Lue keskustelun säännöt.
Olen todella kateellinen työkaverille!
21.12.2020 |
Meillä oli isot YT-neuvottelut, meidät molemmat irtisanottiin. Työkaveri ei ollut moksiskaan, sanoi vaan, että ovat miehensä kanssa säästäneet vuosien varrella ja töihin ei ole uudestaan kiire. Muutenkin taitaa puheista päätellen olla aika ihannemies hänellä, kaikenlaista huomiointia on kertonut vuosien varrella.
Jostain syystä en meinaa päästä yli nyt tästä, että työkaveri voi ottaa potkut ihan huoletta ja jatkaa vain miehensä kanssa elämää. Itsellä on ollut itkuisia iltoja ja mietin vain mitenkä tästä voi päästä eteenpäin.
Olemme olleet ihan hyvissä väleissä mutta nyt en edes tahdo enää ikinä häntä tavata ja irtisanomisaika tuntuu tosi pitkältä, hänellä 3 kk ja mulla 4.
Miten tästä kateudesta pääsee yli?
Kommentit (88)
Vierailija kirjoitti:
Joitakin vuosia sitten kipuilin työssäni. Kyllästytti. Mieheni kannusti irtisanoutumaan ja etsimään jotain muuta työtä. Lupasi huolehtia minusta vaikka en töitä löytäisikään. Irtisanouduin ja löysin uuden mielenkiintoisen työn sitten aika pian kuitenkin. Kun mainitsin työkavereille miten uskallan irtisanoutua, niin se kateus miehestäni mikä muutamalle iski oli ihan käsittämätön.
Olen yksi aiemmin kirjoittaneista, meillä nyt sama tilanne, irtisanominen tuli, mutta mieheni sanoi, että nyt sitten toisin päin: minä elätin meitä, kun hän opiskeli, nyt on hänen vuoronsa.
Omaisuutta on sen verran, että katto pään päällä ja luoja tietää, että ei tässä nyt mitään ostella tarvitse, romua ja roinaa talo täynnä, kuten keski-ikäisillä kai tapaa. Eli eiköhän me pärjätä vaikka vähän vähemmällä sitten ja alkuun nyt etenkin säästöillä.
Minä luulen, että aloittajallakin itse asiassa on kateus enemmän siitä, että työkaverilla on miehestään tuki. Se on ymmärrettävää, jos tuntee turvattomuutta ja toivoisi, että voisi taakan jonkun kanssa takaa. Ymmärrettävää ei ole sen sijaan tuntea vahvoja vihantunteita sen vuoksi, että jollakulla toisella on.
Joku sanoikin, että vain työt meni ja näin itsekin koen. Ja jos aloittajaa nyt yhtään helpottaa kateus, niin kyllä meillä vanhemmilla pareilla on jo läsnä aina huoli toisen terveydestä, se olisi se elämän pysäyttävä asia, ei työ.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse potkut kokeneena voin sanoa että itselle ainakin se rahan tulon loppu oli siinä pienin juttu. En siis millään usko että työkaverisi olisi henkisesti sen selvemmillä vesillä vaikka ei rahallisesti olisi pakko heti töihin mennäkään. Tilastollisestikin vaan on niin että mitä vähemmän aikaa on mennyt potkuista, sen helpommin työllistyy. Ei siis välttämättä ole ollenkaan hyvä juttu jäädä chillailemaan vaikka siihen sitten olisi varaakin. Voi käydä lopulta aika huonosti.
Ap luuli saavansa tukea omille ajatuksille ja haukkuja työkaverille, mutta lukijat eivät ole kateellisia kuten ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saisitko tilanteesta pontta hakea ahkerasti uusia paikkoja ja ”pakkotilanne” laittaisi menestymään paremmin hauissa. Mitä jos saisitkin nopeammin uuden paikan kuin työkaverisi joka jää syömään säästöjään. Yritä olla vaipumatta masennukseen! Tsemppiä!
Mäkin luulen, että teet nyt vain työkaverista syypukkia.
Se on joko syntipukki tai syypää, mutta ei syypukki.
Vierailija kirjoitti:
Itse potkut kokeneena voin sanoa että itselle ainakin se rahan tulon loppu oli siinä pienin juttu. En siis millään usko että työkaverisi olisi henkisesti sen selvemmillä vesillä vaikka ei rahallisesti olisi pakko heti töihin mennäkään. Tilastollisestikin vaan on niin että mitä vähemmän aikaa on mennyt potkuista, sen helpommin työllistyy. Ei siis välttämättä ole ollenkaan hyvä juttu jäädä chillailemaan vaikka siihen sitten olisi varaakin. Voi käydä lopulta aika huonosti.
Näinhän se on.
Siitä huolimatta en itse jaksa miettiä potkuja enkä vielä työelämää ja olen todella helpottunut, että toivottavasti ainakin hetkeksi pääsen pois. Olen ollut todella väsynyt huomatessani, miten työelämä kiristyy koko ajan, työntekijän edut huononevat, työnantajasta tulee vaativampi ja epäreilumpi ja tätä myötä koko työyhteisön kestävyys heikkenee, välit kylmenee ja kummallista kyräilyä esiintyy yhä enemmän.
Tietyt, röyhkeät tyypit porskuttavat.
En välitä enää, onko hyvä vai huono juttu jäädä chillailemaan, jään vaan chillailemaan. Työikää on vähän reilu 10 v, mutta en kertakaikkiaan välitä, miten siinä käy. Jos huonoiten, sitten vain tullaan toimeen vähemmällä.
Onneksi mieheni on samaa mieltä, tekee töitä kun niitä vielä on, mutta ei todellakaan enää ole minua itku kurkussa työntämässä näiden kateellisten ihmisten sekaan, sillä samanlaisiahan he ovat siellä työpaikallakin olleet. Kadehtimassa, kun kerrot jotain kivaa kotona tapahtunutta, vaikka miten pientä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meille ei kuulu myös toinen suosittu esitys, lapsiluku - lapsettomat kun pitäisi sanoa ensimmäisenä irti, kun heillä ole velvollisuuksia.
jostain olen lukenut, että jossain työehtosopimuksissa olisi sellainen ehto, että jos on alaikäisiä huollettavia, niin yt-neuvotteluissa tämän pitäisi painaa niin, että lapseton irtisanotaan ensin. tietenkään tuo ei ole oikein, mutta johonkin työehtosopimukseen tuollainen on saatu läpi.
On vähän huvittavaa huomata, miten moni kuitenkin on hakemassa ap:n kateudelle lohtua työkaverin tilanteesta, esittämällä, että eihän se varmaankaan oikeasti ole niin hyvä, minkä vuoksi apn ei kannata olla kateellinen.
Kyllä se voi olla niin hyvä. Katselen juuri vierestä työkaveria, joka on myös perheystävä ja hän jää ihan hyvillä mielin pois töistä, rahallisesti turvattuna ja vapaampia päiviä miehensä kanssa odottaen. Minustakin hän on nämä päivät ansainnut.
Muutama on asiallisesti sanonut, että apn kannattaisi nyt alkaa tutkimaan, mistä moiset epäterveet vihantunteet kumpuavat. Sieltä se apu ja parannus apn tilanteeseen tulee, ei työkaverin puheiden tai "voi vielä käydä huonosti"-tulevaisuuden manaamisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaveri otti aikoinaan irtisanomisen tosi lunkisti. Latasi akkuja vuoden kotona ja sitten pääsi takaisin töihin.
Ap, työkaveri ei tosiaan liity tilanteeseesi millään tavoin. Mieti, miksi koet tässä kohtaa vahvaa hylkäämisen tunnetta, joka herättää vihaa ja kateutta. Mieti, miksi perusturvallisuuden tunteesi on järkkynyt. Mieti, mitä voit elämässäsi muuttaa nyt, kun työ ei ainakaan hetkeen ole sitä estämässä.
Luontoa? Kirjoja? Pieniä kotimaan matkoja vaikka naapurikylään? Mistä voisi nauttia pienellä rahalla vaikka ihan yksin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ollut työkavereina apn kaltaisia tyyppejä. Hirveän kateellisia ja ilkeitä. Mä olen säästänyt vuosikausia, ei ole edes autoa eikä omakotitaloa, kuten noilla kateellisilla. Silti musta puhuttiin selän takana pahaa miten rikas olen ja kuittailtiin välillä päin naamaakin, kun en yhtynyt kahvipöytävalituksiin miten kenelläkään ei ole rahaa, "tili tuli tili meni", miten taaskaan ei pääse reissuun (ennen koronaa) jne. Meillä oli kuitenkin kaikilla kokoaikatyö ja normaali palkka, että johonkinhan hekin sen rahan ovat käyttäneet, jos mitään ei ole jäljellä.
Sitten mun työt loppui kyseisessä paikassa ja lähdin viikon reissuun ulkomaille. Olisinpa päässyt kuulemaan ex-työkavereiden kahvipöytäkommentit siitä! 😂 Eivät vaan ikinä tajunneet miten paljon säästeliäämmin mä elin sitä jokapäiväistä arkea ja siksi mulla oli säästöjä ja mahdollisuus reissuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi olla kateellinen juuri työkaverillesi kun maailmassa on niin paljon muita, joilla menee vielä paremmin? Lisäksi maailmassa on lukemattomasti ihmisiä, joilla menee paljon huonommin kuin sinulla. Jokseenkin turhaa olla kateellinen sen sijaan, että keskittyisit elämään omaa elämääsi niin hyvin kuin pystyt.
Tämmöistähän se on.
Tuli minullekin aikoinaan irtisanomislappu kouraan ja kun työkaveri vaivihkaa kysyi, että mitäs nytten ja kun sanoin, että ei tässä mitään kun on 25 sijoitusasuntoa niin kyllä leuka loksahti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse potkut kokeneena voin sanoa että itselle ainakin se rahan tulon loppu oli siinä pienin juttu. En siis millään usko että työkaverisi olisi henkisesti sen selvemmillä vesillä vaikka ei rahallisesti olisi pakko heti töihin mennäkään. Tilastollisestikin vaan on niin että mitä vähemmän aikaa on mennyt potkuista, sen helpommin työllistyy. Ei siis välttämättä ole ollenkaan hyvä juttu jäädä chillailemaan vaikka siihen sitten olisi varaakin. Voi käydä lopulta aika huonosti.
Näinhän se on.
Siitä huolimatta en itse jaksa miettiä potkuja enkä vielä työelämää ja olen todella helpottunut, että toivottavasti ainakin hetkeksi pääsen pois. Olen ollut todella väsynyt huomatessani, miten työelämä kiristyy koko ajan, työntekijän edut huononevat, työnantajasta tulee vaativampi ja epäreilumpi ja tätä myötä koko työyhteisön kestävyys heikkenee, välit kylmenee ja kummallista kyräilyä esiintyy yhä enemmän.
Tietyt, röyhkeät tyypit porskuttavat.
En välitä enää, onko hyvä vai huono juttu jäädä chillailemaan, jään vaan chillailemaan. Työikää on vähän reilu 10 v, mutta en kertakaikkiaan välitä, miten siinä käy. Jos huonoiten, sitten vain tullaan toimeen vähemmällä.
Onneksi mieheni on samaa mieltä, tekee töitä kun niitä vielä on, mutta ei todellakaan enää ole minua itku kurkussa työntämässä näiden kateellisten ihmisten sekaan, sillä samanlaisiahan he ovat siellä työpaikallakin olleet. Kadehtimassa, kun kerrot jotain kivaa kotona tapahtunutta, vaikka miten pientä.
Mä samaistuin tähän. Olen ikäni töitä tehnyt, parikymppisestä ilman taukoja, mutta viime vuosina meni työnteosta maku, kun kaikkia pieniäkin etuja kiristettiin ja tuli tunne, että just me 50+ porukka halutaan ihan savustaa ulos. Piilovttuiluja 15 v nuoremmilta pomoilta, kyselyjä täysin selkeästi ja oikein merkityistä työajoista, mussutusta 1 t aikaisemmin lähdöstä (vaikka on joustava työaika) jne.
Mulle ei enää tullut yhtään hyvä mieli tehdystä työstä eikä siellä olosta. Tunsin, että mua ei arvosteta eikä tällä enää ole merkitystä. Niin kun lappu tuli kouraan heitin kevyet heipat ja sovimme miehen kanssa, mistä menoista tingitään (lehdet, salit, jne) ja mitä ajoitetaan toisin (ei kaikki laskut yhtä aikaa).
Tullaan toimeen mainiosti. Mulle jää aikaa esim pieneen kodin kunnostukseen, mitä olen aina halunnut tehdä, kävelyihin luonnossa, lukemiseen. Koskaan en ole näitä oikein ennättänyt tehdä, kun aina oli joku paperi töistä mukana vähintään illaksikin.
Ei me kauhean leveästi nyt eletty ennen potkujakaan, mutta ainakaan ei yhtä onnellisesti eletty.
Minä huomasin YT-aallossa, mikä merkitys parisuhteella on. Tajusin itsekin alkaa vaalimaan omaani, ei se työ meitä pinnalla pidä, vaan läheiset ihmiset.
Keskity omaan elämääsi ja muista, että jokaisella on mörkönsä, ja jokainen myös voi omaan onnellisuudentunteeseensa vaikuttaa. Ja kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Sinulla on toisaalta aikaa tottua uuteen tilanteeseen.
Keskity omaan itseesi.
Sun pitää ap puhua psykologille. Kuulostaa tosi oudolta että itkeskelet joka ilta. Vaikutat masentuneelta! Ja miksi olet rakentanut kaiken työpaikan varaan? Identiteettisi ja muun. Herran jestas kun sulta puuttuu henkinen kasvu. Mutta nyt on hyvä tilanne oppia. Unohda koko työkaveri, miksi mietit hänen tilannetta. Eihän se liity mitenkään suhun? Tottakai ymmärrän että potkut on järkytys mutta jotenkin otat tämän tilanteen tosi huonosti.
Yllättävän paljon aloittajaa tuntuu kiinnostavan toisen eläminen... Jos keskittyisit omaan elämääsi, niin ehkä siihenkin löytyisi vielä iloa jostakin! Työkaverisi vaikuttaa nauttivan omasta elämästään, vaikkei aivan ihanteellinen tilanne olisikaan, mutta tämä ilmeisesti nyt syö naista rotan lailla. Älä jää räpiköimään itsesääliin - se ei kaunista ketään.
Miten joku jaksaa keskittyä työkaverin elämään, kun on itse saanut potkut? En ihmettele, että potkut tuli.
Kiva mies sinulla