Miten saada mies haluamaan eroa?

Elämä on liian lyhyt.

Ei muuta sanottavaa, oikeasti, miksi kitua ja kärsiä väärän kumppanin kanssa?

Luin jostain keskustelupalstalta jokin aika sitten hyvän pointin, esittäjänä alle 40v mies. Meni jotenkin niin että nykyään antaa uudelle kumppanilleen aikaa 2 vuotta, ja jos ei kahden vuoden jälkeen halua kosia, niin nainen on väärä.

Ja tämän ymmärtää sitten kun tapaa sen oikean naisen, on päivänselvää mitä tehdä 2 vuoden jälkeen, jos malttaa olla siihen asti kosimatta.

[quote author="Vierailija" time="28.05.2014 klo 23:56"]

Todellisuudessa haluat vaan itsekkäästi lievittää omaa huonoa omaatuntoa asiasta.

Jos haluat erota, reiluinta on kertoa siitä suoraan. Et voi mitenkään vaikuttaa siihen miten toinen sen ottaa, vastaat vain omista tunteistasi.

[/quote]

Juurikin näin. Ihme nössöilyä tulla tänne kiemurtelemaan, että mieskin pitäisi saada eron kannalle. Niskasta kiinni ja ero vetämään, tulkoon mies asian kanssa toimeen hyvin tai huonosti.

Ap:lle:

Jotenkin kamalaa lukea näitä syyttelyjä "Olet kamalan itsekäs kun haluat eron kun on lapsia" sillä olettamuksella että lapset kärsii erosta automaattisesti. Kokemuksesta voin kertoa, että onnettomien ja jatkuvasti riitelevien vanhempien katsominen on pahempaa, kuin että ottaisvat eron ja olisivat onnellisia. Olin jo 9 vuotiaana niin väsynyt jatkuvaan tappeluun, lähinnä äidin aloittamana, että itkien pyysin vanhempien eroa, jota ei kuitenkaan koskaan tullut. Minut potkittiin pois kotoa kun olin 16v, koska äitini mielestä niin oli parempi. Tukivat silloin ja tukevat edelleen rahallisesti elämääni, koska päätös ei ollut minun. Olevat edelleen yhdessä, elokuussa 37 vuotta aviossa. Tarkoitan, että enemmän lapsia satuttaa tieto siitä, että kotona ei olla onnellisia, oli syy mikä tahansa. Kevein perustein ei eroa kannata ottaa, mutta jokainen meistä on silti ihminen, jolla on oikeus olla onnellinen. Elämä on hukkaan heitettyä onnettomana.

Joo, 41, olen sama mieltä sun kanssasi.
Toisaalta olen kyllä miettinyt tosi paljon myös tota "ihmiset eroavat nykyään liian helposti" -juttua, koska onhan sekin totta. Ei meillä kotona niin hirveästi riidellä, vaikka täytyy kyllä myöntää, että mä olen muuttunut aika pahantuuliseksi. Mutta siis mun ja miehen toveruus on kyllä ihan hyvässä jamassa. Tämä on kuitenkin muuttunut lähinnä ystävyydeksi, koska mies ei kaipaa seksiä ja minunkaan ei enää melkein koskaan tee mieli miestäni.

Mun on siis vaikea miettiä, onko tässä nyt tarpeeksi syytä eroon vai ei. Kuten sanoin, en missään tapauksessa haluaisi suhteeseen kolmansia osapuolia, koska olen nähnyt, miten hirveitä juttuja siitä voi seurata. Joko mä siis vaan puren hammasta ja vietän loppuelämäni hyvän kaverini kanssa siksi, että ollaan tehty yhteisiä lapsia, tai sitten eroan ja elän yksin tai missä ikinä kuviossa.

Mutta siis mikä se oikea syy sitten on? Alkoholismi? Väkivaltaisuus? Onko muita? Onko pettäminen oikea syy, vai käykö sekin liian helposta?

ap

[quote author="Vierailija" time="29.05.2014 klo 00:27"]

Jotenkin kamalaa lukea näitä syyttelyjä "Olet kamalan itsekäs kun haluat eron kun on lapsia" sillä olettamuksella että lapset kärsii erosta automaattisesti. Kokemuksesta voin kertoa, että onnettomien ja jatkuvasti riitelevien vanhempien katsominen on pahempaa, kuin että ottaisvat eron ja olisivat onnellisia. Olin jo 9 vuotiaana niin väsynyt jatkuvaan tappeluun, lähinnä äidin aloittamana, että itkien pyysin vanhempien eroa, jota ei kuitenkaan koskaan tullut. Minut potkittiin pois kotoa kun olin 16v, koska äitini mielestä niin oli parempi. Tukivat silloin ja tukevat edelleen rahallisesti elämääni, koska päätös ei ollut minun. Olevat edelleen yhdessä, elokuussa 37 vuotta aviossa. Tarkoitan, että enemmän lapsia satuttaa tieto siitä, että kotona ei olla onnellisia, oli syy mikä tahansa. Kevein perustein ei eroa kannata ottaa, mutta jokainen meistä on silti ihminen, jolla on oikeus olla onnellinen. Elämä on hukkaan heitettyä onnettomana.

[/quote]

Anteeksi nyt, mutta ETTÄ MUA VITUTTAA tällaiset julistukset.

Sinä et 9-vuotiaana, etkä todellakaan vieläkään voi tietää millaista elämäsi olisi ollut, jos vanhempasi olisivatkin eronneet. Totta kai sitä kuvittelee ja ajattelee, että jos vanhemmat eroaa, niin sittenhän kaikki on ihanasti ja riidat loppuu ja eletään kivasti äitin kanssa ja vieraillaan isän luona...

Yleensä se vaan ei mene niin. Kun erotaan, aletaan viritellä uusperhekuvioita, mukaan tulee isä- ja äitipuolia ja huomattavasti uusia ongelmia. Sitä ikävöi aina sitä vanhempaa, jonka luona ei ole.

Lisäksi jos vanhempi on huono jo ydinperheessä, ei hän muutu yhtään sen paremmaksi eron jälkeen. Oma äitini oli huono äiti, ja kun erosivat ollessani 14-v ( luojan kiitos vasta silloin!!!) joudin todistamaan tien minkälaisten hiippareiden pyörimistä kodissani. Halusinkin asua isäni kanssa, tosin isäni päättikin muuttaa naisystävänsä luokse asumaan. Joten jäin 15-v ikäisenä asumaan käytännössä yksin, kun vanhempani muuttivat pois.

En väitä, että kaikille kävisi näin huonosti ( ja minullehan ei edes käynyt kovin huonosti, äitini luona olisin tod. näk. altistunut äitini sekopääpoikaystävien lähentelyille), mutta ihan turha sitä on glorifioida miten upeaa elämä on varsinkaan lapsille vanhempien eron jälkeen.

44 en sano että se olis ollu hienompaa, vitustako minäkään sen tiedän, mutta sen tiedän että kaikki oltiin onnettomia, kyllä 9v sen jo tajuaa. Vanhemmilla oli silloin joku oletus siitä, että eroavat ihmiset on jotenkin epäonnistuneita yksilöjä. Nykyinen avopuoliso on eroperheen lapsi, isä meni kerran uusiin naimisiin, äiti kaksi kertaa. Ja en muuten oo koskaa tavannut onnellisempia ihmisiä kuin nämä, kaikki väleissä toisiensa kanssa. Eniten ehkä kuitenkin ahdistaa se, kun tiedän että vanhemmat olivat onnellisia keskenään ennen minua, ja onnettomia siihen asti ku muutin pois, tuntuu että pilasin niiden yhteiselämän vaan sillä että synnyin. Olen pahoillani, meni aiheesta yli, mutta pointtina se, että ei kenenkään tarvitse elää niin että jokainen päivä on ponnistelua oman jaksamisen kanssa. Luultavasti juuri minun pois ajaminen oli vanhemmilleni se oikea päätös, se tosin teki vain äidin onnellisemmaksi. On eri asia välittää ja rakastaa toisia, kuin uhrata oma elämä muiden takia. Uskon että ap:n tilanteeseen löytyy lopulta kaikkien osapuolien mielestä onnellinen ratkaisu. Itse elän parisuhteessa jossa avopuoliso haluaa koko ajan ja minä en lähes ikinä. Ei se aina ollut niin, enkä pidä avopuolisoani epäviehättävänä, en vain pysty. Olen pitkäaikaismasentunut, paranemaan päin tosin, ja pelkään avopuolisoni jättävän minut näiden asioiden takia. Meillä ei ole lapsia, mutta ymmärrän ap:n tilanteen monelta kannalta. Ehdottaisin pari- ja seksuaaliterapiaa, tai jotain terapiaa ylipäätään, jos ongelmat ei ratkea, niin ainakin helpottaa.

[quote author="Vierailija" time="29.05.2014 klo 00:27"]Jotenkin kamalaa lukea näitä syyttelyjä "Olet kamalan itsekäs kun haluat eron kun on lapsia" sillä olettamuksella että lapset kärsii erosta automaattisesti. Kokemuksesta voin kertoa, että onnettomien ja jatkuvasti riitelevien vanhempien katsominen on pahempaa, kuin että ottaisvat eron ja olisivat onnellisia. Olin jo 9 vuotiaana niin väsynyt jatkuvaan tappeluun, lähinnä äidin aloittamana, että itkien pyysin vanhempien eroa, jota ei kuitenkaan koskaan tullut. Minut potkittiin pois kotoa kun olin 16v, koska äitini mielestä niin oli parempi. Tukivat silloin ja tukevat edelleen rahallisesti elämääni, koska päätös ei ollut minun. Olevat edelleen yhdessä, elokuussa 37 vuotta aviossa. Tarkoitan, että enemmän lapsia satuttaa tieto siitä, että kotona ei olla onnellisia, oli syy mikä tahansa. Kevein perustein ei eroa kannata ottaa, mutta jokainen meistä on silti ihminen, jolla on oikeus olla onnellinen. Elämä on hukkaan heitettyä onnettomana.

[/quote]

Ap kertoi ettei riitoja ole

[quote author="Vierailija" time="28.05.2014 klo 22:12"]

Olen tullut siihen tulokseen, että haluan erota. Kuitenkin meillä menee miehen kanssa ns. "hyvin", ei tapella sen kummemmin, ei käytetä päihteitä, ei olla väkivaltaisia. Ainoa isompi ongelma on seksin puute, ja se on ilmeisesti ongelma vain minulle. Sitä on yritetty setviä, mutta ei se muuksi tule muuttumaan.

Tiedän, että mies ei halua erota. Itse taidan olle jotenkin päästäni vialla, kun en kestä enää tätä elämää. Me ollaan toverit, mutta siinä kaikki. Ei tää oikein seksittä tunnu edes parisuhteelta.

Meillä on taloprojektikin loppusuoralla ja ollaan niin usein mietitty, että miten kivaa ja helppoa meidän elämästä sitten tulee, kun se on valmis, mutta nyt olen tajunnut, etten halua tätä. Mutta miten mä voin sanoa sen miehelle? Helpointa olisi, jos hänkin saisi tarpeekseen ja ero tulisi edes jonkilaisessa yhteisymmärryksessä. Miten saisin hänetkin haluamaan eroa?

Kaiken lisäksi meillä on kaksi lasta... En ole erityisen ylpeä tilanteestani.

[/quote]

pariterapiaa

stressiä 

yhteistä aikaa

kahdestaan jonnekin

Terapiaa on kokeiltu, eikä meillä mitään erityistä stressiä ole. En edes haluaisi enää mennä mieheni kanssa kahdestaan minnekään. Siis toi seksin puuten häiritsi minua eniten silloin, kun itse halusin miestäni, mutta hänellä oli aina jotain muuta tekemistä. Nyt mua ei enää edes kiinnosta yrittää seksiä hänen kanssaan. Muut miehet kiinnostaa kyllä. En tajua, miten tästä voisi enää olla paluuta entiseen.

ap

Jätä mies sitten niinkun toivoisit itsesi jätettävän.

No tuo oli kyllä hyvä neuvo oikeasti, kiitos siitä. Olen todella ahdistunut, ajattelin tätä asiaa koko yön. Mieskin huomasi, että hermoilen jostain, mutta en voinut sanoa hänelle mitään.

Ehkä mä nyt ensin pohdin tuota, että miten itse toivoisin tulevani jätetyksi. Mutta siis kun en edes tiedä, miten alan puhua miehelle siitä, mikä tässä on vikana.

ap

Miten se mies sun luottamuksen petti? Miksi jätät kertomatta, kun se on olennainen tieto tähän tarinaan?

Joo ja pakko sanoa, että tässä kuviossa tavallaan on mukana myös kolmas osapuoli sikäli, että olen todella, todella ihastunut erääseen mieheen. Mun ja hänen suhteesta ei koskaan voisi tulla mitään erinäisistä syistä, enkä suunnittele hyppääväni nykyisestä parisuhteestani yksiin hänen kanssaan. En siis ole jättämässä miestäni hänen takiaan. Hänen tapaamisensa on kuitenkin ollut muistutus siitä, mistä kaikesta jään mieheni kanssa paitsi. Olen puoli vuotta kärvistellyt tunteissani tätä toista miestä kohtaan, ja ne vain kasvavat.

Pari päivää sitten taas tapasin vanhan nuoruudenrakkauteni ja jouduin menemään takaisin siihen käsittämättömään rakkauden mielentilaan, jossa aikoinani hänen kanssaan olin. Sekin sai mut näkemään, miten köyhää mun elämäni juuri nyt on.

Toisaalta mä rakastan miestänikin todella paljon ja olen äärimmäisen kiitollinen siitä, mitä meillä on ja on ollut. Hän rakastaa mua ja minä häntä, mutta en halua olla naimisissa veljeni kanssa.

Olen lyhyesti sanottuna todella sekaisin.

ap

Ei se, mitä mes teki, ole olennaista, paitsi jos joku haluaa miettiä, ovatko minun eroajatukseni oikeutettuja vai ei. Ihan sama. Minä tiedän, mitä tapahtui, ja että meidän suhde muuttui silloin.

ap

Siis onhan teillä täytynyt olla suht aktiivista seksielämää, jos teillä kerran on lapsiakin. Vai tuliko ne kaikki kertalaakista? Millä tavalla mies muuten on pettänyt luottamuksesi? Onko hän siis pettänyt sinua? Miten usein (tai harvoin) teillä sitten on seksiä? Anna nyt vähän lisää faktoja, jotta voidaan arvioida tilannettanne.

Ei meillä koskaan ole erityisen aktiivista seksielämää ollut. Alussakin seksiä oli korkeintaan kolmesti viikossa. Lapset ovat todellakin tulleet kertalaakista. Viime vuosina seksiä on ollut 0-3 kertaa vuodessa. Nyt viimeisten kuukausin aikan tahti on kyllä kiihtynyt, ehkä siksi, että mies on seksuaaliterapiassa. Tahti on nykyisin ehkä kerran 2-3 kuukaudessa, tosin täytyy sanoa, että nykyään minuakaan ei enää kiinnosta.

ap

54 jatkaa: Jos haluat erota, mikset voisi sanoa miehelle suoraan, että syy on seksin vähyys. Sillä onhan se nyt ihan kelvollinen syy. Jos toisella on ihan normaalit seksihalut ja toinen on aseksuaali, niin eihän sellaisesta liitosta nyt mitään tule! Jompikumpi on koko ajan onneton.

No en mä ihan niinkään voi sanoa, koska ei sekään ole enää koko totuus. Kuten sanoin, mäkään en enää halua miestäni, vaan ajattelen muita. Ei se enää edes auttaisi, vaikka miestäni alkaisi yhtäkkiä hirveästi haluttaa. Sen pisteen ohi ollaan jo menty.

ap

tsemppiä ap, teet niinkuin itse katsot olevan onnellisempi, olen itse ollut samassa tilanteessa ja erohan siitä tuli, 2 vuotta sen jälkeen löysin toisen miehen joka olikin se elämäni rakkaus ja aukaisi silmäni muutenkin :) (ainakin siltä nyt tuntuu)