Tuttu jolla on monta lasta alkoi motkottaa että ainoista lapsista kasvaa itsekkäitä, heillä kuitenkin mm. jäätelö jaetaan millitarkasti ja karkit kappale- ja värimäärän mukaan

Mistähän tämä myytti useamman lapsen perheiden lasten hyväntahtoisesta jakamisesta on saanut alkunsa? Todellisuus on juuri toisinpäin.

Me ollaan lapsuudenpeeheessä oltu tyyliin viivottimet ojossa jakamassa.

Minulla on 4 lasta enkä oo lähtenyt siihen jakamisjuttuun alunperinkään.

Karkkipäivänä yleensä omat karkit. Kuka ottaa mitäkin. Kaikkien lempparit eri hintaisia.

Jos ostan irtokarkkeja niin kaadan ne isoon kippoon ja siitä saa syödä. Kaikki syö siitä tai kerää omaan kippoon itse mitä haluaa.

Ostan sille vaatetta tms kuka tarvii. En kaikille samaan aikaan.

Rahaa annan sille joka sitä älyää pyytää.

Joskus jotain jaetaan tasan mutta silloinkaan ei kukaan kyttää "silmä kovana" sitä tilannetta.

Tytöllä on paras kaveri ainokainen.

Samanlaisia ovat. Puoliksi leikkivät leluilla ja karkit jaetaan. Tai eivät hekään niitä jaa. Kumpikin syö pussista minkä syö. Taitaa tykätäkin eri karkeista.

Kukaan ei ole ainakaan vielä valittanut.

Lapset ikähaarukassa 16-3-vuotiaita.

En usko että tässä on kysymys lasten määrästä, vaan pikemminkin persoonasta. Oma esikoinen on aina ollut juuri tuollainen auliisti omastaan jakava, pikkusiskonsa (nyt 11 v) taas omia etujaan vahtiva. En ole mitenkään tietoisesti yrittänyt heitä kasvattaa erilaisiksi, pikemminkin pyrin tasoittamaan noita eroja. 

Ei se meillä ainakaan noin tarkkaa ollut sen jäätelön kanssa. Silmämääräisesti kuuteen osaan (ja kaikki oli aina niin kohteliaita, että otti sen pienimmän palan, ja mä kohteliaimpana otin viimeisenä 😁). Suklaalevystä tuli muistaakseni rivi+kaks palaa per naama ja ne karkit jaettiin suunnilleen värien mukaan, tai sitten isommille niitä, joista pienemmät ei tykänny. Ja ei olla itsekkäitä, autetaan toisiamme aina kun tarve vaatii.

Mustavalkoista ajattelua ja turhaa yleistämistä että ainoasta lapsesta tulee itsekäs. Oma äitini ja yksi kaverini ovat ainoita lapsia ja kumpikin heistä on kaukana itsekkäästä.

Meillä yksi oli aina viivoittimella mittaamassa limpparia/jäätelöpalaa ja vahtimassa kuin haukka vieressä jos karkkeja yms jaettiin. Hän siis vanhin poika, me kaksi nuorempaa tyttöjä. Vanhimman ja keskimmäisen ikäero vuoden, joten aina joutunut jakamaan, mutta silti pienestä asti ollut tarkkana ettei saa enempää. 

Lisäksi vanhin kuvitteli tai tuntuu kuvittelen edelleen, että raha kasvaa puussa eikä sen eteen tarvitse tehdä mitään. 

Kuulemma ollut epäreilua, että nuorempana sain taskurahaa kotitöistä yms, mutta hän ei saanut. Ei siis ikinä tehnyt kotitöitä tai muutakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olin tuollainen ylikiltti ainokainen jota eräs suuressa sisarusparvessa kasvanut "kaveri" käytti röyhkeästi hyväkseen. Minulla ei oikein ollut samalla paikkakunnalla kavereita joten oleilin hänen kanssaan, ettei olisi tarvinnut ihan yksin olla. Manipuloimalla sai minut antamaan hänelle kiiltokuviani, tarroja, kolikoita yms. pientä. Saattoi keksiä yhtäkkiä etten saakaan tulla hänen ja muiden kavereidensa kanssa esim. pulkkamäkeen jos en maksa "kaverivuokraa" 5 markkaa. Ja minä reppanahan maksoin. Vasta joskus neljännellä luokalla hän jäi ns. kiinni että oli kanssani ainoastaan siksi. Kuulin vahingossa jotain mitä minun korvilleni ei ollut tarkoitettu. Sanoi "Mä käyn *Marin luona vaan siks että sen isä ostaa meille aina karkkia ja limsaa" Muistan tuon hetken aina ja se tuntui ihan fyysisenä kipuna rinnassa, että niinkö mitätön ihminen tosiaan olen.

Kaverivuokraa?? Uskomattoman törkeä kakara! Oma jos jäisi tuollaisesta kiinni niin kyllä lähtisi karkit, limut, puhelin ja viikkorahat sillä sekunnilla.

Vierailija kirjoitti:

Olen suurehkon sisarusparven keskimmäinen ja meillä kyllä taisteltiin kynsin ja hampain omista oikeuksista. Ei puhettakaan siitä, että olisi vapaaehtoisesti luopunut jostain hyvästä. Myös kateutta esiintyi, kun harvoin sai mitään ikiomaa. Tunnen vieläkin pientä katkeruutta siitä, etten saanut ikinä esim. juuri mulle hankittua polkupyörää, kaikki oli aina muiden jätteitä.

Mulla on suuri lapsiparvi, mietin tuota kun koet saaneesi jätteitä, jos sait isomman sisaruksen polkupyörän. Hyvä pyörähän kestää, olen ostanut omankin fillarini käytettynä, samoin lapsille. Miten tuota jätetunnetta olisi voinut vähentää? Toivon, etteivät omat keskimmäiset lapseni koe saavansa jätteitä kun heille siirtyy tavaraa isommilta. Tuntuisi hullulta ostaa 500 euron pyörä jokaiselle uutena, ettei vain kukaan koe saavansa roskaa kun se siirtyy sisarusparvessa eteenpäin. Vai liittyykö tähän jotain muutakin?

Vierailija kirjoitti:

Olen suurehkon sisarusparven keskimmäinen ja meillä kyllä taisteltiin kynsin ja hampain omista oikeuksista. Ei puhettakaan siitä, että olisi vapaaehtoisesti luopunut jostain hyvästä. Myös kateutta esiintyi, kun harvoin sai mitään ikiomaa. Tunnen vieläkin pientä katkeruutta siitä, etten saanut ikinä esim. juuri mulle hankittua polkupyörää, kaikki oli aina muiden jätteitä.

"Miksi kaikki mitä omistan on pelkkää roskaa?"

-Ron Weasley

Luin tutkimuksen jonka mukaan ainoat lapset ovat epäitsekkäämpiä kuin monilapsisen perheen lapset. En muista mihin se perustui.

Oma veikkaus olis juuri se ettei joudu tappelemaan huomiosta toisten kanssa. Mutta en tosiaan muista siitä tutkimuksesta sen enempää. Olin lapseton silloin, eikä tuollaiset paljon kiinnostanut.

Vierailija kirjoitti:

Olen suurehkon sisarusparven keskimmäinen ja meillä kyllä taisteltiin kynsin ja hampain omista oikeuksista. Ei puhettakaan siitä, että olisi vapaaehtoisesti luopunut jostain hyvästä. Myös kateutta esiintyi, kun harvoin sai mitään ikiomaa. Tunnen vieläkin pientä katkeruutta siitä, etten saanut ikinä esim. juuri mulle hankittua polkupyörää, kaikki oli aina muiden jätteitä.

Toki jokainen on tässäkin asiassa oma yksilönsä, mutta uskoisin vanhempien mallin olevan tärkeä. Omat vanhemmat sisarukseni (pieni ikäero) kieltäytyivät jakamasta ja vaativat kaiken uutena. Itse kuopuksena ja ainoana tyttönä sainkin kaiken uutena, koska äitini kammoksui kierrättämistä ja kirpputoreja. Hän puhui aina tosi rumasti toisten vanhoista tavaroista, eipä ihme että vanhimmista lapsistaan tuli samanlaisia!

Itse taas olen himokierrättäjä ja -keräilijä. Lapset ovat pienestä saakka tottuneet, miten fiiliksissäni olen puusepän nimikirjaimista jonkin vanhan huonekalun pohjassa, tai miten olen löytänyt maailman parhaat farkut eurolla. Ja heistä on tullut ihan samanlaisia! Keskimmäinen valvoo ettei esikoinen jätä hienoa vaihdepyöräänsä sateeseen, koska ensi vuonna se on hänen! Ja voi miten ihanaa on kun kuopus kasvaa seuraavaan vaatekokoon, haetaan varastosta laatikko ja aletaan miettiä, kuka oli missäkin reissussa tai esiintymisessä missäkin vaatteissa.

Meillä on yksi lapsi joka pian täyttää 20 . On aina antanut omistaan ja tänäkin jouluna vei kaverilleen joka kituuttaa opintotuella eikä päässyt jouluksi kotiin ruokakassin jonka osti omilla rahoillaan. Ei ole koskaan ollut itsekäs.  Itse olen 9 lapsisesta perheestä ja meillä  jaettiin kaikki tasan. Mutta siinäkin oppi sen jakamisen taidon, ei koskaan tapeltu saako toinen enemmän vai ei. Äiti jakoi mitä jaettavissa oli ja siihen oli tyytyminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen suurehkon sisarusparven keskimmäinen ja meillä kyllä taisteltiin kynsin ja hampain omista oikeuksista. Ei puhettakaan siitä, että olisi vapaaehtoisesti luopunut jostain hyvästä. Myös kateutta esiintyi, kun harvoin sai mitään ikiomaa. Tunnen vieläkin pientä katkeruutta siitä, etten saanut ikinä esim. juuri mulle hankittua polkupyörää, kaikki oli aina muiden jätteitä.

Mulla on suuri lapsiparvi, mietin tuota kun koet saaneesi jätteitä, jos sait isomman sisaruksen polkupyörän. Hyvä pyörähän kestää, olen ostanut omankin fillarini käytettynä, samoin lapsille. Miten tuota jätetunnetta olisi voinut vähentää? Toivon, etteivät omat keskimmäiset lapseni koe saavansa jätteitä kun heille siirtyy tavaraa isommilta. Tuntuisi hullulta ostaa 500 euron pyörä jokaiselle uutena, ettei vain kukaan koe saavansa roskaa kun se siirtyy sisarusparvessa eteenpäin. Vai liittyykö tähän jotain muutakin?

Vaikka niin, että vanhimmalle ostetaan uusi halpa käytetty ja keksimmäiselle se uusi.

Meillä oli monta sisarusta, mutta jokainen tunsi saavansa oman osansa. Esim jokaisen omaa harrastusta tuettiin. Jokainen sai myös uuden pyörän jossain vaiheessa. Ja sellaisen jonka halusi. Tai halpa version siitä jonka halusi. Esim. Halusin Jopon, sain kombin. Sisko halusi vaihdepyörän. Hän sai jonkun merkittömän 5 vaihteisen. (Silloin oli muotia 20 vaihteiset, kippurasarvet, kapeilla renkailla). Mutta jokaisella tuettiin omia valintoja.

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan lapsuudenpeeheessä oltu tyyliin viivottimet ojossa jakamassa.

Minulla on 4 lasta enkä oo lähtenyt siihen jakamisjuttuun alunperinkään.

Karkkipäivänä yleensä omat karkit. Kuka ottaa mitäkin. Kaikkien lempparit eri hintaisia.

Jos ostan irtokarkkeja niin kaadan ne isoon kippoon ja siitä saa syödä. Kaikki syö siitä tai kerää omaan kippoon itse mitä haluaa.

Ostan sille vaatetta tms kuka tarvii. En kaikille samaan aikaan.
Rahaa annan sille joka sitä älyää pyytää.

Joskus jotain jaetaan tasan mutta silloinkaan ei kukaan kyttää "silmä kovana" sitä tilannetta.

Tytöllä on paras kaveri ainokainen.

Samanlaisia ovat. Puoliksi leikkivät leluilla ja karkit jaetaan. Tai eivät hekään niitä jaa. Kumpikin syö pussista minkä syö. Taitaa tykätäkin eri karkeista.

Kukaan ei ole ainakaan vielä valittanut.

Lapset ikähaarukassa 16-3-vuotiaita.

Ainoa mihin puuttuisin on tuo lihavoitu kohta.

Mielestäni rahaa pitäisi kuitenkin antaa jollain lailla reilusti, vaikkakaan ei välttämättä samoja summia samaan aikaan. Jotkut "tajuaa" pyytää niin paljon enemmän kuin toiset. Pelkäisin, että tuossa systeemissä kärsivät vähemmän itsekkäät ja materialistiset.

(Olen itse perheestä, jossa kaksi meistä sisaruksista oli vähään tyytyviä ja se kolmas ihan jäätävä prinsessa, jolle olisi pitänyt antaa kuukin taivaalta, mutta onneksi omat vanhempani eivät antaneet rahaa ja tavaroita ainoastaan sille, joka tajusi pyytää. :D)

Seurustelin miehen kanssa, jonka kotona lapsena karkkeja ei jaettu vaan syötiin samasta kulhosta. Lapset nukkui samassa huoneessa jne.

En tiedä kertoiko nämä kasvatuksesta, jossa muutenkaan kellään lapsista ei ollut ”mitään omaa”. Aikuiseksi tultua tilanne oli se, että sisarukset edelleen asui samassa asunnossa, työssäkäyvä veli elätti nuorempaa joka ei löytänyt töitä kun rakensi kesämökkiä vanhemmillleen. Sitä kesämökkiä oli kaikki lapset rakentaneet vanhemmillleen jo reilut kymmenen vuotta silloin kun erosin yhdestä veljeksistä ja rakentavat varmaan edelleenkin, mutta kaksi kävi sentään töissä. Palkkarahoilla toki rakensivat sitä perheen yhteistä kesämökkiä. Kun perhe osti kameran, sen osti kolme veljestä ja vielä äiti yhteiseksi.

Onko mahdollista että karkkien jako tarkasti voi olla tärkeä vaihe kohti omaksi itseksi tulemista?

Vierailija kirjoitti:

Lapset oppii siinä ratkomaan ristiriitoja, mitä ainoa lapsi ei opi, koska saa pitää kaikki karkit, limut ym. itse.

Hahah! Tämä ainoa lapsi sovittelee työkseen ihmisten riitoja! Minut pitää leveässä leivässä erityisesti perintöriidat. Tiedän tiedän, tämä on vain yksittäistapaus, mutta onhan tässä ironiansa.

Vierailija kirjoitti:

Lapset oppii siinä ratkomaan ristiriitoja, mitä ainoa lapsi ei opi, koska saa pitää kaikki karkit, limut ym. itse.

Höpön löpön. Korkeintaan oppivat kiljumaan äitiä tai iskää väliin jakamaan karkkiaarretta.

Oman kokemuksen mukaan usein päin vastoin. Itse olin ainoa lapsi ja olin nimenomaan se ylikiltti lammas joka antoi vaikka paidan päältään muille, kotona oli opetettu että AINA toisten etu menee oman edelle ja itsekkyys on suurin synti maailmassa.

Nyt aikuisena kärsin tuosta marttyyrisyndroomasta edelleen ja omista oikeuksista kiinni pitämistä on pitänyt ihan tosissaan opetella, koska muut ihmiset käyttävät hyväkseen minkä ehtivät.

Meitä oli sisarusparvessa neljä ja tasapuolisuus pyrittiin varmistamaan ainakin esim. herkkujen kohdalla. Esim. yksi jakaa jäätelön neljään osaan ja muut ottavat ensin. Tähän voi vaikuttaa sekin, että oltiin pienituloinen perhe, ei olisi ollut varaa ostaa kaikille mielentä mukaisia irtojäätelöitä, ja herkkupäivät oli harvinaisia. Mä olin nuorin ja isommat koittivat uunottaa jakamisissa ennen kuin kasvoin tarpeeksi isoksi ymmärtääkseni pitää puoliani. Joskus vanhemmat sisarukset saattoivat esim. paiskoa arkkupakastinta kiinni ja auki kun mä olin jo nukkumassa, että nousisin valittamaan kun muut syö jätksiä eikä mulle kerrottu, vaikkei siellä kukaan mitään syönytkään.

Suhteeni ruokaan ja erityisesti herkkuihin on ollut vääristynyt koko elämäni ajan, ja olen setvinyt sitä esimerkiksi terapiassa. Enpäs sitten osaa sanoa, onko tuolla jotain osaa asiaan, että niiden kanssa joutui kotona pitämään puolensa tai jäi ilman. Ainakin aikuisenakin tuntuu, että täytyy syödä karkkipussi tyhjäksi vaikkei enää tee mieli, ei voi jättää kaappiin osaa, koska joku voi sen sieltä käydä syömässä tyhjäksi ilman lupaa, jos päästän sen silmistäni. Sitten jos on tarkoitus jakaa jotain vaikka kavereiden kesken, haluan että kaikki saavat osansa reilusti.

Kukaan mun sisaruksista ei ole ylipainoinen kuten minä. Mulle herkut on aina tuoneet lohtua ja tarjonneet sitä, mikä vanhemmilta jäi tukena saamatta, mutta se on sitten jo toinen tarina. Näihin juttuihin liittyy paljon paljon muutakin kuin se, montako sisarusta sattui olemaan.

Vähän ohiksena kerron hyvän konstin tuohon jakamisen sisarusten kesken. Yksi tekee annokset ja se joka ei tee annoksia saa valita ensimmäisenä. Ei tarvita viivotinta ja lapset oppii jakamisen jaloa taitoa.