Lue keskustelun säännöt.
Milloin tahansa syntyneiden isien tyttäret, onko teillä samanlaista?
09.12.2020 |
Pistetään tästä pystyyn isäsuhde-keskustelu sen pitkän äitisuhteita käsittelevän ketjun kaveriksi. Itse olen viime aikoina alkanut tuntea tarvetta puhua isäsuhteesta ja kuulla muidenkin kokemuksia ja ajatuksia. Sisaruksilleni ja äidilleni en halua puhua ajatuksistani ainakaan vielä, puolisolle voisin mutta en vielä oikein tiedä, miten. Kirjoittaminen on jostain syystä helpompaa.
Tuntuu, että oma suhde isääni on kasvanut hieman kieroon alusta asti. Toisaalta hän on tehnyt parhaansa lastensa eteen: hoitanut meitä siinä missä äitikin, on vienyt meitä retkille ja puuhannut kanssamme. Pikkuisina hän piti meitä usein sylissä. Ruuasta tai mistään muusta ei ole koskaan ollut pulaa, vaikka emme aina saaneetkaan kaikkea mitä olisimme hinkuneet (kuten ei kuulukaan, minusta on tervettä ettei lapsia kuorruteta tavaralla ja että he oppivat, että kaikkea ei saa vain sormella osoittamalla). Näistä kaikista olen kiitollinen isälle. Hän on myös antanut hyviä neuvoja elämään ja opettanut tarpeellisia käytännön asioita.
Tunnepuoli taas... Voin sanoa rehellisesti, että pienenä ja vähän isompanakin pelkäsin isää. Hän suuttui ja huusi, saattoipa tukistaa ja antaa luunapin jos vaikka pöydässä maitolasi kaatui vahingossa. Ylipäänsä hän opetti asioita niin, että jos rauhallinen neuvominen ei ekalla kerralla tuottanut tulosta, niin sitten huudettiin ja neuvottiin fyysisesti. Muistan pienenä parkuneeni ruokapöydässä aika monta kertaa, kun isä opetti miten aterimia pidetään. Hänellä ei jotenkin ollut yhtään kärsivällisyyttä eikä hän tajunnut, että lapsi ei ole tyhmä tai tahallaan tottelematon, jos ei vielä osaa jotain. Muistan, kun hän opetti veljiäni sahaamaan lautoja. Toinen taisi olla suunnilleen eskari-ikäinen ja toinen pari vuotta vanhempi, joten eihän se saha heti mennyt hyvin ja suoraan. Molemmat pojat itkivät ja yrittivät sahata, isä sätti vieressä kun "ei tuosta tule nyt yhtään mitään!"
Minusta on hirveän kuvaavaa, että kun kerran sanoin isälle, että "iskä sun ei sais huutaa mulle, kun mä oon vasta kolme", niin isä tuhahti takaisin, että hän huutaa niin että asiat menevät perille.
Ala-asteen loppupuolella uskalsin jo uhmata isää ja väittää vastaan. Siitäkös sota tuli, koska LAPSET EIVÄT VÄITÄ ISÄLLE VASTAAN VAAN TEKEVÄT KUTEN HÄN SANOO. Meillä oli aikamoisia huutoriitoja vielä pitkälle mun teini-ikääni ja ne alkoivat yleensä siitä, että isä käyttäytyi minusta epäreilusti ja sanoin sen ääneen. Isä saattoi silloin käydä tukkaan tai niskaan kiinni ja ajaa pihalle sisävaatteissa, vaikka olisi ollut talvi. Näistä riidoista ei koskaan puhuttu jälkeenpäin eikä pyydetty anteeksi, ei kummankaan aloitteesta.
Kommentit (58)
Isäni on syntynyt - 47, minä - 76. Kun olimme lapsia, isä piti meistä huolta. Äitini oli alkoholisti. Mitenkään läheiset välimme eivät olleet, niin että olisin voinut murheitani kertoa, mutta isään saattoi aina luottaa. Muutaman kerran kyllä humalaspäiten ajoi meidät pihalle, talvella, ilman päällysvaatteita. Ajoi vielä takaa kilometrin. Niistä ei sen koommin puhuttu.
Ollaan hyvissä väleissä. Nähdään viikottain ja isä auttaa aina missä voi. Nyt koronan takia olen auttanut häntä kauppareissuissa ja hoidan hänen kaikki nettiä vaativat asiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun isäni on syntynyt 50-luvulla ja hän oli meille lapsille aika etäinen. Kun olimme pieniä, niin hän antoi luunappeja aika herkästi ja karjui meille vielä herkemmin. En muista koskaan olleeni isän sylissä. Jos oli jotain huolia tai ongelmia, niin äidin puoleen käännyimme ilman muuta.
Silloin kun olimme teini-iässä, niin isälle valkeni, että äiti oli meille lapsille läheisempi vanhempi. Hieman hän vihjaili silloin, että äitimme oli käännyttänyt meidät häntä vastaan, mutta kai hän syvällä sisimmässään ymmärsi, ettei se niin mennyt, vaan sitä niittää, mitä kylvää.
Nyt kun isäni on jäänyt eläkkeelle ja me lapset olemme muuttaneet pois kotoa, niin hänestä on tullut paljon sydämellisempi ja huolehtivaisempi, oikea kanaemo, joka on valmis auttamaan vaikka keskellä yötä ja tekemään kaikkensa meidän eteemme.
Välillä mietin, että oliko se työstressiä, joka teki isästäni pahantuulisen ja keskustelukyvyttömän äkäpussin vai onko pehmoisäkulttuuri nyt vasta alkanut lyödä itseään läpi vanhemmissakin sukupolvissa vai onko kyse testosteronista. Tuttavapiirissäni on useampikin ihminen, joka kertoo isänsä muuttuneen mukavammaksi ihmiseksi, kun vaihdevuosi-ikä on jäänyt taakse.
Aika usein käy päinvastoin. Isäni, piinkova kiilusilmä narsisti, on todella paljon pahentunut vanhetessaan. Mukaan on tullut vainoharhaisuus ja perinnöllä kiristäminen (minut hän on tehnyt jo 10v sitten perinnöttömäksi testamentilla, enkä ole enää isään väleissä, mutta kaksi muuta sisarusta on ja näitä isäni peluuttaa nyt toisiaan vastaan, kiristää ja manipuloi perinnöllä). Se perinnöllä kiusaaminen on oikein narsistin lempipuuhaa. Narsistit ja luonnevikaiset pahenee vanhetessaan siksi, että viimeisetkin pidäkkeet ja sosialisen kontrollin paine katoaa. Eli niinsanotusti aletaan perseilemään estoitta.
Normaaliluonteisella varmaan luonne ehkä sitten pehmenee.
Ei ihan tuollaista ollut. Isä, synt. 40-luvulla, oli tutkija ja kirjahullu, tiesi kaiken maailmasta. Oikeasti uskoin että isä tietää kaiken, vielä lähes aikuisenakin luulin että kaikki mitä hän sanoo on totta. Piti sylissä ja luki paljon kirjoja meille. Häntä sai kyseenalaistaa, sitten hän toki kertoi miten asia oikeasti on (vuonna -75 tehtiin Saksassa tutkimus jossa osoitettiin... jne). Ei ollut kärsivällinen, muistan lapsena miten äidin ollessa poissa me lapset riekuttiin, ja isä oli nenä kirjassa. Yhtäkkiä hän kyllästyi meteliin ja rähähti. Siitä jos vielä jatkui, niin luunappi vähintään tuli. Isä ei osannut puhua mulle asioista, siis meidän elämän asioista, minun masennuksesta tai siitä että vanhemmat erosivat.
Kun sai lapsenlapsia, suli ja sitä oli ihana katsoa. Nyt isä on jo kuollut. Ikävä on, haluaisin kysyä mitä mieltä on maailman menosta.
Osalla meistä on sitten tupla-paska-säkä; meillä on umpisurkea läpipaska isä, ja ihan yhtä huono äiti.
Vaikka mun padkavanhemmat elossa ovatkin, olen ollut käytännössä koko elämäni orpo. Lapsenakin. Hädin tuskin hengissä pidettiin, ja sitten täysi-ikäistyttyä lapsi hylättiin. Sama toistui kaikkien lasten kohdalla.
Omat vanhempani eivät varmaan edes tiedä että olen mennnyt naimisiin, minulla on lapsia, tai eivät tiedä missä asun, mitä teen työkseni. Heitä ei kiinnosta, vaan elävät elämäänsä niinkuin heillä ei olisi ollenkaan lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Ei ihan tuollaista ollut. Isä, synt. 40-luvulla, oli tutkija ja kirjahullu, tiesi kaiken maailmasta. Oikeasti uskoin että isä tietää kaiken, vielä lähes aikuisenakin luulin että kaikki mitä hän sanoo on totta. Piti sylissä ja luki paljon kirjoja meille. Häntä sai kyseenalaistaa, sitten hän toki kertoi miten asia oikeasti on (vuonna -75 tehtiin Saksassa tutkimus jossa osoitettiin... jne). Ei ollut kärsivällinen, muistan lapsena miten äidin ollessa poissa me lapset riekuttiin, ja isä oli nenä kirjassa. Yhtäkkiä hän kyllästyi meteliin ja rähähti. Siitä jos vielä jatkui, niin luunappi vähintään tuli. Isä ei osannut puhua mulle asioista, siis meidän elämän asioista, minun masennuksesta tai siitä että vanhemmat erosivat.
Kun sai lapsenlapsia, suli ja sitä oli ihana katsoa. Nyt isä on jo kuollut. Ikävä on, haluaisin kysyä mitä mieltä on maailman menosta.
Useimmat isät - vaikka olivat huonoja isiä - tykkäävät silti lapsenlapsistaan. Paitsi narsistit, kuten oma isäni. Hän haluaa vahingoittaa kaikin tavoin minua ja perhettäni. Tällaisille ei voi ikävä kyllä antaa mitään mahdollisuutta tavata lapsenlapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on mukavia muistoja isästäni siltä ajalta kun olin pikkulapsi, isän kanssa leikittiin, kalastettiin, marjastettiin yms. Olin kiltti ja hiljainen lapsi. Kaikki alkoi muuttua kun tulin teini-ikään ja kun mulla alkoi olla omia mielipiteitä enkä enää ollut isän kanssa kaikesta samaa mieltä. Sitä ei isä hyväksynyt eikä edelleenkään hyväksi sitä että mulla saa olla ihan omat mielipiteet ja olen jo lähemmäs 40-vuotias. Välit on etäiset ja kun muutaman kerran vuodessa nähdään, se on sellaista että isä jauhaa omia juttujaan ja mielipiteitään tosiasioina ja minä yritän parhaani mukaan olla sanomatta paljoa mitään koska kuitenkin olen väärässä, en jaksaisi riidellä. Koen että isäni ei koskaan ole halunnut tutustua minuun oikeasti, kai hän on aina ollut sitä mieltä että tyttärestä olisi pitänyt tulla samanlainen ja samat mielipiteet omaava kuin hän itse on.
Muistan että äiti oli meillä se aikuinen ja isä oli vähän sellainen perheeseen liitetty hahmo. Vähän kuin me lapsetkin. Äiti elätti meitä ja maksoi kaiken. Isältä sai sitten pummia extraa. Koska äiti maksoi kaiken niin isällä oli varaa ostaa kaikkea kivaa ja huvitusta, vaihtaa venettä aika usein, autoakin. Osti elektroniikkaa ja meillä oli aina uusinta uutta. Isä harrasti myös uhkapelaamista. Sen matkassa oli ihan kivaa. Isän kanssa tuli vietettyä aikaa. Kuljin paljon sen perässä ja etsien häntä. Silti en ikinä isää ole oppinut oikein tuntemaan. Aina ollut isätön olo. Vika on minussa eikä hänessä. Mutta se on toinen juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n kuvaus kuulosti tutulta. Valitettavasti. :(
Ei nykyisätkään ole vielä kaikki kovin hyviä. Osa on mutta eivät kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäsuhteeni on ristiriitainen. Isä syntynyt -43 ja minä -83.
Isäni ei ole väkivaltainen, ei juuri koskaan ollut humalassa, eikä isää sinänsä tarvinut pelätä. Isäni on herkkä ja hellitteli teoilla meitä lapsia. Isästä on valtavasti hyviä muistoja ja hän oli paremmin perillä mun tarpeista kuin äiti. Isäni on huumorintajuinen ja meillä on aikalailla samanlaisia ajatuksia ja tapa suhtautua asioihin omasta vinosta kulmastamme.
Toisaalta isäni on valtaa käyttävä marttyyri, joka ei ole vanhemmiten tullut ainakaan mukavammaksi. Kärsi jonkinlaisista masennus- tai ahdistuskausista, jolloin saattoi olla viikon, kaksikin puhumatta kellekkään muulle perheessä mitään. Tällainen oli lapsena minulle hyvin traumatisoivaa, koska en voinut ymmärtää mistä on kyse ja syytin itseäni. Sittemmin omien mt-ongelmin kautta olen ymmärtänyt tätä käytöstä, mutta toivon silti, että isäni olisi tajunnut hakea jotain apua. Lisäksi hänen mielestään me lapset ei osattu koskaan mitään. Mitään ei voinut harjoitella, vaan kaikki piti osata heti valmiina. Lisäksi hän puhuu äidilleni todella rumasti, haukkuu idiootiksi ja huutaa pikkuasioita. Osoittaa mieltä passiivisagressiivisesti ja on hyvin raskasta seuraa välillä.
Isäni on minun kanssani tosi samanlainen ja se saa välillä pelkäämään, että minusta tulee vanhemmiten samanlainen jänkkäävä jäärä. Se sentään on selvää, että välittää lapsistaan, ei vaan kykene osoittamaan sitä kuin teoilla.
Olen miettinyt isäni kuoleman jälkeen paljonkin isäsuhdettani ja sen vaikutuksia omiin ihmissuhteisiini. Isäni oli monin tavoin poissaoleva hahmo perheessämme: hän oli joko töissä tai baarissa, jossain omilla retkillään, ja silloinkin kun hän oli paikalla, hän ei ollut läsnä. Emotionaalisesti poissaoleva, sanoisivat psykologiaa tuntevat. Lisäksi viinaan menevä ja katkera elämästään, ja tätä katkeruuttaan purki meihin syyttömiin ilkeytenä ja ivallisuutena. En oppinut tuntemaan koko ihmistä, sillä hän ei kertonut itsestään (lapsuudestaan, nuoruudestaan jne.) mitään. Silloinkin kun tein isän kanssa jotain, hän oli enimmäkseen puhumaton ja piittaamaton. Kun vanhempani erosivat ollessani täysi-iän kynnyksellä, en kiinnostanut isääni enää edes sen vertaa, että hän olisi pitänyt yhteyttä.
Tätä taustaa vasten ei ole mitenkään outoa, että parikymppisenä ehdin keräillä etupäässä niitä vaikeita semijuoppoja miehenretkuja, joiden kanssa mistään ei tullut mitään. Mutta olihan se miehen malli kovin jo kovin tuttu, eikä huonolla itsetunnolla varustettu nuori nainen kuvitellut saavansa ketään parempaa. Lapsuuden ja nuoruuden perhekuvioista voi kuitenkin kasvaa ulos ja parantua, eikä niiden tarvitse antaa pilata elämää enää aikuisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpas valitettavan paljon huonoja isä-muistoja :(
Oma isäni 50luvulta (minä 80luvulta) on ollut aina aivan mahtava. Todella suurella sydämellä varustettu. Hän leikki aina mukana ja opetti erillaisia asioita. Esim.10 vanhana isäni opetti minua ajamaan autoa. Istuin isäni sylissä ja ajoimme taloamme ympäri. Vielä nykyäänkin meillä on todella lämpivät välit. Olemme matkustelleet ulkomaille yhdessä ja hän nauttii minun lapsieni seurasta todella paljon. Oikein kun muistelin niin muistan yhden kerran kun olen nähnyt isäni suuttuvan. Olin teini ja jäin alkoholista kiinni. Ei hän mitään luunappeja antanut, mutta huusi ja oli pitkään todella pettynyt
Voisi olla kuin omasta kynästä tuo teksti. Isäni on syntynyt - 59 ja itse 90-luvun alussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoitin myös siihen 70 -lukulaisten äidit -ketjuun.
Mun isäni ei ole rakastanut kuin itseään, ja antoi sen kyllä näkyä ja kuulua. Hän oli aina suurin ja kaunein, koko huoneen keskipiste, äitini alistettu ja arvoton ja minä pakollinen paha (70-lukulaisia ei kauheasti haluttu, lapsia vaan piti olla), ja tyttönä pettymys. Tyttöys, naiseksi kasvaminen ja naiseus ylipäänsä oli jotakin väheksyttävää ja naurunalaista, josta isän sopi tehdä pilkkaa, joko hymyssä suin tai huutamalla.
Vanhempani ovat edelleen naimisissa, nyt isä on autettava ja äiti näköjään maksaa vanhoja kalavelkoja takaisin. Hoitaa kuitenkin perushoidon hyvin, joten en sekaannu. Mitään suhdetta tai kunnioitusta isääni kohtaan minulla ei ole, enkä ole surrut hänen kohtaloaan.
Itse aikuisena en voi sietää minkäänlaista seksismiä, ja olen lähtenyt ensimmäisestä liitostanikin sen takia. Aikuinen tytär minullakin, hyvissä väleissä myös isänsä kanssa, ei muista aikaa, jolloin oltiin yhdessä.
Monilla70-luvun lapsilla kuten minä (ja siis toki aikaisempien ja myöhempien vuosien lapsilla oli tätä samaa) suhde isään on huono kurittamisen ja väkivallan takia. Isä pieksi meitä lapsia aivan suhteettoman kovalla väkivallalla mitättömistä asioista. Esim maitolasi kaatui, en saanut haalarin vetoketjua nelivuotiaana kiinni, läimäytin jääkaapin oven ”väärin” kiini - tällaisista syistö isä kilahti ja pieksi lapsen. Siis VAHINGOISTA, tai sellaisista että lapsi ei osannut jotain. Isä koko kaikki nämä lapsen uhmakkuutena tai vaikeiluna ja antoi piiskan laulaa.
Muistan kun laki kurituksen kiellosta (siis muuttunisesta rikokseksi) tuli, olikohan vuosi -83. Isä nauroi ääneen laille ja sanoi että maahan ei mikään laki estä pieksämästä lapsia, itse asiassa lain uhmaamiseksi pieksän vielä kovempaa!
Ei todellakaan loppunut väkivalta tuohon lakiin!
Isän silmittömät raivarit ja hyökkäykset ja väkivalta joka naamioitiin ”kurittamiseksi” vaikkei oikeasti ollutkaan mitään kasvatusta, tekivät sen että aikuisena etäännyimme ja emme enää pidä yhteyttä. Isäni ei ole nähnyt lapsiani ollenkaan, koskaan. Äitini on myös valinnut isän ja seisoo isän rinnalla. Sitä kautta hänkin tavallaan luopui lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Sääliksi käy, oikeastaan molempia, mutta itse ovat omalla toiminnallaan paskoneet välinsä lapsiinsa. Meistä kolmesta lapsesta vain yksi on enää vanhempien kanssa tekemisissä, ja hän on lapseton. Mun lapset on ainoat lapsenlapset heille, ja nyt siis näitä lapsenlapsia he eivät näe ollenkaan, eikä yhteyttä muutenkaan (soittelut, kyläilyt) ole ollenkaan.
Olisi varmaan kannattanut sitä vitsaa säästää aikanaan. Se lempihokema oli ”ken vitsaa säästää lastaan vihaa, raamattu käskee pieksämn”. Tämä oli kiva tekosyy ja oikeutus sitten toimia lapsiaan kohtaan paskasti.
Olen joskus miettinytkin sitä miten väärin on se, että isät ovat saaneet vuosikymmeniä ellei peräti -satoja, olla huonoja isiä ja käyttäytyä paskasti. Ja vielä - niin halutessaan - vaan ottaa hatkat ja jättää isyys kokonaan suorittamatta.
Ehkä tän mahdollisti naisten ja äitien liika kiltteys ja ylitunnollisuus. Tässä olisi kyllä tutkittavaa jollekin väestöliiton tutkijalle. Miten erilaiset vaatimukset eri sukupuolille oli vanhemmuudesta. Ja yhä on.
Mulla on aina ollut tosi hyvä isäsuhde. Itse olen isäni kanssa läheisemmissä väleissä kuin äitini, vaikkei meillä äidinkään kanssa mitään ongelmia ole. Isän kanssa vaan on enemmän yhteistä. Voisin kuvitella, että isäni kanssa juttu luistaisi hyvin jos oltaisiin esimerkiksi kollegoita perheenjäsenten sijaan, mutta äitini kanssa tuttavuus jäisi vastaavassa tilanteessa pintapuolisemmaksi.
Isäni on syntynyt vuonna 1962, minä 1988. Tajusin vasta aikuisena, miten edistyksellinen isäni on ollut, sillä hän oli useampaan otteeseen kotona hoitovapaalla kun minä ja sisarukseni olimme pieniä. Isä siis jäi hoitamaan lapsia ja kotia, kun äiti palasi äitiysloman jälkeen töihin, vaikka isä tienasi äitiä paremmin.
Isäni on tästä huolimatta monella tapaa aika perinteinen mies, joka hoitaa kaikki "miesten hommat" eli nikkaroi, korjaa ja rakentaa kaikenlaista. Toisaalta hän ei ikinä väittänyt, etten minä voisi sukupuoleni takia tehdä samoja asioita kuin veljeni, ja isä on opettanut minutkin käyttämään työkaluja ynnä muuta. Samoin veljeni hallitsevat yhtä lailla ruoanlaiton, pyykkihuollon ja siivouksen ym. kotityöt, eli kukaan meistä ei ole millään saralla aivan uusavuton.
Kurinpitäjänä isä on ollut tiukka mutta reilu. Joskus harvoin hän saattoi käyttää ruumiillistakin kuritusta, mutta vain hyvästä syystä eikä koskaan niin, että siitä olisi jäänyt fyysisiä tai henkisiäkään vammoja. Hellyyttä ja rakkautta hän on osoittanut aina avoimesti sekä sanoin että teoin.
Isään voi aina luottaa, hänen kanssaan voi keskustella aika lailla mistä vaan ja häneltä saa aina apua, jos tarvitsee. Meillä on varsin samanlainen huumorintaju ja viihdymme hyvin yhdessä. Ei hänkään toki täydellinen ihminen ole, mutta enpä ole ikinä tavannut ketään, jonka isäsuhteesta minulla olisi syytä olla kateellinen.
Ilman isää (eli isä poistunut elämästä jo vauvana) on silti parempi elää kuin sadistisen paskan lapsenhakkaajaisän kanssa.
Minun isäni on syntynyt 50-luvulla ja hän oli meille lapsille aika etäinen. Kun olimme pieniä, niin hän antoi luunappeja aika herkästi ja karjui meille vielä herkemmin. En muista koskaan olleeni isän sylissä. Jos oli jotain huolia tai ongelmia, niin äidin puoleen käännyimme ilman muuta.
Silloin kun olimme teini-iässä, niin isälle valkeni, että äiti oli meille lapsille läheisempi vanhempi. Hieman hän vihjaili silloin, että äitimme oli käännyttänyt meidät häntä vastaan, mutta kai hän syvällä sisimmässään ymmärsi, ettei se niin mennyt, vaan sitä niittää, mitä kylvää.
Nyt kun isäni on jäänyt eläkkeelle ja me lapset olemme muuttaneet pois kotoa, niin hänestä on tullut paljon sydämellisempi ja huolehtivaisempi, oikea kanaemo, joka on valmis auttamaan vaikka keskellä yötä ja tekemään kaikkensa meidän eteemme.
Välillä mietin, että oliko se työstressiä, joka teki isästäni pahantuulisen ja keskustelukyvyttömän äkäpussin vai onko pehmoisäkulttuuri nyt vasta alkanut lyödä itseään läpi vanhemmissakin sukupolvissa vai onko kyse testosteronista. Tuttavapiirissäni on useampikin ihminen, joka kertoo isänsä muuttuneen mukavammaksi ihmiseksi, kun vaihdevuosi-ikä on jäänyt taakse.