Mistä synnytysmasennus johtuu? En millään pahalla ihmettele,

ja toisaalta se voi tulla erilaisissa tilanteissa.Monesti synnytyksen jälkeisen masennuksen sairastaneilla ei ole aiempaa mielenterveysongelmataustaa. Masennukseen vaikuttaa hormonitason hurja pudotus synnytyksen jälkeen. Lisäksi uupumus herkistää masennukselle. Toisilla on ongelmia raskausaikana tai synnytyksessä. Myös kaikenlaiset vuosien varrella kerääntyneet vastoinkäymiset ja stressitilanteet voivat altistaa masennukselle.Joku voi sairastaa joka lapsensa syntymän jälkeen masennuksen, joku vaan vaikka kolmannen lapsensa kohdalla. Mutta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta toipuu.

aina olen lapset ilman tukiverkkoja ja miestä hoitanut ja on mielestäni onnellisinta aikaa elämässä, jopa koliikkivauvan kanssa joka itki KOKO ajan paitsi syödessä ja nukkuessa.

Toisilla vaikutta enempi ku toisilla. Mä olen liittänyt sen siihen, kun synnytyksen jälkeen elimistön hormonipitoisuus romahtaa huisisti. Kaksi kertaa masennuksen kokenut ja tällä kolmannella kertaa alkaa lääkitys heti synnytyksestä.

hormonaalinen asia eli fysiologinen tausta on olemassa. estrogeenitasot laskevat nopeasti ja tämä aiheuttaa masennusta. Myös prolaktiinihormonilla on vaikutusta mielialaan.

Minullakin ollut ihanan auvoisaa aikaa synnytyksen jälkeen. Kumpaankin lapseeni olen heti oitis rakastunut ja kokenut hellyyttä ja läheisyyttä. Ahdistunut olo, pelot, huono olo fyysisesti alkaneet vasta paljon myöhemmin esim. 5-6kk lapsen ollessa. Johtunut itselläni osittain väsymyksestä ja toisen lapsen jälkeen parisuhdeongelmista ym muista asioista, ei lapsesta. Itselläni ei ollut masennusta ensimmäisen lapsen jälkeen.Masennukseen liittyy lapsuuden kokemukset ja äitisuhde ja niiden asioiden läpikäyminen, yksinäisyys, hormonaaliset asiat, väsymys, lapsen vaativuus, parisuhdeongelmat. Itselleni noista kaikista muodostui ylitsepääsemätön vyyhti toisen lapsen jälkeen. Ei masennus varmaan pahimmasta päästä, mutta vaikea tilanne. Mies ei osallistunut kotitöihin, eikä ollut paljoa kotona. Itse olin kahden toisen uhmaavan, toisen korvakierteessä olevan kanssa aina kahdestaan ilman ystäviä kotona, odottaen että mies saapuu väsyneenä vittuilemaan takaisin kotiin.No, kaikesta on selvitty ja ilman enempää ketään syyllistämättä tässä ollaan, yhdessä eletään ja lapsiamme älyttömästi rakastetaan, ja toisiamme myös kriisin jälkeen uudestaan.

että itsekin olen ollut aina positiivinen ihminen, joka hoitanut elämässään asiat hyvin ja masennus iski täysin puun takaa.

Jos siis itse on vauvana saanut riittävän hyvää hoitoa (myös emotionaalisest), suojaa se jo pitkälle vauva-arkea. Monilla masentuneilla voi olla hurjan suuret odotukset omasta äitiydestään, on jäänyt itse paitsi jotain tärkeää vauva-aikana, väsymys, puolison tuen puute fyysisten juttujen lisäksi. Mutta jokaisella on oma tarinsa ja synnytyksen jälkeinen masennus ei ole mitään legendaa tai muoti-ilmiö, valitettavasti. Turhan monet äidit sen kanssa kamppailevat ja turhan monet jäävät hoitamatta.

en tosin itse silloin ymmärtänyt kuinka lopussa olin henkisesti ja fyysisestikkin....turvaverkko oli kunnossa ja apua sain vaikka en sitä pyytänytkään. näin jälkikäteen ajatellen en tullut neuvola tätimme kanssa oikein toimeen eikä hän juurikaan minulta vointia kysellyt... nyt kun pikkukakkosen synnyttyä vaihdoimme tätiä on aina kysellyt vointiani ja onko ollut ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ja milä arki tuntuu ja jaksannko.osasyynä oli myös vuoden aika. kestän älyttömän huonosti väsymystä ja esikko syntyi joulukuussa. kevät oli älyttömän raskas aikakausi kun mies teki pitkää työpäivää ja oli paljon pimeää aikaa jolloin muutenkin vietän jotenkin "horros" aikaa. pikkukakkosemme syntyi toukokuussa ja valoa riitti jolloin mielenikin pysyi pirteämpänä vaikka stresssin määrä oli moninkertainen kuin esikon syntymän aikoihin. eli kyllä synnytyksen jälkeinen masennus tai masentuneisuus kausi voi tulla vaikka sitä ei erikseen suunnittele ja mulla se ilmeni mm. niin etten puhunut esikollemme ensimmäisten noin 2kk mitään... sen jälkeen alkoi helpottaa kun illat valostuivat ja siinä vaiheessa keskustelimme paljon siitä mitä äitiys/vanhemmuus tarkoittaa... minä olin asettanut itselleni riman jonnekkin pilviin ja kun mm. imetys ei onnistunut sisäisesti häpesin ja tuntsin itseni epäonnistujaksi. vasta kun aloin ymmärtää mitä kukin minulta odottaa äitinä/kotivanhempana homma alkoi luistaa.... ajattelin aina että mieheni odotti minulta enemmän kuin sain aikaan ja olin niiiiiiiiiiiiin väärässä kuin olla ja voi.minulla oli mielen taantuma kausi tämän kakkosenkin syntymän jälkeen mutta kun osasin "varoa" jo "riman" korkealla asettamistta niin selvittiinpähän siitäkin....ja tosiaan oli vain pikkukakkosen syntymä, miehen välilevytyrä leikkaus, miehen vatsaportti leikkaus, omakotitalon lioppusiivous ja mutto. yms muuta pientä niin selvisin kyllä paremmin mutta paistaa se aurinko sekaiseenkin kotiin :-) kohta vuosi muutosta ja leikkauksista ja ihme kyllä kaikki muuttolaatikot purettu... viimeiset noin 1kk sitten :-)

ja kaikki aina minulle sanoo että sä ajattelet kaikesta niin positiivisesti... eli kyllä se iskee positiiviillekkin... enemmän on kyse siitä kuinka korkeat vaatimukset itsellleen asettaa

itse olen myös positiivinen, aktiivinen ja aikaansaava. Mutta masennuksen aikaan en jaksanut kerta kaikkiaa mitään ja kaikki oli mustaa, itkin vaan. En ole koskaan oikein ymmärtänyt itsemurhan tekemistä, olen aina ajatellut, että aina pitää sen verran uteliaisuutta tulevaa kohtaan olla, että jaksaa eteenpäin. Mutta niin vain itsekin aloin masentuneena miettimään, mitä jos rysäyttäis rekan alle kun tuntui oma olo niin surkealta ja epäonnistuneelta. Mutta itsemurhaa en koskaan onneksi yrittänyt.

Toiset lääkärit ovat sitä mieltä, että kyse on hormoneista. Toiset ei usko hormoneihin ollenkaan. Toiset uskovat lapsuusajan kokemusten vaikutukseen, toiset ei. Monet lääkärit eivät tiedä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta mitään.

samoin sillä kuinka paljon tuntee saavansa mieheltään niin konkreettista apua kuin etenkin henkistä vanhemmuuden jakamista. Kirjassa Raskaus mahdollisuutena/toisena mahdollisuutena vain mikähän se nyt olikaa nimeltään kerrottiin synnytyksen jälkeisen masennuksen sekä oman kiintymyssuhteen ja lapsuuden kokemusten välisestä yhteydestä.

samoin sillä kuinka paljon tuntee saavansa mieheltään niin konkreettista apua kuin etenkin henkistä vanhemmuuden jakamista. Kirjassa Raskaus mahdollisuutena/toisena mahdollisuutena vain mikähän se nyt olikaa nimeltään kerrottiin synnytyksen jälkeisen masennuksen sekä oman kiintymyssuhteen ja lapsuuden kokemusten välisestä yhteydestä.

Olisin varmaan itse selvinnyt vähemmällä jos olisi ollut apua sairastelevan ja valvottavan vauvan ja uhmaikäisen esikoisen kanssa. En ehkä täysin ilman masennusta, mutta ainakin helpommalla. Tuntui, että en kenenkään mielestä ollut riittävän väsynyt, että minua olisi tarvinnut auttaa. Useimmat hokivat, että reipastu nyt vaan ja hoidat lapsia niin miehesi jaksaa käydä töissä. Käy vähän ulkoilemassa ja kyllä se siitä. Tai perhekerhossa tapaamassa muita äitejä niin saat seuraa. Kukaan ei tuntunut tajuavan, että vaikka en ollutkaan itsemurhan partaalla vielä, asia ei todellakaan ratkennut pelkästään perhekerhossa käymällä... Masennuin siitä vielä lisää, kun muut äidit olivat niin reippaita ja iloisia. Mieheni haukkui minua kun en kuulemma hoitanut kotia riittävän hyvin ja valitti kun ei saanut seksiä. Äitini sanoi aina, että "on tässä muutkin selvinneet ja sullahan on kaikki sentään hyvin". Neuvolassa olin aina olevinani kuin kaikki olisi loistavasti eikä siellä kukaan muuta epäillytkään. Tuntui ettei siellä äidin hyvinvointi kiinnostanutkaan, pelkästään vauvan.

Mistä synnytysmasennus johtuu?

Erotuksena esim. surusta, jolle on jokin tunnepuolen syy.

osittain varmaan säätelyjärjestelmän toiminta on perinnöllisesti ohjautuvaa, osittain sen muotoutumiseen vaikuttaa lapsuusajan kokemukset ja siten kiintymyssuhteen laatu. Suhde ja kokemukset ensisijaisen hoitajan kanssa vaikuttaa lapsen neurologiaan - tietyt yhteydet vahvistuvat tiettyjen tapahtumien ja rekatioiden toistuessa, toiset yhteydet taas heikkenevät.