Mies kohtelee minua kuin PIIKAA!

Ihana huomata että on kohtalontovereita! :)

Meillä miehen poikamiesboxi oli ihan tiptop, eikä mistään huomannut merkkejä tulevasta! Hän jopa usein imuroi kämpässään, silloin kun minä tiskasin hänelle.

Ruuanlaitto on iso homma, ja sitä en aikaisemmin tajunnut, ennenkuin mies eräässä sanaharkassa otti asian puheeksi. Hän ei vain suostu ottamaan sitä huomioon, että jos vaatii minut pilkkomaan sipuleita ja porkkanoita, ojentelemaan astioita ja ruoka-aineita, niin olen myös mukana ruuanlaitossa, vaikkakin puoleksi.

Nyt kun olen kotona, hoidan ruuan laiton puolet ajasta. Mies vaan ei tykkää minun tekemästä ruuasta, joten saattaa laittaa itselleen muuta ruokaa, jos minun pöperöt ei kelpaa.

-ap

39: Kyllä tietää. Olen miettinyt onkohan hänen käytöksensä alitajuisesti muuttunut sen takia, kun sai tietää asiasta. Muilta osin en ole huomannut mitään hyväksikäyttöä ja hänen ansiostaan sain poistettua elämästäni minua hyväksikäyttäneitä "kavereita".

Yksinkertaisesti lakkaat tekemästä, esim. pesemästä miehen pyykkiä. Voitte vaikka sopia mitkä asiat hoidat nyt kun oot työtön ja mitä sitten kun menet opiskelemaan. Ja hoidat vaan ne hommat mitkä on sovittu sulle, ja annat sitten niitten vaatteiden vaikka homehtua, poimit ehkä omat tärkeimmät joukosta. Eiköhän se jotain opi. Lopeta siis miehen hyyssääminen. Samat ruoissa ja kaupankäynnissä. Hienoa että huomaatte tän nyt ettekä sitten kun on lapsia. Voit helpommin sitten vaikka vaihtaa.

Yksinkertaisesti lakkaat tekemästä, esim. pesemästä miehen pyykkiä. Voitte vaikka sopia mitkä asiat hoidat nyt kun oot työtön ja mitä sitten kun menet opiskelemaan. Ja hoidat vaan ne hommat mitkä on sovittu sulle, ja annat sitten niitten vaatteiden vaikka homehtua, poimit ehkä omat tärkeimmät joukosta. Eiköhän se jotain opi. Lopeta siis miehen hyyssääminen. Samat ruoissa ja kaupankäynnissä. Hienoa että huomaatte tän nyt ettekä sitten kun on lapsia. Voit helpommin sitten vaikka vaihtaa.

Sinä olet aikuinen ihminen ja voit vapaasti valita miten haluat elää. Minä en suostuis moiseen, jättäisin tekemättä kaiken mikä ei huvita ja niin olen tehnytkin, mutta minun mieheni onkin tosi käytännöllinen kun taas minä en. Oikeastaan pyykinpesu on ainoa mitä en anna hänen hoitaa. Niin ja laskut maksan minä mihen tililtä. Siivoamisesta ei tule riitaa jos sopii että se siivoaa jota sotku haittaa. Minua ei sotkut haittaa, mutta lika kylläkin joten olen se joka täällä silloin tällöin heiluu luutun kanssa kun joku toinen on ensin tehnyt luutulle tilaa.

[quote author="Vierailija" time="24.05.2014 klo 16:32"]

61: Voi kun voisinkin olla tekemättä ilman että saan paskamyrskyä niskaan.

Esimerkiksi kahvinkeitto aamulla tuntuu olevan minun hommani, enkä edes juo kahvia! Joka aamu mies huutelee sängystä "voitko keittää kahvia", eikä siihen auta kieltävä vastaus. Kun yritän järkiperustein selittää että nyt en ehdi/en voi/ei ole mun hommani mies suuttuu. "miks oot taas tänään noin hirvee ämmä" "onko sulla menkat" yms yms ja voi useamman tunnin olla kärtyinen aiheesta.

Nyt hän on keksinyt argumentin, johon en millään voi vastata takaisin "mää meen töihin/tulin töistä, sää kyllä ehdit tehdä tän mulle" (joka on ärsyttävällä tavallaan totta?)

-ap

[/quote]

Ämmittely on henkistä väkivaltaa. Ongelma ei ole siivouksessa, eikä kiltteydessäsi, vaan siinä, että sinua saa jostain syystä puhutella tavalla, jota yksikään piika ei olisi tässä maassa katsellut vuosikymmeniäkään sitten. Työvoimavaltainen maatalous tarkoitti sitä, että solvattu piika oli entinen piika, ja siinähän etsit sitten uutta, kun sana leviää.

Kun mies tulee sellaisesta ympäristöstä, jossa on oikeutettua käyttää naiseen suoraa väkivaltaa kunhan nyt ei fyysiseksi ruveta, et taida voida hänelle mitään. Hän tulee mitätöimään sinua jatkossa aina vain enemmän, jos et löydä vastaanlaittamisen kykyä nopeasti. Jos se ei kerran onnistu niin lähde. Henkistä väkivaltaa sanotaan väkivallaksi, koska se tuottaa saman arvottomuudentunteen ja uhrin mitätöitymisen kuin fyysinenkin väkivalta. Sinulla on uhriksi hyvä pohja kotikokemustesi takia.

Onko paniikkihäiriösi hoidossa? Pitäisikö etsiä terapia-apua myös?

76: Ämmittelyä pidemmälle hän ei ole koskaan mennyt. En haluaisi uskoa että hän on väkivaltainen. Vai olenko sinisilmäinen?

En ole keksinyt tilanteelleni parempa nimitystä kuin paniikkihäiriö, koska mitään ei ole virallisesti todettu. Oireenkuva tuntuu täsmäävän: sydämen tykytys, vapina/tärinä, hengitysvaikeus, huimaus, epätodellinen olo, rintakipu... Riittää että toinen korottaa hieman ääntään ja kohta minut valtaa lamaannuttava pelko. Saatan vapista pelon vallassa ihan helposti tunnin, kykenemättä tekemään mitään.

En ole uskaltanut mennä terapiaan, vaikka tarvetta olisi.

-ap

[quote author="Vierailija" time="24.05.2014 klo 22:36"]

76: Ämmittelyä pidemmälle hän ei ole koskaan mennyt. En haluaisi uskoa että hän on väkivaltainen. Vai olenko sinisilmäinen?

En ole keksinyt tilanteelleni parempa nimitystä kuin paniikkihäiriö, koska mitään ei ole virallisesti todettu. Oireenkuva tuntuu täsmäävän: sydämen tykytys, vapina/tärinä, hengitysvaikeus, huimaus, epätodellinen olo, rintakipu... Riittää että toinen korottaa hieman ääntään ja kohta minut valtaa lamaannuttava pelko. Saatan vapista pelon vallassa ihan helposti tunnin, kykenemättä tekemään mitään.

En ole uskaltanut mennä terapiaan, vaikka tarvetta olisi.

-ap

[/quote]

Ei tarvitse mennä pidemmälle, ämmittely on jo väkivaltaa. On tarpeetonta miettiä, voisiko hän olla fyysisestikin väkivaltainen.

Tosiaan on tarvetta terapialle noilla oireilla. Miksi pelkäät terapiaan menemistä - pelkäätkö avautua, pelkäätkö tunteita ja kipeiden asioiden käsittelyä, vaiko tulevaisuutta erilaisena ihmisenä, tms?

Oletko varma, ettet käytä tätä siivousasiaa verukkeena, jonka kuntoonsaamista toivomalla voit jäädä toivomaan kuuta taivaalta tekemättä mitään konkreettista sen eteen? Silloin kun ongelmaksi asettuu mies omine vikoineen, sinun ei tarvitse miettiä omia ongelmiasi.

Minun nähdäkseni sinulla ei pitäisi olla suurempaa pelättävää terapiassa, kun olet aivan hyvin tainnut kestää tämän suoranaisen löylytyksen, jota tänne uskoutuva osakseen saa. Et ole lainkaan niin heikko ja arka kuin oireesi antavat ymmärtää. Nekin vaikuttavat suorastaan traumaperäisiltä. Äidilläsi on saattanut olla liiankin hyvät syyt totella miehen sanaa, ja sinä olet ehkä todistanut paljon rajumpaa väkivaltaa kuin nyt kokemasi on. Tai vähintään sen uhkaa?

78: Oikeastaan pelkään tuota kaikkea. Tuntuu valtavalta kynnykseltä hankkia apua. Pelkään että leimaannun "sairaaksi".

Tiedän että yhtälailla miehen ja minun käytös on väärin. En saisi antaa ihmisten talloa minua. Kai se on helpompaa miettiä, että kuinka saisin miehen taas kunnioittamaan minua, kuin että kuinka pääsisin yli traumoistani ja oppisin pitämään puoliani. Mies on osannut kohdella minua hyvin, joten tuntuu helpommalta yrittää korjata hänen kunnioituksen puutteensa.

Osut pelottavan oikeaan analyysissäsi, oletko joku terapeutti? :D Väkivallan uhka oli läsnä koko lapsuus ajan. Isän sanaa toteltiin, tai muuten tuli turpaan. Äidille riitti se kerta, ja hän piti huolen että minä en saisi osaani. Vähintään kerran kuussa piilouduin lastenhuoneen kaappiin, jonne kuului hyvin selvästi kuinka isä uhkaili äitiä milloin milläkin tavalla ja piti tuntikausien monologia kuinka me olemme huonompia ihmisiä. Tätä jatkui siihen asti kunnes muutin pois kotoa ja he erosivat.

-ap

Niin ja isä ei koskaan ollut muuten kotona, kuin uhkailemassa meitä. Saattoi olla viikkoja jossain, ja tulla sitten kotiin päiväksi, nostamaan metakkaa.

-ap

[quote author="Vierailija" time="25.05.2014 klo 00:05"]

78: Oikeastaan pelkään tuota kaikkea. Tuntuu valtavalta kynnykseltä hankkia apua. Pelkään että leimaannun "sairaaksi".

Tiedän että yhtälailla miehen ja minun käytös on väärin. En saisi antaa ihmisten talloa minua. Kai se on helpompaa miettiä, että kuinka saisin miehen taas kunnioittamaan minua, kuin että kuinka pääsisin yli traumoistani ja oppisin pitämään puoliani. Mies on osannut kohdella minua hyvin, joten tuntuu helpommalta yrittää korjata hänen kunnioituksen puutteensa.

Osut pelottavan oikeaan analyysissäsi, oletko joku terapeutti? :D Väkivallan uhka oli läsnä koko lapsuus ajan. Isän sanaa toteltiin, tai muuten tuli turpaan. Äidille riitti se kerta, ja hän piti huolen että minä en saisi osaani. Vähintään kerran kuussa piilouduin lastenhuoneen kaappiin, jonne kuului hyvin selvästi kuinka isä uhkaili äitiä milloin milläkin tavalla ja piti tuntikausien monologia kuinka me olemme huonompia ihmisiä. Tätä jatkui siihen asti kunnes muutin pois kotoa ja he erosivat.

-ap

[/quote]

En ole terapeutti, vaikka kavereissa niitä on ja on tullut opiskeluajoista asti puhuttua heidän kanssaan psykologiasta ja luettua kaikenlaista suositeltua. Se tietty näkökulma tarttuu. Mutta elämänkokemus ratkaisee. On tullut nähtyä säikyteltyjä eläimiä ja ihmisiä, ja jos joku jää tunniksi tutisemaan, se ei yleensä ole niinkään päävikaa kuin kovia kokemuksia.

Jos isä on messunnut teille, miten huonoja ihmisiä olette, niin ei ole ihme jos pelottaa sairausleima tai miehen moitteet. Paljon vähemmänkin häpäisevistä oloista on tuloksena avunhakemista karttelevia ihmisiä. Jokaisella kun on kuitenkin jonkinlaiset hyvät syyt elämänvalinnoilleen, vaikka ne olisivatkin pelon ohjaamat. Pelkohan on sellainen asia, että yleensä ennemmin valitsee tutun isonkin pelon kuin epämääräisen lupauksen pelon vähenemisestä tulevaisuudessa. Pelon tehtävä kun on pitää ihminen turvassa ja estää häntä pistämästä nokkaansa leijonan luolaan, ja silloin on tavallaan melkein järkevääkin jäädä nykytilanteeseen, joka kuitenkin on jotenkin kestettävissä. Sitten vain voi käydä niin, että jos se nykytilanne alkaa heiketä, siitä ei osaakaan loikata pois, koska pelko senkuin lisääntyy ja pakottaa ihmisen toistamaan vanhaa kaavaa.

Tarvitsisit vähintään ymmärtäväisen ystävän kuuntelevaa korvaa, että saisit otettua henkistä etäisyyttä tilanteeseen rauhassa ja jonkun ajan kuluttua saisit senverran itsevarmuutta, että ilkeisit näyttää isän tuomioille kieltä ja etsiä kaiken tarvitsemasi avun. Voisikohan sen koulusi terveydenhuolto auttaa - sinulla olisi kesä aikaa mietiskellä asioita ja kerätä uutta näkökulmaa ja rohkeutta?

Oli miten oli, minusta helpottavimpia psykologisia oivalluksia on se, että me olemme lopultakin aika samasta puusta veistettyjä tarpeinemme ja pelkoinemme, ja reagoimme ihan ymmärrettävästi maailmaan. Toki jokainen oirekirjo on omansa, niinkuin jokaisen elämäntarina ja persoonallisuus on, ja joskus oireilu on niin arkijärjenvastaista, että siitä nolostuu naapurin koirakin. Mutta silti se on täysin normaalia ihmisestä, joka tietää tarpeeksi historiastasi ja ihmistieteistä. Me kun tosiaan olemme samaa lajia sitten kuitenkin.

Jos se tuomitsematon ystävä puuttuu, voit kuitenkin itse ottaa etäisyyttä tilanteeseesi ja alkaa kohdella itseäsi ystävällisesti ja ymmärtäen, niinkuin se ihanneystävä tekisi. Kun opit katsomaan reaktioitasi ikään kuin ulkoa päin, et ole enää niin pelon vietävissä. Opeta itsesi hankkimaan uutta sisältöä elämään - pelko kaventaa elämänpiiriä ja lisää sitäkautta tulevaisuudenpelkoa. Pelkoa voi kuitenkin kouluttaa, ja se on opiskeltavissa oleva taitolaji. Palkitse itseäsi aina kun olet onnistunut laittamaan pelollesi kaulapannan ja talutushihnan, ja jos se rimpuilee liikaa hihnassa että jaksaisit sitä pidellä kauempaa, sido se äkkiä lähimpään puuhun ja lähde itse jäätelölle. Sitten taas uusin voimin muutama puunväli eteenpäin. Kyllä ihmisessä sitä voimaa kuitenkin aina on paljon enemmän kuin kukaan uskoo.

81: Kiitos kovasti avustasi ja sanoistasi! Tuntuu, että helpotus tähän tilanteeseen odottaa syksyllä, kun koulu alkaa. Silloin meidän on miehen kanssa "pakko" puhaltaa yhteen hiileen. Tuntuu myös jotenkin pienemmältä kynnykseltä mennä puhumaan ongelmistani kouluterkkarille, kuin nyt ottaa yhteyttä ties minne.

Minulla on muutama ystävä, jotka ovat olleet melko samanlaisessa tilanteessa. Ehkä se auttaisi meitä kaikkia hieman keskustella tuntemuksistamme. :)

-ap

Sori, mutta jos mies tekee ruokaa, maksaa laskut ja käy kaupassakin ja on se työssäkäyvä, niin musta sun kuuluu se siivouspuoli tehdä. Laskujen maksu on helppoa, mutta pidemmän päälle oikeasti rasittavaa. On sekin kotityö, jota pitäisi arvostaa.

Meillä minä laitan ruoan, hoidan lapset, maksan laskut, siivoan ja mies käy töissä. Koska meillä on lapset, en halua erota. Ei se ole musta syy. Miehen pyykkejä en pese. Kaupassa se käy ja joskus on jopa tiskikoneen tyhjentänyt. Muuten menee hyvin ja mikään ei ole mihinkään muuttunut jiten näillä mennään. Ruokaa en sille töihin enää tee kun itse menen töihin. Saa syödä ulkona tai laittaa itse. Rahan takia nytkin teen, koska ostaisi jotain valmisruokaa ja kebabia joka päivä.

Ryhdy aktiiviseen työnhakuun, näin sinulle ei jää aikaa kaiken maailman kahvinkeitoille :)

[quote author="Vierailija" time="24.05.2014 klo 16:32"]

61: Voi kun voisinkin olla tekemättä ilman että saan paskamyrskyä niskaan.

Esimerkiksi kahvinkeitto aamulla tuntuu olevan minun hommani, enkä edes juo kahvia! Joka aamu mies huutelee sängystä "voitko keittää kahvia", eikä siihen auta kieltävä vastaus. Kun yritän järkiperustein selittää että nyt en ehdi/en voi/ei ole mun hommani mies suuttuu. "miks oot taas tänään noin hirvee ämmä" "onko sulla menkat" yms yms ja voi useamman tunnin olla kärtyinen aiheesta.

Nyt hän on keksinyt argumentin, johon en millään voi vastata takaisin "mää meen töihin/tulin töistä, sää kyllä ehdit tehdä tän mulle" (joka on ärsyttävällä tavallaan totta?)

-ap

[/quote]

Keitä sitten ne kahvit samalla tavalla mitä mies siivoaa eli sinne päin. Pistät vettä ja kahvijauhoa ihan summamutikassa.

Miehesi ei tunnu arvostavan sinua yhtään. Hän kyllä kohtelee sinua ihan samalla tavalla kun menet töihin, perusteluna on, että olet saanut lomailla kuukausikaupalla. Tuo syy kelvannee miehelle ainakin vuoden pari. Mieti, millainen työmääräsi on sitten, jos teillä on lapsia. Äitiyslomalla teet kaiken ja töihin palattuasi teet vieläkin kaiken.

Istut alas miehen kanssa ja otat tämän asian puheeksi silloin. Jos toinen käskyttää ja on tottunut siihen, että toinen toimii käskystä, niin silloin sitä riitaa tulee. Ihan erikseen sanot, että nyt on keskusteltava ja kerrot rauhallisesti miehelle mikä mättää. Samalla sanot, ettet aio enää katsoa tälläistä pompottelua, kun saat sen opiskelupaikan ja että muutos olisi hyvä tehdä jo ajoissa.

Jos et pysty vastustamaan komentoja, vastaa ainakin niin, että mies tajuaa miltä sinusta tuntuu. Esim.

Jees, massa.

Jees, mai loord

Kyllä, herra, piikasi hoitaa asian

Kyllä teidän ylhäisyytenne, ettehän mitenkään voi itse kerätä levittämiänne sukkia ja kalsareita lattialta

  Jne...

Itse kyllä siivoisin mielelläni jos joku laittaisi sen ruuan. Mutta jos mies pyyttää sinua passaamaan niin miksi suostut?

Eli minusta on ihan ok työnjako, että toinen siivoaa ja toinen laittaa ruokaa. Se johtuu siitä, että inhoan ruuanlaittoa.

Itse olin samassa tilanteessa, kunnes en enää ollut. Mies oli kaikin puolin mainio, mutta jaoimme täysin erilaiset siisteyskäsitykset, ja lisäksi mies salaa käytteli hyväkseen minun tehokkuuttani; tiesi, että minä kestän kaaosta huonommin kuin hän, joten ovelasti odotti että siisteys vain tapahtuu minun toimestani.

Olemme edelleen yhdessä, mutta asumme nykyään erillään, sillä muutin pois.

66&68: Erittäin hyviä vinkkejä, kiitos! :D

67: Olen muutamaan otteeseen ohimennen saanut keskusteltua hänen käskyttelystään, ja silloin hän on myöntänyt komentelevansa minua. Mutta kun tositilanteessa mainitsen, että hän taas komentaa, hän vetää herneenpalkoja nokkaan? Siinä vaiheessa minä joudun paniikkiin, ja haluan paeta koko tilanteesta.

Milloinhan opin olemaan jotain muuta kuin tällainen kynnysmatto? :(

-ap