Uusperhe : voiko uusi kumppani tykätä lapsista?

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni (mies) on hyvin lapsirakas ja kohteli seurustelukumppaninsa lapsia kuin omiaan. Masentui syvästi, kun suhde päättyi, ei menettänyt vain kumppania vaan "perheen". Epäilen, ettei toista kertaa antaisi itsestään yhtä paljon toisten lapsille.

aika tyhmä mies. onhan se odotettavissa, että yh jättää tämänkin miehen, kun on jo lasten isänkin jättänyt.

Yh:t on todistetusti jättäjiä. Ei kannata kiintyä yh:seen tai sen lapsiin. Se jättää pian uudenkin miehensä.

Aina sanotaan, että lapsilla on jo äiti/isä, mutta kyllä todellisuudessa se isä -tai äitipuoli joutuu pitkälti sen toisen vanhemman roolin ottamaan jos samassa taloudessa asutaan. Vanhemmuutta kun ei voi hoitaa etänä. Kaikki muu on paskapuhetta. Se on vähän niin kuin töissä olisi väliportaan esimiehenä. Vastuuta on, mutta et voi konkreettisesti vaikuttaa mihinkään.

Mä tykkään mieheni pojasta, MUTTA hän käy meillä tosi harvoin. Lisäksi mieheni oli eronnut pojan äidistä jo raskausaikana (nainen jätti, mieheni ei ole k*sipää :)). Luulen, että asiat ei olisi menneet näin helposti jos poika asuisi meillä puoliksi ja jos olisivat vaikka hiljattain eronneet pojan äidin kanssa kun minä astuin kuvioon. Pojan pitäisi olla meillä joka toinen vkl, mutta eipä poika aina sovitusti ilmesty ja käy meillä noin kerran kuukaudessa. Helppo tulla toimeen, kun ei eletä arkea yhdessä. En tosiaan tiedä, mikä olisi tilanne jos poika asuisi meillä, sitten olisi varmaan alkanut ärsyttää... Mutta omasta kokemuksesta voin suositella viikonloppuvanhempaa kumppaniksi. Meidän perhe ainakin pyörii hyvin (meillä on myös yksi yhteinen lapsi ja toinen tulossa). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni (mies) on hyvin lapsirakas ja kohteli seurustelukumppaninsa lapsia kuin omiaan. Masentui syvästi, kun suhde päättyi, ei menettänyt vain kumppania vaan "perheen". Epäilen, ettei toista kertaa antaisi itsestään yhtä paljon toisten lapsille.

aika tyhmä mies. onhan se odotettavissa, että yh jättää tämänkin miehen, kun on jo lasten isänkin jättänyt.

Lasten isä jätti perheensä. Mutta joo, opettavainen kokemus oli lopulta ystävälleni, varmasti on varovaisempi vastedes.

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni (mies) on hyvin lapsirakas ja kohteli seurustelukumppaninsa lapsia kuin omiaan. Masentui syvästi, kun suhde päättyi, ei menettänyt vain kumppania vaan "perheen". Epäilen, ettei toista kertaa antaisi itsestään yhtä paljon toisten lapsille.

Kuulostaa hyvältä mieheltä. Toivoittavasti ei kuitenkaan katkeroidu tuosta ja saa vielä oman perheen.

Mieheni lapsi on syntynyt kultalusikka per sees sä ja sen näkee kaikessa ja meillä on miehen kanssa pureskelemista, kun äidin isä ostaa lapselle kaiken minkä keksii pyyttää.

Vierailija kirjoitti:

Kadun sitä että lähdin uusperhekuvioon. Olin nuori ja naiivi. Nyt arjen pyörityksessä huomaan että tää on kamalaa, en tule toimeen kumppanini lapsen kanssa, en pidä hänestä eikä hän minusta. Välit on kohteliaat mutta etäiset. Haluaisin nauttia kodistani, elää täällä vapaasti valiten kenen kanssa haluan asua ja viettää aikaa. Lapsen toinen vanhempi luonnollisesti tunkee kapuloita rattaisiin minkä ehtii, mm. lasujen muodossa, koska ei kestä sitä että lapsi asuu puolet kuukaudesta meillä.

Minä ja oma lapseni jäämme luonnollisesti alta vastaajiksi ja kumppanini ja hänen exänsä ihmeellisten pyöritysten varjoon, kumppanini palvoo lastaan vissiin korvatakseen vanhempiensa riitoja ja menneisyydessä tapahtunutta eroa. Eriarvoisuus lasten välillä on huomattava.

Tässä siis teille totuus uusperhearjesta, uskaltaisin väittää että harva pääsee helpommalla. Yksi sana teille jotka sitä harkitsee:

ÄLKÄÄ.

Jep, sama viesti täältä. Ei mitään hyvää. ÄLKÄÄ.

T. 8v uusioperheessä

Mielenkiintoisia kommentteja.

Minä tiedän miehen, joka elää uusperheessä. Miehellä ei ole omia lapsia, mutta puolisonsa lapsille on kyllä käytännössä isän roolissa. Ja omasta vapaasta tahdosta. Tuli lasten elämään, kun he olivat alle kouluiässä. Mies asui ensin erillään, mutta muuttivat myöhemmin yhteen ja menivät naimisiin.

Tämä nyt yhtenä esimerkkinä. Ja toinenkin tulee mieleen. Yhteistä näille on se, että ulkopuoliset eivät välttämättä edes tiedä, ettei lapset ole biolapsia toiselle vanhemmalle. Itsekään en aluksi tiennyt tässä jälkimmäisessä tapauksessa, ennen kuin tutustuin perheeseen paremmin.

Mutta tämä ei-biovanhempi toimii kuin kuka tahansa vanhempi: käy neuvolassa, vie harrastuksiin, huolehtii, että koulussa on tarvittavat tavarat mukana ym.

Olen ollut miehen kanssa yhdessä 10 vuotta, hänellä 3 lasta. Suoraan sanoen jos olisin tiennyt mitä tämä on, en lähtisi tähän touhuun, mutta nuorena ja ihastuneena sitä katseli asiaa ruusunpunaisten lasien läpi. Suurin syy tähän tosin on se, että olen itse rauhaa, hiljaisuutta ja yksinoloa rakastava introvertti ja näiden tarve tuntuu vanhemmiten lisääntyvän, lisäksi elämäntilanteemme on muokkautunut niin että aika iso osa lapsien kuskauksesta ym on minun vastuulla (miehellä firma vie aikaa enemmän kuin ennen, itse osa-aikaisella. Toisaalta taas miehen firman menestys hyödyttää myös minua osaltaan taloudellisesti)

Nyt vanhin lapsista on jo täysi-ikäinen ja hän antaa kyllä osviittaa että ehkä se ”palkinto” odottaa ”pahaa äitupuoltakin” kunhan loputkin kasvaa ja itsenäistyy. Soittelee ja kyselee kuulumisia, suhtautuu minuun kuin perheenjäseneen, se tuntuu todella hyvältä. Keskimmäinen vaikeassa murrosiän mylläkässä ja nuorimmainen oli vasta 2 vuotias, kun tulin kuvioihin- minä olen ollut hänen muistikuvissaan aina. Myös se ajatus pitää mukana tässä tiukemmin, jos joskus käy mielessä ero, tässä se vaikuttaa muidenkin elämään kuin itseeni, vaikkei biologisia lapsiani olekaan. Lapsien takia ei ihan pikku jutuista olla lyömässä kattiloita jakoon, mielestäni sellaista vastuuta kannattaa jokaisen miettiä, joka suhdetta meinaa perustaa lapsellisen kanssa.

Koitetaan nauttia ja elää hetkessä, mutta kyllä odotan sitäkin aikaa, kun asutaan miehen kanssa kahden ja saadaan mennä ja reissata miten lystää :)

Vierailija kirjoitti:

että aika iso osa lapsien kuskauksesta ym on minun vastuulla

Monien vanhempien "perusvelvollisuudeksi" ymmärtämä lasten kuskaus ei ole ongelma autottomissa perheissä, missä lapset jo varhain opetetaan liikkumaan itsenäisesti.