Lue keskustelun säännöt.
Raskausaika on ollut kamala - löytyykö vertaistukea?
08.12.2020 |
Odotan esikoistani, lapsi on toivottu ja viimeinen kolmannes alkaa pian. Koko raskausaika on ollut alusta asti aika kamala. Pahoinvointi alkoi jo plussatessa viikolla 4 ja jatkui reilusti yli ensimmäisen kolmanneksen. Pitkäaikaissairauteni pahentui heti raskauden alkaessa, vaikka lähes kaikilla samasta sairaudesta kärsivillä olo helpottaa koko raskausajaksi. Aikoinaan ennen raskautta minua lohdutettiin sairaudestani, kuinka sairaus helpottaisi raskauden myötä - näin ei sitten käynytkään. En voi käyttää normaalia lääkitystä sairauteeni raskauden takia ja odotusaika on mennyt kivuissa ilman lääkitystä. Yöt ovat kivun ja hormonien takia valvomista jo nyt, vaikka olin odottanut huonojen unien alkavan vasta lapsen synnyttyä. Paino on noussut jo nyt 8 kg, vaikka viimeinen kolmannes on vielä edessä eikä ruokahalu ole kasvanut raskausaikana. Olo on koko odotusajan ollut kipeä, väsynyt ja jatkuvasti kasvava ulkomuoto tuntuu ikävältä. Raskaus ei todellakaan ole ollut elämän parasta aikaa, jolloin olisin kokenut oloni hehkuvaksi. En oikein osaa iloitakaan toivotusta raskaudesta, kun olo on koko ajan ollut niin kamala. Löytyykö täältä vertaistukea, oletko kokenut odotusaikasi kamalana? Miten koit ajatuksesi myöhemmin, esim. lapsen synnyttyä?
En kaipaa kommentteja "mitäs läksit", raskaus on odotettu ja toivottu, mutta en ajatellut koko odotusajan olevan alusta asti näin vaikeaa.
Ap
Kommentit (116)
Mua nyppi se, että kun itsellä oli jo valmiiksi paha olo, niin joutui kuuntelemaan hiljaa kaikki ihmisten ikävät kommentit. Jos olisin sanonut ilkeästi takaisin/itkenyt tms niin heti olisi sanottu että johtuu mun hormoneista ja älä nyt turhasta suutu.
"Koska jäät pois töistä/harmi, kun jäät äitiyslomalle" --> Olen kertonut sataan kertaan, koska jään äitiyslomalle ja silti kysellään uudestaan. Osa kyselee tuota siihen sävyyn, että toivoisi mun jo pian jäävän ja osa harmittelee, kun olen jäämässä äitiyslomalle ja töihin tulee sijainen. Argh. Enkö saisi käydä yksityiselämäni asiaa läpi rauhassa eikä sitä tarvitse tulla kommentoimaan? Omana tietonaan voi pitää sen, mitä mieltä äitiyslomastani on.
"Olethan varmasti töissä vielä X. päivä tiettyä kuuta, kun sua todella tarvittaisiin töissä?" Tiedät, että olen voinut koko odotusajan todella huonosti ja vielä kyselet, olenko tuolloin töissä. En tiedä, jaksanko olla tuolloin vielä töissä vai olenko saikulla. Ja ei, en mieti asiaa työpaikan näkökulmasta, vaan oman jaksamiseni kannalta. Työt voi hoitaa joku muukin, kukaan ei ole korvaamaton.
"Oletpas sä pyöristynyt sitten viime näkemän/odotatko kaksosia tai kolmosia/lapsesi on varmasti ainakin 53 cm pitkä ja reilusti yli nelikiloinen". Näitä kommentteja saa kuulla niin töissä kuin vapaalla. En usko, että kukaan ei-raskaana-olevakaan tykkäisi kuulla "oletpas sä pyöristynyt" kommentteja tai arviota vyötärönympäryksestään. Miksi ihmiset eivät osaa olla hiljaa, vaan kommentoivat ääneen kaiken, mitä toisen raskauskropasta ajattelevat?
Kyllä, nyt vähän ärsyttää, kun näitä kommentteja on saanut kuunnella jo monta kuukautta. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En koe kärsineeni raskausajan masennuksesta, mutta en kokenut raskautta mitenkään positiivisena. Lasta oli toivottu pitkään, mutta raskaus oli vaikea. Oli vaikeaa olla iloinen syntyvästä lapsesta, kun vointi oli kurja eikä ollut silti mitään takeita, että lopussa odottaisi palkinto elävän ja terveen lapsen muodossa.
Vierailija kirjoitti:
Olihan niitä vaivoja, tosin ei niin pahoja kuin ap:llä. Mutta sen verran pahoja kuitenkin, että nyt kun on kaksi lasta väännetty, en lisää halua mistään hinnasta!!
1. raskaudessa olin ensimmäisen kolmanneksen aivan järkyttävän väsynyt. Mikään määrä unta ei riittänyt. Viimeisellä kolmanneksella alkoivat jatkuvat supistukset. Kunto meni todella huonoksi, kun en päässyt liikkeelle, kun ihan koko ajan supisteli.
2. raskaudessa selkä meni ihan rikki. Lopussa se oli niin kipeä, etten usein päässyt aamuisin sängystä ylös ilman apua. Kipu säteili jalkaankin. Toisinaan mieheni ollessa yövuorossa, makasin koko yön samassa asennossa, koska en pystynyt kääntymään omin avuin.
Eniten kuitenkin harmittaa, että molemmat synnytykset on käynnistetty. En ole saanut kokea luonnollisesti käynnistynyttä synnytystä. Se on ollut todella iso pettymys. Vieläkin se harmittaa, ja ihmettelen, mikä kropassani oikein on vialla, kun se ei kerran pysty hoitamaan tuotakaan hommaa loppuun asti.
Täällä sama, kummatkin synnytykset käynnistettiin ja kummatkin meni aivan täysin päin helvettiä. AP:n tilanteeseen tosin se ero, että raskaudet oli kummatkin helppoja ja mukavia.
Tsemppiä ap.
Mulla molemmat raskaudet on olleet suht helppoja fyysisesti ainakin alkuunsa. Esikoinen aiheutti palelua, tissit oli vähänkin viileällä ilmalla tosi kipeät, jalkoja pisteli koko loppuraskauden ja niiden takia nukkuminen oli vaikeaa, tietysti jatkuva vessahätä, järkyttävä ummetus, närästys, hengenahdistus, painoa tuli reilu 20kg mikä oli paha paikka kun olin pikkuhiljaa parantumassa anoreksiasta ja "ihannepainostani" kiloja oli tullut yli 10 ennen raskautta. Ja väsymys. Ne oli ohimeneviä oireita kaikki ja kun se pieni ihminen oli ekaa yötä tässä maailmassa ja vieressäni rakastuin älyttömästi❤️ Välillä järjetön pelko keskenmenosta jatkui lapsen synnyttyä ja ekat puolitoista vuotta olin aika hysteerinen.
Kuopuksen kanssa samat oireet ja selkäkipu ja vähän oksentelua. Ärsyttävä iltapahoinvointi, kun oli muutenkin päivän jälkeen poikki ja piti hoitaa iltatoimet pienen esikoisen kanssa. Olin todella vihainen koko ajan ja luulen, ettei mies lähtenyt lätkimään kun ajatteli mun olevan niin seko, etten antaisi tavata lapsia. Sukulaiset asioi kanssani miehen välityksellä, esikoisesta olin todella pakkomielteinen, kukaan muu ei osannut hoitaa lasta kuin minä. Oltiin miehen kanssa riidoissa sinä aamuna, kun kuopus alkoi tehdä tuloaan. Sama tunne kuin esikoisesta tuli kuopuksesta muutaman päivän päästä, laimeampana mutta jollain tapaa varmempana, tai ehkä kun se rakastuminen oli jo tuttu tunne. Fyysiset oireet helpotti nopeasti, jälkivuodossa tuli suuria klimppejä mitkä vähän säikäytti, maha kutistui muutamassa viikossa ja kilot tippui hiljalleen. Olin vaan koko imetysajan järkyttävän vihainen ihmishirviö ja harkitsin häipyväni, jotta mies ja lapset voisivat paremmin. Samoin kuin esikoisen imetysajan pelkäsin vauvan puolesta ja oli verinen loukkaus jaella neuvoja lapsen hoidosta. Pelko ja viha eivät välttämättä unohdu, fyysiset oireet voisin ottaa uudestaan jos kolmas saataisiin, mietin vaan mikä psyykkinen ongelma mulle sitten iskee. Raskaus on raskasta.
Olen inhonnut raskaana olemista ja myös imetystä. En todellakaan ole hehkunut. Joka kerralla yrjöämistä viikkotolkulla, ummetusta, nenä tukossa koko raskausajan, turpea olo, unettomuutta, uupumusta... Kiva jos joku kokee sen ihanaksi, mutta itse koin odotuksen vaan hintana sille, että saan lapsen. Imettäessä olet koko ajan kiinni vauvassa, tissejä kiristää ja kuumottaa, tuntuu epämiellyttävästi povipommita. Yhden kanssa se oli helppoa, kahden kanssa yhtä itkua ja hammasten kiristystä (puhumattakaan siitä, kun vauvalle tuli ekat hampaat, auts). Äitinä oleminen kolmelle lapselleni on ihanaa. Ihan parasta elämässäni!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikean raskauden kokeneena yks vaikeimpia asioita oli se, ettei raskauden vaikeuteen reagoitu millään tavalla. Neuvolassa kysyttiin, kuinka olet voinut ja kerroin rehellisesti. Voivoteltiin vain, mutta mitään kunnon apua ei saanut. Ei lääkkeitä, ei kunnon lisätutkimuksia. Kun läheisille kertoi vaikeasta raskaudesta, niin aina vaan hoettiin kuinka se vielä helpottaa. Ei kysytty, voisiko jotenkin konkreettisesti auttaa (esim. käymällä kaupassa) tai piristää jotenkin (laittaa vaikka postikortti). Ehkä ikävimpiä olivat nämä, jotka vaikeasta raskaudestani kerrottuani rupesivat kertomaan omiaan/muiden positiivisia kokemuksia:
"Mun ystävä on melkein samoilla viikoilla sun kans. Hänellä raskaus on ollut todella helppo ja hän on niin energinen! On käynyt pelaamassa sulkapalloa ja salilla, viime viikolla patikoivat miehensä kanssa ja tekevät remonttia kotona." Tuota oli tosi lohdullista (not) kuunnella, kun itse ei saanut juuri mitään tehtyä ja ihan arkiset asiat tuntuivat ponnistuksilta. En ymmärrä, miksi ihmiset kertoivat tuollaisia juttuja vaikeaa raskautta potevalle? Ihan kuin toisten "menestystarinat" lohduttaisi, kun itsellä menee huonosti.
näitä lukiessa paitani on taas vaihteeksi ensimaidosta märkä enkä tiedä, pitäiskö itkeä vai nauraa :'D
t. rv28
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä AP ja kaikki muut vaikean raskauden kokeneet/parhaillaan sitä elävät!
Tällaiset kokemukset on varmasti paljon yleisempiä kuin mitä ääneen puhutaan. Harva haluaa ääneen kertoa raskausvaivoistaan, vaikka se voisi toisaalta olla helpottavaakin, kun kuulisi muiden painivan samojen asioiden kanssa. Ja varmasti odottajiin liitetään samaa myyttiä kuin äiteihin, että pitäisi vain hymyillä onnellisena ja kertoa, kuinka ihanaa tämä aika nyt elämässä on. Ei se kaikilla ole ja ymmärrän hyvin.
Mullakin oli kauhea raskaus. Pahoinvointia koko ajan ja närästystä, ahdistusta niin henkistä kuin fyysistäkin. Pissahätä tietysti koko ajan ja tukala olo vatsan kasvaessa. Kilojakin kertyi yli 15kg. Eikä ole lähtenyt kuin muutama. Synnytyksen jälkeen parasta oli kun pahoinvointi lakkasi ja se inhottava paineen tunne palleasta poistui. Lapsikin oli aivan ihana, mutta kivut muistan vieläkin, vuosienkin jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näitä lukiessa en ihmettele, että syntyvyys on laskussa ja naiset miettii, uskaltaako perhettä perustaa. Miksi näin vaikeissa raskauksissa ei saa enemmän apua ja tukea??😔
Pakko heittää tänne OT, että minulla on tuollaista painajaista joka kuukausi 2 viikkoa menkkojen takia. En kuitenkaan ole mennyt hakemaan mitään hormonaalista lääkitystä, koska pelkään, että sitten minulla on hirveä olo 24/7 kuin teillä raskausaikana.
Puolet vuodesta menee aina sairaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näitä lukiessa en ihmettele, että syntyvyys on laskussa ja naiset miettii, uskaltaako perhettä perustaa. Miksi näin vaikeissa raskauksissa ei saa enemmän apua ja tukea??😔
Mua kiinnostais tietää, miksi ihan oikeasti moniin raskausvaivoihin ei saa kunnon apua? Tarjotaan jotain käsikauppalääkkeitä, kehotetaan liikkumaan ja lepäämään. Raskaus ei ole sairaus mantra ilmeisesti selittää sen, ettei kunnon apua saa.
Pakko tulla päästelemään tähän ketjuun!
Viimeisiä viikkoja viedään, lenkkeily aiheuttaa hirveät liitoskivut, ulkona liukasta. Levottomat jalat ja unettomuus vaivaa - ihan ilman mitään syytä, en vain saa unta. Närästää, kyljen kääntäminen hankalaa jne. Sitten neuvolassa ihmetellään ja kun lihoin ihan hirmuna, ainut ilo kun tuntuu olevan suklaansyönti...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä lukiessa en ihmettele, että syntyvyys on laskussa ja naiset miettii, uskaltaako perhettä perustaa. Miksi näin vaikeissa raskauksissa ei saa enemmän apua ja tukea??😔
Mua kiinnostais tietää, miksi ihan oikeasti moniin raskausvaivoihin ei saa kunnon apua? Tarjotaan jotain käsikauppalääkkeitä, kehotetaan liikkumaan ja lepäämään. Raskaus ei ole sairaus mantra ilmeisesti selittää sen, ettei kunnon apua saa.
eikä oo kyse pelkistä raskausvaivoista, mihin apua ei saa. nimimerkillä sain aivotärähdyksen raskauden lopulla ja oli aivan kamalat pääkivut. lääkkeeksi ohjeistettiin syömään 1 g panadolia 1-3 krt päivässä. nimimerkillä edellisen kerran vuosia sitten jouduin syömään vastaavaan aivotärähdykseen viikon panacodia, kun oli niin tuskainen olo. olipa kiva kärvistellä loppuraskauden vaivat ja tuo aivotärähdyksen h*lvetillinen kipu samalla.
Tällä hetkellä melko lähellä ennen laskettua aikaa olo on sellainen, että jos joku tulee kysymään raskaudesta niin tekisi mieli sanoa "elämäni kamalimmat 9 kuukautta". Ai miksikö?
-koko odotusajan olen heräillyt vessaan, alkuun 2-4 kertaa yössä, nyt jo kuukausia tunnin välein
-yöunet säälittävän lyhyitä ja levottomia, nykyisin 2-6 tuntia
-jäätävä migreeni ensimmäiset 5 kk, jonka jälkeen muita kipuja koko odotusajan
-hirveä pahoinvointi ensimmäiset 16 viikkoa
-odotusaikana jäätävä turvotus, pahentunut loppua kohti, nyt mittarissa jo +20 kiloa
-pakarakrampit, levottomat jalat ja muut oireet, joihin ei auta mikään
-jäätävä väsymys, en jaksa tehdä mitään ja ponnistus on jo se, että jaksan laittaa lämpimän ruoan ja tiskikoneen pyörimään
-kivuttomia suppareita pitkin päivää, mutta ei tietenkään edistä mitään (tsekattu on neuvolassa)
Kivut ja se, että ei saa nukuttua riittävästi, ovat asioita, joita vaan ei pysty ottamaan huumorilla. pahinta on se, jos ei saa nukuttua. Univelkaisena ei jaksa nauttia edes niistä hyvistä asioista, joita elämässä on, ja ikävät asiat tuntuvat entistäkin ikävämmiltä.
Itselleni raskauden paras hetki oli se, kun olin synnytyssalissa ja todettiin, että synnytys on käynnistynyt. Silloin tiesin, että enää ei tarvitse lähteä kotiin ennen kuin vauva on syntynyt.
Minulla painonnousu hidastui rv 30 lähtien, ja rv 35 jälkeen paino alkoi laskea pikkuhiljaa.
Kun vauva oli syntynyt, oli ihanaa, kun kroppa alkoi taas toimimaan normaalisti. Minulla nimittäin kriisiytyi raskausaikana ainakin sappi, maksa, haima ja suolisto. Saattoi olla muutakin, mutta niistä ei ollut mitään kliinisiä todisteita tai omia selkeitä havaintoja.
Nyt odottaessa yks v-mäisimpiä asioita on se, ettei ole mitään takeita, että vaikean raskauden jälkeen...
...synnytys menisi hyvin, voi sattua kaikenlaista ja jäädä pysyvät vaurio
...syntyisi elävä ja terve lapsi
...raskausvaivat helpottaisivat varmasti tai helpottaisivat pian synnytyksen jälkeen
...toipuminen raskaudesta ja synnytyksestä sujuisi ja jaksaminen palautuisi
...luvassa olisi edes vähän helpompi vauva-arki (huonolla tuurilla luvassa on koliikkia, allergioita ja hirveä vauvavuosi tämän raskauskärsimyksen jälkeen)
...saisit levättyä ja toivottua raskausajasta, kun vauva voi olla vaativa
Minulla jatkui pahoinvointi rajuna viikolle 25 asti. 24/7. Yölläkin heräsin siihen, että oksennus tulee juuri nyt tällä sekunnilla. Ja ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi kestämistä, niin sain kuulla kommentteja monilta naisilta siitä, miten raskauspahoinvointi on lähinnä henkinen juttu. Että kuvittelin ja lietsoin omaa tilaani. Siis näillä naisilla, kun ei ollut ollut pahoinvointia, niin ei sitä sitten voi olla muullakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä lukiessa en ihmettele, että syntyvyys on laskussa ja naiset miettii, uskaltaako perhettä perustaa. Miksi näin vaikeissa raskauksissa ei saa enemmän apua ja tukea??😔
Mua kiinnostais tietää, miksi ihan oikeasti moniin raskausvaivoihin ei saa kunnon apua? Tarjotaan jotain käsikauppalääkkeitä, kehotetaan liikkumaan ja lepäämään. Raskaus ei ole sairaus mantra ilmeisesti selittää sen, ettei kunnon apua saa.
Minä olen huomannut, että terveydenhuollon näkökulmasta raskaana oleva nainen = raskaus. Mihinkään sellaiseen vaivaan, joka ei suoranaisesti aiheuta sikiölle haittaa, ei puututa. Ei välttämättä edes tutkita, missä vika, jos sikiöllä näyttää olevan kaikki hyvin.
Voin lohduttaa sinua, ettei alatiesynnytys ole mikään ihana kokemus. Olisit vain tyytyväinen, kun säästyit siltä. Eikö sinua jo oltu tarpeeksi vaivattu noilla väsymys-, supistelu- ja selkäkipukokemuksillasi?