiin kavereillemme karkkipussistamme jne. Eli tuo kateellinen kyttäys liittyy jotenkin sisarussuhteeseen. Kaverisuhteissa on erilainen dynamiikka.

Koen oppineeni sisarusparvessa juurikin pitämään puoliani. Minä olin se nössöin tapaus ja monesti jäinkin vähemmälle tai ilman. Olen vieläkin luonteeltani nössö, mutta koen nykyisin osaavani pitää puoliani, uskon sisarusparvessa elämisellä ollut siihen vaikutusta eli teki minulle hyvää.

Ja suurin osa tavaroista saatiin käytettynä. Mutta se ei minua edes lapsena haitannut, meillä ollaan oltu kovia luonnonsuojelijoita ja opetettu lapsetkin siihen ajatusmaailmaan ja painotettu kierrätyksen tärkeyttä.

Teininä harmitti kun "kaikki muut" kävi ulkomailla mutta me ei. Mutta kyllä sitä nyt aikuisena vallan hyvin voisin mennä matkustamaan, mutta eipä kiinnosta. Nautin Suomen luonnosta ja yksinkertaisista asioista. Ainoa syy, miksi lähtisin ulkomaille lomailemaan tuntuu olevan nykyään vain se, että koska kaikki muutkin, siihen on sosiaalinen paine. Ihmiset myös kummeksuvat niitä, jotka eivät matkustele. En tiedä miksi. Pidetäänkö sitä köyhyyden merkkinä vai mitä ihmettä, en tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan lapsuudenpeeheessä oltu tyyliin viivottimet ojossa jakamassa.

Minulla on 4 lasta enkä oo lähtenyt siihen jakamisjuttuun alunperinkään.

Karkkipäivänä yleensä omat karkit. Kuka ottaa mitäkin. Kaikkien lempparit eri hintaisia.

Jos ostan irtokarkkeja niin kaadan ne isoon kippoon ja siitä saa syödä. Kaikki syö siitä tai kerää omaan kippoon itse mitä haluaa.

Ostan sille vaatetta tms kuka tarvii. En kaikille samaan aikaan.
Rahaa annan sille joka sitä älyää pyytää.

Joskus jotain jaetaan tasan mutta silloinkaan ei kukaan kyttää "silmä kovana" sitä tilannetta.

Tytöllä on paras kaveri ainokainen.

Samanlaisia ovat. Puoliksi leikkivät leluilla ja karkit jaetaan. Tai eivät hekään niitä jaa. Kumpikin syö pussista minkä syö. Taitaa tykätäkin eri karkeista.

Kukaan ei ole ainakaan vielä valittanut.

Lapset ikähaarukassa 16-3-vuotiaita.

Ainoa mihin puuttuisin on tuo lihavoitu kohta.

Mielestäni rahaa pitäisi kuitenkin antaa jollain lailla reilusti, vaikkakaan ei välttämättä samoja summia samaan aikaan. Jotkut "tajuaa" pyytää niin paljon enemmän kuin toiset. Pelkäisin, että tuossa systeemissä kärsivät vähemmän itsekkäät ja materialistiset.

(Olen itse perheestä, jossa kaksi meistä sisaruksista oli vähään tyytyviä ja se kolmas ihan jäätävä prinsessa, jolle olisi pitänyt antaa kuukin taivaalta, mutta onneksi omat vanhempani eivät antaneet rahaa ja tavaroita ainoastaan sille, joka tajusi pyytää. :D)

Totta!

Meillä on yksi näistä neljästä joka tyytyy vähään. Tai kolmesta koska tuo juuri 3-v täyttänyt nyt ei rahaa, vaatetta tai juuri lelujakaan vielä pyydä.

Kolme vanhinta teinejä/esiteini.

Esikoinen pyytää eniten (rahaa) ja myös saa sitä eniten.

Seuraavaksi vanhin on se joka "tyytyy osaansa". Olen nyt alkanutkin kiinnittää siihen huomiota.

Hän sai tänä vuonna kalleimman joululahjan. Oli monta sataa euroa kalliimpi kuin muilla. Hänelle itselleen sanoin että olet ollut kaikkein kiltein ja auttavaisin ja yllätin hänet sillä pitkään toivomalla jutulla.

Muille se oli ok. Kaikki olivat tyytyväisiä lahjoihinsa.

Kolmanneksi vanhin on perheen ainoa tyttö ja hän myös osaa kinuamisen jalon taidon.

Täytyy alkaa erikseen huomioida tuota meidän kilttiä, auttavaista ja hyväntahtoista lasta.

Kyllä hänkin siis saa ja saa pyytämättäkin tarpeeseen mutta selkeiten saa vähiten koska ei pyydä.

Vierailija kirjoitti:

Vähän ohiksena kerron hyvän konstin tuohon jakamisen sisarusten kesken. Yksi tekee annokset ja se joka ei tee annoksia saa valita ensimmäisenä. Ei tarvita viivotinta ja lapset oppii jakamisen jaloa taitoa.

Sitten tapellaan siitä kuka tekee annokset ja kuka valitsee 😁

Ei kasvanut minustakaan epäitsekästä neljän sisaruksen kanssa, päinvastoin... En vieläkään jaa omastani mielelläni, mutta samalla tunnen huonoa omaatuntoa siitä jos hankin jotain vain itselleni. Varsinkin jos se on uutta ja kallista.

Vierailija kirjoitti:

Lapset oppii siinä ratkomaan ristiriitoja, mitä ainoa lapsi ei opi, koska saa pitää kaikki karkit, limut ym. itse.

Kalajuttuja. Meidän ainokaisella on kavereita, serkkuja, pikkuserkkuja, joiden kanssa saa harjoitella ratkomaan ristiriitoja. Jakaa karkeistaan ja limuistaan kyselemättä, tarjoaa aina toisillekin, kun kylässä on vieraita ja etsii pienemmille leluja lainaksi omistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän ohiksena kerron hyvän konstin tuohon jakamisen sisarusten kesken. Yksi tekee annokset ja se joka ei tee annoksia saa valita ensimmäisenä. Ei tarvita viivotinta ja lapset oppii jakamisen jaloa taitoa.

Sitten tapellaan siitä kuka tekee annokset ja kuka valitsee 😁

No vuoro tietenkin aina vaihtuu. Mutta kyllähän sitä tietenkin aina saa tappelun sisarusten kesken aikaiseksi, jos haluaa.

Selittäkää nyt vielä, että mitä se puolensa pitäminen on, mitä pitää oppia? Mitä vastaan?

Vierailija kirjoitti:

Selittäkää nyt vielä, että mitä se puolensa pitäminen on, mitä pitää oppia? Mitä vastaan?

Että kehtaa sanoa ei tarvittaessa (esim. ei suostu kaiken maailman kissanristiäisten emännäksi) tai osaa vaatia sitä mitä ansaitsee (esim. parempaa palkkaa).

Sanoisin niin, että ainokaiset eivät opi pitämään puoliaan ja taistelemaan hyödykkeistä/huomiosta/jne. kuten sisarusparvessa kasvaneet.

Sisarussuhteet on eri asia kuin kaverisuhteet. Kyllä munkin lapset keskenään nahistelevat kuinka toi sai enemmän ja plaplapla, mutta kavereiden kesken ovat reiluja ja anteliaita. Sisarussuhteet ovat läheisiä ja niissä harjoitellaan niitä omia ja toisen reaktioita.

Vähän sama juttu on se, että turvallisessa ympäristössä kasvanut lapsi uskaltaa näyttää vanhemmilleen kaikki tunteet, siis myös kiukutella.

Oma lapsi on ainoa, ja pienestä pitäen ollut hyvin tarkka että muut saa vähintään yhtä paljon kuin itse. Ollut hyvin tarkka siitä että kokee asioiden menevän oikeudenmukaisesti, ja antaa mieluummin omastaan pois jonkun muun hyväksi. Ei osaa olla ahne, koska selvästi on saanut tarpeeksi mitä tarvitsee.

Minä vahvasti uskon, että kasvatuksella tai sitten jollain muulla asialla on vaikutus tuohon vahtaamiseen ja tasan jakamiseen, eikä se liity lapsilukumäärään mitenkään.  Yhdellä ystävälläni on kaksi lasta, jotka ovat jo nyt aikuisia. Heillä oli koko lapsuutensa ajan aina tappelu siitä, ettei toinen saa vain enempää, mikä johti aina heillä kylässä ollessa siihen, että kahvipöydässä ei ollut jäljellä mitään tarjottavaa, kun kahvi vieraille oli valmista, kun lapset olivat jo kahmineet kaiken omille lautasilleen, etteivät vain jää ilman, eikä ketään aikuista ainakaan kiinnostanut enää syödä jotain lasten klähmimää pullaa, mikä palautettiin takaisin pöytään. Samoin on toisessa kaveriperheessä, missä jopa aikuisten aika piti jakaa tasan siten, että kalenterissa oli merkattu kuukausittain päivät ja kellonajat, milloin tehtiin kenenkin kanssa mitäkin. Ja mitattiin suurinpiirtein viivottimella joku jäätelöpaketti, ettei vain toinen saa enemmän. Sitten taas monissa perheissä lapset viis veisaavat, jos joku saa tehdä jotakin tai saa jotakin, heillä on luottoa siihen, että jokaiselle järjestyy jotakin. Ja eihän kaikki edes aina mene tasan. Esim. omien lasten kummeista osa on muistanut kummilasta joka synttäri ja joulu, jotkut ei koskaan. Joku on vienyt kummilapsen vaikka uimahalliin, joku lapsista ei tunnistaisi kummiaan vaikka vastaan tulisi. Ei tällaisiakaan asioita voi jakaa viivottimella tasan mitenkään. Joskus kaikki ei mene ihan tasan.

Ei tullu kellekään mieleen, että ainokainen voi vapaasti jakaa omistaan, kun vanhemmat kantaa lisää eteen, sen kun pyytää, ja näin on aina ollut.

Jossain lehtijutussa aikoinaan luki, että ainoa lapsi ei opi itsekkääksi, mutta sisaruksista nuorin voi. Itse uskon tämän tilanteissa, missä on iso ikäero, ja vanhemmat aina sanovat muille, että nuorimmalle ensin, ja tämä oppii olettamaan olevansa jotenkin erityinen.

Olen itse ainoa lapsi ja mielestäni oikeudenmukainen ja antelias, olen kyllä kuullut ystäviltänikin samanlaista palautetta.