Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Hoitamattomuus tulee yhteiskunnalle kalliiksi (vuodatus)
30.04.2014 |
Olen pyytänyt apua mielenterveysongelmiini yli kymmenen vuotta. Ikävuodet 16-24 hoettiin että "sä olet vielä niin nuori" ja painettiin villaisella traumat ja kaikki kamaluudet. Kun täytin 25, siirryin aikuisten puolelle ja siellä ottivat vakavasti kerrankin eikä vähätelty. Sääli, että esim. terapiaa ei edes haettu koska aina oli jokin syy. Yleensä työntekijä vaihtui kahdesti vuodessa tai useammin. Eräs joulu en enää jaksanut vaan yritin itsemurhaa.
Pian tämän jälkeen vaihdoin kuntaa ja sain todella hyvää hoitoa. Lääkärini oli kauhuissaan ja vihainen siitä, miten minut oli jätetty heitteille hoitoni suhteen ja tapasi minua kahden kuukauden välein omasta ehdotuksestaan. Hän uskalsi myös puhua suoraan; minusta ei tule koskaan ns. normaalia, tuskin edes työkykyistä. Papereissani lukee että olen erittäin vaikea tapaus hoidon kannalta, koska kannan mukanani useampaa eri traumaa ja sairastan erilaisia häiriöitä kaupan päälle. Hän sanoi, että on konsultoinut ylilääkärin lisäksi erästä toista ylempää tahoa, mutta hänkään ei osannut suositella mitään täsmähoitoa tai lääkitystä, joten nyt joudutaan menemään arvailemalla.
(Sain antipsykoottisen lääkkeen ja rauhoittavia, näitä kolmannen satsin tänä vuonna.)
16-vuotiaana olin keskivaikeasti masentunut.
18-vuotiaana sain persoonallisuushäiriö-diagnoosin.
19-vuotiaana mukaan tuli ahdistuneisuushäiriö sekä paniikkihäiriö.
23-vuotiaana aloin kärsimään dissosiaatiosta.
25-vuotiaana papereissani luki, että masennus on kroonistunut.
27-vuotiaana minulla oli psykoottisia jaksoja.
Kuinka pitkälle mennään, että sitä hoitoa tulee..? Itsemurhayrityksen jälkeen en päässyt edes päiväksi tarkkailuun, kotiin lähettivät. Osastolla en ole ollut koskaan, päiväsairaalassa yhden päivän (kuusi tuntia). Olen kotona, en pärjää ja pelkään, ahdistun jne. jatkuvasti. Kotitöitä en tee, ruokaa en laita koska en joko jaksa tai pysty keskittymään. Olen yliherkkä kosketukselle, äänille, ihmisille. Kauanko vielä tätä helvettiä jatkuu..? Miksi en pääse kuntoutukseen tai sairaslomalle tai...
Kenen etu on tämä nykysysteemi, että istun kotona kärsimässä enkä käy tuettuna opiskelemassa, töissä tai edes jossain toiminnassa? Jos olisin saanut esim. terapiaa ja sairaalahoitoa, olisin voinut olla aivan eri kunnossa sen jälkeen ja ehkä jopa tuottavassa työssä.
Kommentit (8)
Todella surullista, etteivät sun vanhemmat ole osanneet hakea ja vaatia sulle apuja... Mitä sinä haluaisit tehdä, olla saikulla, opiskelemassa...?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="30.04.2014 klo 19:40"]
Todella surullista, etteivät sun vanhemmat ole osanneet hakea ja vaatia sulle apuja... Mitä sinä haluaisit tehdä, olla saikulla, opiskelemassa...?
[/quote]
Vanhempani kuolivat kun olin nuori, äitini huumeiden yliannostukseen ja isäni sydänkohtaukseen mökillä (oli yksin). Ja kotona oli sellainen mentaliteetti ettei mistään puhuttu, masentuneet on laiskoja jne. Kulissit kunnossa, mikään muu ei.
Mitähän haluaisin tehdä..? Hyvä kysymys. Haluaisin päästä eteenpäin elämässäni, esim. opiskella jotain. Töihin en pääse, koska en pysty tekemään täyttä päivää vointini takia, eikä nykymaailmassa kaivata kaltaisiani "puolikkaita" ihmisiä minnekään. On nähty...harjoitteluissa ym. kiitetään ja ylistetään, mutta töitä ei sitten (muka) olekaan.
Ap
hyvä että olet nyt saanut apua, ehkä se taho auttaa sua noiden asioiden kanssa. kuulostaa tosi raskaalta elämältä...
5, on hienoa tosiaan että löysin vihdoinkin lääkärin joka tekee työnsä kunnolla. Hoitajalla käyn myös, mutta tämä on jättänyt tapaamisia väliin- onneksi lääkäri lupasi puhua tästä hoitajalle, että näin ei saa toimia. Tuntuu, että koko ajan pitää olla vaatimassa kaikkea ja olla vähän ikävä ihminen? Muuten jää jalkoihin...
Ap
Elämä on välillä rankkaa ja ihanne yhteiskunta hoitaa heikoimmatkin. Emme elä ihanne yhteiskunnassa, vaan raha määrää kaikesta.
Kenelläkään ei ole liikaa rahaa, joten välillä yhteiskunta tekee huonompiakin linjanvetoja rahankäytössä, mutta viranomaiset joutuvat toimimaan niiden huonompienkin linjanvetojen mukaan. Kun kukaan ei osoita linjanvetoja yleisemmin huonoiksi, niitä ei muuteta yksittäisten tapaustenkaan osalta, jos kukaan ei vaikuta sen eteen.
Tilanne on kuitenkin parempi kuin ilman mitään yhteiskunnan apuja ja siihen saakka kunnes joku muuttaa linjanvetoja on elettävä sen hetkisen tilanteen mukaan. Yhteiskunta on rakennettu niin, ettei yksikään viranomainen kanna vastuuta ratkaisuistaan, jos ne eivät ole vastoin yhteiskunnan yleisempiä linjanvetoja. Samat yhteiskunnalliset reunaehdot koskevat kaikkia, joka käytännössä tarkoittaa, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa asioihin jotka koskevat itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan osaa vaikeuksiesi johdosta. Oletko ajatellut mahdollisen yksinäisyyden voivan vaikuttaa? Olisi kiva vaikkapa antaa sinulle suukko.
-Mies 29v-
Monella on samantapaisia tarinoita myös fyysisten sairauksien kanssa. Oikeaa diagnoosia vuosikausia etsiessä ja tutkimuksia jonottaessa ehtii puhjeta uusia liitännäissairauksia.
Suomen terveydenhuolto ei todellakaan ole maailman huippua, vaikka olisikin kuinka hyvää verrattuna Itä-Eurooppaan.
Alue: Aihe vapaa
Surullista :(