Lue keskustelun säännöt.
Milloin tahansa syntyneiden isien tyttäret, onko teillä samanlaista?
09.12.2020 |
Pistetään tästä pystyyn isäsuhde-keskustelu sen pitkän äitisuhteita käsittelevän ketjun kaveriksi. Itse olen viime aikoina alkanut tuntea tarvetta puhua isäsuhteesta ja kuulla muidenkin kokemuksia ja ajatuksia. Sisaruksilleni ja äidilleni en halua puhua ajatuksistani ainakaan vielä, puolisolle voisin mutta en vielä oikein tiedä, miten. Kirjoittaminen on jostain syystä helpompaa.
Tuntuu, että oma suhde isääni on kasvanut hieman kieroon alusta asti. Toisaalta hän on tehnyt parhaansa lastensa eteen: hoitanut meitä siinä missä äitikin, on vienyt meitä retkille ja puuhannut kanssamme. Pikkuisina hän piti meitä usein sylissä. Ruuasta tai mistään muusta ei ole koskaan ollut pulaa, vaikka emme aina saaneetkaan kaikkea mitä olisimme hinkuneet (kuten ei kuulukaan, minusta on tervettä ettei lapsia kuorruteta tavaralla ja että he oppivat, että kaikkea ei saa vain sormella osoittamalla). Näistä kaikista olen kiitollinen isälle. Hän on myös antanut hyviä neuvoja elämään ja opettanut tarpeellisia käytännön asioita.
Tunnepuoli taas... Voin sanoa rehellisesti, että pienenä ja vähän isompanakin pelkäsin isää. Hän suuttui ja huusi, saattoipa tukistaa ja antaa luunapin jos vaikka pöydässä maitolasi kaatui vahingossa. Ylipäänsä hän opetti asioita niin, että jos rauhallinen neuvominen ei ekalla kerralla tuottanut tulosta, niin sitten huudettiin ja neuvottiin fyysisesti. Muistan pienenä parkuneeni ruokapöydässä aika monta kertaa, kun isä opetti miten aterimia pidetään. Hänellä ei jotenkin ollut yhtään kärsivällisyyttä eikä hän tajunnut, että lapsi ei ole tyhmä tai tahallaan tottelematon, jos ei vielä osaa jotain. Muistan, kun hän opetti veljiäni sahaamaan lautoja. Toinen taisi olla suunnilleen eskari-ikäinen ja toinen pari vuotta vanhempi, joten eihän se saha heti mennyt hyvin ja suoraan. Molemmat pojat itkivät ja yrittivät sahata, isä sätti vieressä kun "ei tuosta tule nyt yhtään mitään!"
Minusta on hirveän kuvaavaa, että kun kerran sanoin isälle, että "iskä sun ei sais huutaa mulle, kun mä oon vasta kolme", niin isä tuhahti takaisin, että hän huutaa niin että asiat menevät perille.
Ala-asteen loppupuolella uskalsin jo uhmata isää ja väittää vastaan. Siitäkös sota tuli, koska LAPSET EIVÄT VÄITÄ ISÄLLE VASTAAN VAAN TEKEVÄT KUTEN HÄN SANOO. Meillä oli aikamoisia huutoriitoja vielä pitkälle mun teini-ikääni ja ne alkoivat yleensä siitä, että isä käyttäytyi minusta epäreilusti ja sanoin sen ääneen. Isä saattoi silloin käydä tukkaan tai niskaan kiinni ja ajaa pihalle sisävaatteissa, vaikka olisi ollut talvi. Näistä riidoista ei koskaan puhuttu jälkeenpäin eikä pyydetty anteeksi, ei kummankaan aloitteesta.
Kommentit (58)
Vierailija kirjoitti:
Te kenellä ollut surkea, huono tai ilkeä isä: aiotteko auttaa ja hoitaa hänen asioitaan kun tulee vanhukseksi joka tarvitsee apua?
En. Aijon käytännössä pestä käteni hänestä kokonaan ja vanhuus ei ole asiassa mikään poikkeus. Hänen kaltaisensa ihminen ottaa pikkurillin myötä kädenkin ja siitä saisin itse loppuviimeksi kärsiä.
Vastaus 16
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihailen teitä, jotka olette katkoneet välit hankaliin vanhempiin. Sama on tullut itsellenikin mieleen monta kertaa.
Erityisesti te, joilla on omia lapsia ettekä tapaa vanhempia, miten vanhempanne suhtautuvat asiaan? Eikö heille ole edes kulissin takia tärkeää olle yhteyksissä lastenlapsiin?
Vierailija kirjoitti:
Te kenellä ollut surkea, huono tai ilkeä isä: aiotteko auttaa ja hoitaa hänen asioitaan kun tulee vanhukseksi joka tarvitsee apua?
Luultavasti autan jos hän itse ottaa yhteyttä, katuu tekojaan ja pyytää anteeksi... Isäni on siis itse laittanut välit poikki minun kanssani noin kolme vuotta sitten. Se oli narsistin ns. viimeinen oljenkorsi, saadakseen jonkinlaisen reaktion minulta aikaan, kun minä en hyppinyt hänen pillinsä mukaan.
Ja isäni on välit siis jo useamman kerran laittanut poikki kanssani, ja sitten taas ottanut yhteyttä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Säälin häntä, sillä hänellä itsellään on ollut hyvin vaikea lapsuus, ja nämä tempaukset ja hänen persoonallisuushäiriönsä ja kieroutuneet käytösmallinsa ovat sen seurasta, uskoisin.
Mutta en voi häntä parantaa, ja siihen päälle erityisesti vielä se, kuinka huonosti hän on minua, omaa lastaan, kohdellut lapsuudessani.
Vierailija kirjoitti:
Luultavasti autan jos hän itse ottaa yhteyttä, katuu tekojaan ja pyytää anteeksi... Isäni on siis itse laittanut välit poikki minun kanssani noin kolme vuotta sitten. Se oli narsistin ns. viimeinen oljenkorsi, saadakseen jonkinlaisen reaktion minulta aikaan, kun minä en hyppinyt hänen pillinsä mukaan.
Ja isäni on välit siis jo useamman kerran laittanut poikki kanssani, ja sitten taas ottanut yhteyttä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Säälin häntä, sillä hänellä itsellään on ollut hyvin vaikea lapsuus, ja nämä tempaukset ja hänen persoonallisuushäiriönsä ja kieroutuneet käytösmallinsa ovat sen seurasta, uskoisin.
Mutta en voi häntä parantaa, ja siihen päälle erityisesti vielä se, kuinka huonosti hän on minua, omaa lastaan, kohdellut lapsuudessani.
Jatkan vielä sen verran, että auttaisin siis tuossa tapauksessa sen vuoksi, että itse saisin puhtaan omantunnon, enkä jäisi katumaan sitä etten auttanut kun elämän loppu isälläni lähestyi. Tiedän että asia jäisi vaivaamaan minua, jos isäni pyytäisi (katuen) apua, ja kieltäytyisin.
Muistelisin, että pikkulapsena isäni oli ihan osallistuva, vietti aikaa minun ja sisaruksien kanssa ja mentiin kalaan ja telttailemaan, mutta kouluikäisenä se jotenkin loppui tyystin. Hän kävi töissä, töiden jälkeen sohvalle ja ärsyyntyessään huusi meille lapsille. Tuntui, ettei hän kommunikoinut meille mitenkään muuten kuin ärsyyntyessään, eikä mekään sitten tietysti hänelle. Äiti oli lempeä ja selkeästi se ykkösvanhempi, jolle kerrottiin asiat ja kysyttiin niitä. Muistan lapsena toivoneeni, että joku toinen olisi isäni. Onneksi kuitenkin välit ovat hieman lämmenneet, kun me lapset kasvoimme aikuisiksi ja muutimme pois kotoa. Sen jälkeen hän kai havahtui siihen, että ne lapset "menikin jo" ja elää nyt omaa aikuista elämäänsä. Ihan hyvät välit siis nykyään.
Minä olen ysärin alun lapsi ja isä syntynyt 60-luvun puolivälissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun isäni on hyvin samankaltainen kuin aloittajalla. Hän kyllä osallistui lastenkasvatukseen äidin ohella, otti mukaan hommiinsa ja kotona ei ollut pulaa ruuasta tai vaatteista. Rahaa sai kun oli tarve perustellusti saada.
Mutta ne järjettömät kilarit... Jos jokin ei sujunut kuten hän halusi. Jos joku lapsista ei kerrasta oppinut jotakin asiaa, niin huutamalla ja haukkumalla se hänen mielestään onnistui. Jos lähkysen kanssa oli alakouluikäisen ongelmia, hän huusi ja haukkui idiootiksi, tyhmäksi, ääliöksi... Opettele siinä sitten kertolaskuja itku silmässä, itsetunto lyötynä.
Näin vanhemmalla iällä vasta tajunnut narsistiset piirteet ja että hänen käytöksenä oli opittua omilta vanhemmiltaan.
Isä 50 luvulla syntynyt, itse 80 luvulla
Keskusteluhan on lähtenyt lentoon, hienoa. Vaikka toisaalta on surullista, että niin monella muullakin on solmuja isäsuhteessa. Kärsineen itseluottamuksen ja omanarvontunnon korjaaminen on pitkä tie, mutta täytyy toivoa, että sitä pääsisi kulkemaan mahdollisimman pitkälle itse kukin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksei tähän ketjuun voi kirjoittaa?
Oma isäni ei ollut samanlainen, mutta isäpuoli kyllä. Olen itse syntynyt 90-luvun alussa, oma isäni 1945, isäpuoli 50-luvun alkupuolella. Vanhempani siis erosivat kun olin pieni ja asuin lapsuuden vakituisesti äidin ja isäpuolen kanssa. Isääni näin kyllä säännöllisesti koko ajan.
Isäpuoli oli aikalailla aloitustekstissä kuvatun kaltainen. Hermostui ihan mitättömistä asioista, jopa raivostui. Hermostuessaan isäpuoli myös yritti joskus käydä kiinni esim. hiuksiin tai käsiin. Ja siis ne hermostumisen syyt saattoi olla ihan mitä tahansa, jos esimerkiksi hänen tietokoneessaan tai autossaan oli joku ongelma, mitä hän ei itse osannut korjata. Ja tästä hän toki raivosi sitten koko perheelle, huusi, paiskoi ovia ja tavaroita.
Hänellä ei ollut mitään käsitystä lapsista tai lastenhoidosta. Hän jo pikkusisarukseni vauva-ajasta lähtien jätti äidin hoitamaan meidät käytännössä kokonaan yksin, pikkusisaruksen yöheräilyistä alkaen. Toisaalta, ei hänen vastuulleen lapsia uskaltanut ehkä jättääkään. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä lapsilta voi vaatia. Hän joskus jopa pyysi meiltä tuolloin ala-asteikäiseltä ja alle kouluikäiseltä lapselta, että miten se joku hänen kiukuttelemansa tietokone- tai auto-ongelma korjataan, ja sitten hermostui lisää, kun me pienet lapset ei osattu hänelle vastata ja häntä auttaa. Sitten hän haukkui meitä osaamattomiksi ja hyödyttömiksi jupisten itsekseen, että "eihän meillä mitään osata".
Pahinta oli ehkä juuri se henkinen väkivalta, ja ne hänen itsemurhauhkailunsa. Hän siis hermostuessaan ja raivostuessaan toisinaan uhkasi itsemurhalla, ihan seurasta välittämättä.
Oma isäni taas on täysin erilainen. Häneen on aina voinut luottaa, ja hän on turvallinen. Hän myös näyttää tunteensa, kertoo rakastavansa ja halaa, mikä on ehkä hänen ikäluokilleen ei ole edes mikään itsestäänselvyys. Toki tuo isäpuolen käytös on jättänyt lapsuuteni minuun jotain jälkiä, mutta aika paljon taas oman isän kanssa vietetty aika on korjannut niitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksei tähän ketjuun voi kirjoittaa?
Viesti varmaan sisälsi jonkun "kielletyn" sanan ja jäi filtteriin. Sama on kaikissa ketjuissa.
Mun isä oli syntynyt 1920-luvulla. Oli hyvin kannustava, mutta oli hänellä joitain vanhanaikaisia käsityksiä. Esim.että on miesten ja naisten työt. Näitä käsityksiä kyllä reippaasti kyseenalaistin, nuoresta asti. Muuten hän oli kyllä hyvin lämmin ja välittävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen samaa sukupolvea kuin AP. Olen myös pohjoisesta, mainitsen, koska eteläläiset ihmiset vaikuttavat yleisesti olevan sivistyneempiä. Isäni on perheensä esikoinen ja lemmikkilapsi, joka ei ikinä tee äitinsä (mummoni) mielestä mitään väärää. Mummo sitten haukkuu kaikki muut lapsensa lyttyyn.
Oma "isäni" on aina ollut juro sadisti, jonka muistan lapsuudessani lähinnä istumasta television edessä. Jos siihen meni väliin, sai luunapista. Kerrankin muistan alle kouluikäisenä nukahtamisvaikeuksissa menneeni hakemaan lohtua isältä, joka istui vain hiljaa vihastuen näennäisesti yhä enemmän. Aloin sitten itkemään ja pyysinkin ääneen, että isä antaisi anteeksi ja tulisi peittelemään, mutta hänpä napautti luunapilla otsaan. Itkin itseni yksin uneen.
Huutamalla "neuvominen" on myös minulle tuttua. Sitten, kun teki väärin, isä sätti tai hirnui ivallisesti päälle. Hän on jopa soittanut heti kavereilleen kertoakseen töppäyksestäni ja puhelimessa nauranut kustannuksellani. Kiivastuessaan hän syytti aina muita, varsinkin meitä lapsia, esimerkiksi kaukosäätimen hukkaamisesta, vaikka mitään todisteita ei edes ollut. Äiti mukaili hampaat irvessä isän itsekästä tahtoa ja meidät pakotettiin milloin minnekin, minne lapset eivät edes kuuluneet, ihan mihin aikaan tahansa, esimerkiksi ampumaradalle yöllä. Hän oli myös ahdistavan rajaton seksuaalisesti ja muistan yläasteella pelänneeni, että isä r*iskaisi minut yöllä. Minulla on nykyään sellainen olo, etten yllättyisi, jos hän paljaistuisi p-fiiliksi.
Nykyään en jaksa puhua hänen kanssaan puhelimessa tai edes lähetellä tekstiviestejä, koska hän on sietämätön ihminen, jolla kiinnostaa vain tasan tarkkaan omat harrastukset, moittiminen ja yleinen hyväksikäyttäminen. On käsittämätöntä, miten niin henkisesti tyhjä ihminen voi edes olla olemassa... ja jopa yhdessä ihanan, empaattisen naisen kanssa. Rehellisesti sanottuna odotan ja toivon hänen kuolemaansa, paitsi, että sitten pitäisi käydä läpi perintöasiat ja hänen ahdistava talonsa...
Olen todella pahoillani tavasta, jolla isäsi kohteli sinua.
Isäni on täydellinen, ei ikinä tee mitään väärää ja on oikea huippuihminen! Hän on aina ollut niin ymmärtäväinen ja osaa kuunnella ja hänen edessään saa näyttää kaikki tunteet ilman että tulee huutoa ja haukkuja päälle. Hän ei ole ikinä moittinut tai raivonnut meille mistään arkipäiväisestä asiasta. Meillä on erittäin läheiset välit ja rakastan kotona vierailua! Minulla ja siskollani ei ole hänen kasvatuksen jäljiltä minkäänlaisia mielenterveysongelmia ja olemme iloisia lapsuudestamme!! Mielenterveysongelmamme on tietysti äidin vika, joka ei ole tehnyt samalla tavalla kaikkeansa meidän vuoksi ja kohdellut meitä kuin lapsiaan tulisi kohdella!
T Narsistin lapsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä, että tämä ketju aloitettiin. Toisessa ketjussa alkoi ärsyttämään, kun kaikki pahuus oli äideissä, vaikka perheissä varmasti isilläkin oli osuutensa perheen sisäiseen dynamiikkaan.
Oma isäni osaa toimia vain 2-6 v lasten kanssa. Ei osallistunut vauva-aikana, mutta leikki-ikäisenä osallistui enemmän kuin kavereiden isät. Sitten kun lapselle alkoi tulla enemmän omia mielipiteitä ei kyennyt suhtautumaan niihin kuin aikuinen, vaan meni johonkin ihme tiloihin ja raivostui kohtuuttomasti. Tosin kuritti fyysisesti niin pienestä kuin muistan. On uhkaillut väkivallalla myös naapurin lapsia. Löi vielä kun olin täysi-ikäinen. Oli tiukka kasvattaja, meillä oli enemmän kieltoja kuin kellään kaverilla ja kotitehtäviä oli enemmän, ruoanlaittoa ja siivousta jo alakoululaisena, koko talon siivous, mattojen pesu kesällä, kasvimaan kitkeminen jne. Loma-aikoina vapaa-aikaa oli rajallisesti toisin kuin kavereilla. Isäni mielestä naisten ei tule ajaa autoa, kommentoi edelleen jos on nainen bussikuskina tms. Silti opetti minut ajamaan autoa jo alakoulussa, samoin traktoria. Omituisen ristiriitainen käytös. Suuttuu edelleen, jos esittää eriävän mielipiteen, pitää puolikin vuotta mykkäkoulua, uhkailee itsemurhalla. Lapsena ja nuorena pelkäsin isääni, en juuri kertonut hänelle mistään enkä edelleenkään keskustele hänen kanssaan juurikaan. Pysyttelin poissa hänen näkyvistään. Teni-ikäisestä asti ansaitsin omat rahat ja maksoin kaiken itse. Äitini maksoi lasten ruuat. Emme harrastaneet perheenä mitään, isäni matkusteli ja harrasti ”poikien” kanssa.
Surullisin olen siitä, että äitini on katsonut tätä kaikkea läpi sormien ikään kuin lamaantuneena, voimatta suojella lapsiaan. Äitini tunnistaa isäni puutteet, mutta ei edes lastensa vuoksi ole kyennyt toimimaan, vaan on katkeroitunut. Toisaalta hän on mahdollistanut isäni ”poikamieselämää” perheessä. Isäni puhuu toisinaan rumasti äidilleni, molemminpuolinen arvostus ja kunnioitus puuttuu. Isäni on sitä mieltä, että mies on perheen pää ja naisten on toteltava ja palveltava. Tuettava häntä. En muista kovinkaan monta kertaa, että isäni olisi tukenut. Jos valitti jostain niin yleensä sai kuulla, että se on varmaan ansaittua.
Nykyisin isäni valittaa, että lapset ovat kiittämättömiä. Olen kuitenkin asiallisissa väleissä, mutta ilmaisen omat rajani. Ilmeisesti tämä on kiittämättömyyttä, kun en ryhdy kynnysmatoksi.
Itse olen syntynyt -68 ja isäni -25. Hän oli hyvin vaikea ihminen monella tapaa, mutta varsinkin se, että kärsi mt-ongelmista, eikä ollut mitään hoitoa niihin, oli haastavaa. Eli hyvänä aikana osasi olla mukava ja melkein kuin "tavallinen", mutta huonona aikana aivan vainoharhainen ja sekopäinen. Siis tälläistä jekyll/hyde-meininkiä, oli kuin yö ja päivä persoonat. Isä oli älykäs, parhaimmillaan auttavainen, hyväsydäminen, kiltti ja kehuva, mutta sitten hetken päästä ei kelvannut mikään, mitä tein, olin täysin arvoton (päti kaikkiin). Väkivaltaakin piisasi, mutta enemmän äitiä kohtaan. Kun kasvoin, oli enemmänkin henkistä kuittailua. Hän rauhoittui vanhetessaan huomattavasti ja loppuajan olimme väleissä kyllä, emme mitenkään läheisiä. Isä kuoli -98.
Vierailija kirjoitti:
Ilman isää (eli isä poistunut elämästä jo vauvana) on silti parempi elää kuin sadistisen paskan lapsenhakkaajaisän kanssa.
Toki. Mutta kyllä isättömyys voi jättää ikävän merkkinsä sekin.
https://wehavekids.com/family-relationships/When-Daddy-Dont-Love-Their-…
Oma isäni (myös 60-luvulla, minä 90-luvulla syntynyt) muistuttaa niin paljon aloittajan kuvausta, vain kurituksen ja suoran vihaisuuden määrä on oikeastaan olematon. Tai äksyilyä ja tiuskimista ja ivallisuutta välillä. Nyt kolmikymppisenä olen edelleen väleissä ja haluan ollakin, mutta googletin tätä aihetta kun (lapsuuskotona ollessa) tuntuu taas siltä, että isäni on jotenkin epäreilulla tavalla sietämätön.
Erosin seurustelukumppanistani, joka muistutti isääni joiltain ominaisuuksiltaan, ja inhottaa tuntea pettymystä äitini puolesta, joka ei ole tehnyt samaa. Tuntuu niin kuin pettäisin vanhempani pitämällä heidän liittoaan niin epäreiluna äitiäni kohtaan. Ja samalla isääkin kohtaan.
Minua ärsyttää ja vaivaa, että vaikka isä on isä, hän on välillä sietämätön tunnetaidottomuudessaan ja ivallisuudessaan ja siinä, ettei hän kysy tai tunnu välittävän elämästäni. Olen ikään kuin edustuslapsi, jonka saavutukset ovat riittävällä tasolla ja 'kaikki kunnossa'. Ei muuta.
Äitini taas on läheinen ja huolehtivainen. Isä sen sijaan ei koskaan edes soita minulle.
Joten kiitos vertaistuesta.
Te kenellä ollut surkea, huono tai ilkeä isä: aiotteko auttaa ja hoitaa hänen asioitaan kun tulee vanhukseksi joka tarvitsee apua?