Raskausaika on ollut kamala - löytyykö vertaistukea?

Koko raskaus oli aivan stanan vtusta. Pahoinvointi alkoi heti ja jatkui synnytykseen asti. Mielialat olivat aivan sekaisin, pelkäsin sairastuneeni henkisesti. Ekan kolmanneksen lopulla sykkeet alkoi nousta tappiin aivan pienestäkin liikkumisesta. Liitoskivut siihen päälle. Painoi pysyi kurissa, laski vähän kun laattasin enemmän kun söin, kunnes toisen kolmanneksen puolivälissä painoa alkoi tulla 14 kiloa kahdessa viikossa vauhdilla, turposin silmissä ja verenpaine nousi. Ramppasin keskussairaalassa äitipolilla, sain verenpainelääkityksen ja pissasta piti tikuttaa protskuja kotonakin. Lopuksi keräsin painoa yhteensä 30 kiloa kolmen kk aikana, vaikka edelleenkin suurin osa tuli oksentamalla ulos. Lopuksi jatkuvat harjoitussupistukset saivat ylemmät vatsalihakset ja jotkut lihakset kyljistä tulehtumaan ja ne kramppasivat joka supistuksesta. Äitiyslomalle jäin vasta, kun menin viikolla 40 käynnistykseen laitokselle. Synnytys oli helppo ja nopea homma. Vaivat alkoivat helpottaa vähitellen. Paino pysyi siihen asti, että lopetin imetyksen vauvan ollessa 7 kk, sitten lähti 3 kg viikossa tahdilla.

Jos se ei ole sairaus, niin miksi silloin ollaan erikoissairaanhoidon piirissä...

Ymmärrän tunteesi, sitä aina kuulee naisista jotka vain hehkuvat raskausaikana ja saavat jopa lisäenergiaa ja jaksavat liikkua ja pystyvät nukkua normaalisti loppuun asti. Tietysti sitä kysyy miksi itselle kävi huono tuuri kaikkien vaivojen kanssa. Ihmisten ymmärtämättömät kommentit vaikka väsymykseen ja voimattomuuden liittyen saattaa ärsyttää, kun kaikki eivät ymmärrä ettei jokainen raskaus mene saman kaavan mukaan. Mutta voin vakuuttaa, että lopulta se kaikki on niiden haastavien kuukausien arvoista.

Vaikka vauvan syliin saaminen on se suurin palkinto kaikesta ja pahimmat kivut ja vaivat loppuvat siihen hetkeen, sanoisin omasta kokemuksesta neuvoksi että synnytyksen jälkeisille ensimmäisille päiville ja viikoille ei välttämättä kannata asettaa odotuksia liian korkealle, siis siinä mielessä että sinun tarvitsisi olla silloin se superäiti joka jaksaa heti olla aktiivinen, laittaa ruokaa ja pyykätä ja ulkoilla ja tehdä kaikkea normaalisti kuten ennenkin. Toki on niitäkin, jotka toipuvat raskaudesta ja synnytyksestä nopeasti (itse en valitettavasti kuulu tähän joukkoon), mutta kannattaa varustautua siihen, että keho tarvitsee aikaa, rauhaa ja lepoa palautuakseen kokemastaan. Toivottavasti puoliso myös ymmärtää tämän ja on riittävästi tukenasi, henkisesti ja fyysisesti. :)

Itselläni on kahdessa raskaudessa ollut voimakasta, ympärivuorokautista pahoinvointia ja oksentelua; toisessa kesti noin puoleen väliin asti jolloin loppui sitten onneksi kokonaan, ja toisessa raskaudessa oli vieläkin pahempi sillä oksensin rv5 lähtien joka päivä aina pitkälle viimeiselle kolmannekselle asti. Ei ollut helppoa.

Toisessa alkuraskaudessa (n. rv15 asti) oli myös raskausmasennusta ja tuntui siltä että elämänhalu ja kaikki energia oli kokonaan kadonnut. Tällöin ainoa asia joka sai jaksamaan oli esikoinen sekä se ensimmäisen lapsen syntymän tuoma kokemus ja tieto siitä että kaikesta tästä seuraa jotain ihanaa ja kaunista. Sitä lapsen mukanaan tuomaa onnea en osannut vielä esikoista odottaessa kuvitella, vaikka lapsi olikin kovasti toivottu. Ymmärrän siis myös kun sanot, että silloin raskaudesta on vaikea iloita kaikkine vaivoineen.

Hankalista raskauksista huolimatta haaveilen vielä kolmannestakin lapsesta, joten sekin kai kertoo siitä että se raskauden onnellinen "lopputulos" painaa vaakakupissa huomattavasti enemmän kuin haastava raskausaika.

Kaikkea hyvää ap sinulle loppuraskauteen!

Ap:n kokemus kuulostaa tutulta. Lisäisin vielä omaan listaani, että isojen vaivojen lisäksi oli kaikkea pienempää:

-Ekan kolmanneksen päästelin aivan järkyttäviä pieruja, jotka haisi todella pahalta. Ikkuna piti avata jokaisen pierun jälkeen, kun hajussa ei voinut olla. Eikä pieruja voinut kontrolloida mitenkään. Miehellä oli kestämistä tän kans ja niin mullakin 😂

-Sain ravata vessassa 2-4 kertaa yössä alusta asti eikä helpottanut raskauden edetessä. Eka herätys vessaan koitti tunti nukahtamisesta, vaikka olisin juuri käynyt vessassa ennen nukahtamista. Tuntui, että rakko halkeaisi.

-Väsymys ei todellakaan hellittänyt alun jälkeen, vaan olin liki koko odotusajan ihan rättipoikki. En jaksanut nähdä ystäviä, lukea kirjoja jne kun olin niin väsynyt. Liikunta jäi lähes täysin. Ei johtunut kivusta, en vain yksinkertaisesti jaksanut.

Itse sairastin pahan raskausmasennuksen esikoisen kanssa, kävin terapiassa 2krt/viikko. Pimeä, musta aukko helpotti vasta kun laskettuun aikaan oli muutama päivä ja keho alkoi työstää synnytystä. Silloin jotenkin hormonit vissiin muuttui kropassa ja pää alkoi selvitä. Minun raskauteni oli niin hirvittävä kokemus, etten muista siitä juuri mitään.

Pelkäsin todella sairastuvani synnytyksen jälkeiseen psykoosiin, tekeväni lapsensurman ja sitten itsemurhan. Synnytysvalmennuksessa oli kamalaa, kun muut odottavat äidit puhuivat vertaiskeskustelussa normaaleja pelkojaan kuten että mitä jos käännyttävät synnäriltä kotiin odottelemaan vaikka tekee jo kipeää tai että ei erota itkusta onko vauvalla nälkä vai vaipassa tavaraa. Hirveintä oli kuitenkin, että masennukseni söi myös lapsen isän odotuksen ilon.

Kiitos vertaistuesta! Helpottavaa kuulla, että muilla on vastaavanlaisia kokemuksia.

Ap

Up

Kyllä, raskaus oli niin kamala, että tämä lapsi jää ainoaksi.  Ei raskautta enää koskaan, ei ikinä.

Olen silti iloinen, että kertaalleen lähdin siihen hirveyteen, koska lapsi on paras asia ikinä.

Jep, ei ollut hehkeätä ei. Ekasts hyperemeesi, oksensin pahimmillaan 30+ krt/vrk, ympäri vuorokauden, lopetin siinä kohtaa laskemisen. Alusta loppuun asti oksentelin, myös synnytyssalissa. Läpi raskauden useamman kerran päivässä, lopussa ei enää joka päivä, mut useamman kerran viikossa kuitenkin. Olin aika paljon saikulla. Paino nousi silti n. 18 kg, suurin osa turvotusta.

Tokasta ei hyperemeesiä, mut oksentelin taas menemään ja lääkkeillä pysyi jotenkuten hallinnassa. Aamut alkoi oksentamisella, piti mennä pytylle, koska oksentamisen voimasta ois muuten lirahtanut. Lantionpohja ollu koetuksella.. Akne tuli. Turvotus tuli. Taas 18 kg ehti tulla. 5 kg per raskaus on jäänyt painoa. Toki olin elämäni huippukunnossa kun aloin ekaa odottamaan, mut silti, 5 kg olis ihan realistinen määrä pudotettavaa, tai ainakin pitäis olla.

Toka ehkä sillä lailla helpompi, oksentelinhan paljon vähemmän. Silti olen x vuoden jlk fyysisesti huonommassa kunnossa, ei ole lihaksia jne, x vuotta vanhempi, joten sen huomasi ja se tuntui raskaanakin jo. Henkisesti taas tää toka oli rankempi. Alkoi yllärinä, korona, etinen istukka, perätila, sektiopelko, kääntyykö vauva, milloin alkaa synnytys, pääseekö mies mukaan jne, huhhuh. Kokoajan jtn stressattavaa.

Mutäköhän halusin sanoa... antaa vertaistukea. Tsemppiä! Saat kyllä itsesi takaisin n. vuoden jlk viimeistään. Tsemppiä synnytykseen <3

Raskaus oli oikeasti ihan syvältä.

Alkuun jäätävä pahoinvointi ja väsymys. Nukahdin liikennevaloissa autoon. Migreenit lisääntyi välittömästi, samoin närästys. Jatkuvat virtsatieinfektiot johti lääkityksestä huolimatta munuaistulehdukseen, jota sairastin reilun viikon osastolla ja sen jälkeen vielä toivuin kotona. Kipulääkkeenä Panadol ja kuumavesipullo. Oli ihan järkyttävät kivut.

Vanha välivelyn pullistuma alkoi vaivata niin jo alkuraskaudesta, että lapsen ollessa 5kk jouduin leikkaukseen, kun jalka ei kantanut enää.

Lopulta tuli pre-eklampsia jo viikolla 27 ja lapsi syntyi keskosena kolmen viikon vuodelevon jälkeen rv30.

Ainoa helppo asia oli alatiesynnytys noilla viikoilla. Lapsiluku jäi yhteen.

Ihana topic, kiitos ap! <3

Täällä esikoistaan odottava, lapsi on todella toivottu, lapsettomuusuhkakuvista huolimatta meille siunaantunut, mutta oma olo ollut ihan alusta asti kamala. Jatkuva, krapulamainen aaltoileva kuvotus ja järkyttävä väsymys ovat jatkuneet ihan hedelmöitystä seuranneesta viikosta asti. Lisäksi koko ajan turvottaa, pierettää ja röyhtäyttää. Alkuraskaudesta kärsin myös useimpina päivinä menkkamaisista kivuista, kun kohtu kasvoi (?)

Nyt on eka kolmannes takana ja odotellaan sitä "energistä keskiraskautta." Anoppi kertoo, miten oli huikeassa kunnossa esikoisensa kanssa, jumppasi ja hapenottokyky oli huima jne. ja itse vaan mietin, että ei kyllä äitiyden onni hehku itsessä. Pahoinvointi pitää huolen siitä, ettei yölläkään saa nukuttua väsymystä pois. Jotenkin ihmeen kaupalla olen silti syksyn sinnitellyt uudessa työpaikassa ja saanut opinnäytetyönkin vielä tehtyä ja yliopisto-opinnot vielä valmiiksi.

Mitään muuta sitten en ole tehnytkään, normaalisti olen liikunnallinen ja näen kavereita, nyt olo on niin paha ollut koko ajan, ettei tee mieli tehdä muuta kuin nukkua. Toivotaan, että loppuraskaus sujuisi vähän helpommin. Varaudun kuitenkin siihen, että tässä on 9kk kakku lusittavana, josta eka kolmannes on vain eka. Lapsesta tosin olen yhä aivan yhtä häkeltyneen onnellinen ja odotan suuresti hänen näkemistään, sitä ei voi näköjään kovin vähällä mikään muuttaa. Uskon silti, etten lähtisi samaan leikkiin enää uudestaan, niin kokonaisvaltaisen kurja olo tässä on ja kuitenkin raskausaika kestää 9kk ja pikkulapsiaika siihen päälle vielä pari vuotta. Se on paljon elämästä, jos vielä tekisimme toisen lapsen. Tämä on ihan parasta terapiaa lukea muiden kokemuksia, joista raskaana olo on todellakin RASKASTA.  Kiitos teille!

Vierailija kirjoitti:

Vinkkinä: jos raskaus jatkuu tuollaisena loppuun asti, niin kysy käynnistyksen mahdollisuudesta jo ennen laskettua aikaa. Jos olo on tuollainen, miksi raskautta pitäisi jatkaa pahimmillaan viikolle 42 asti. Viikolla 27 lapsi on jo täysaikainen.

Tarkoititkohan viikolla 37 eikä 27?

Täällä yks juuri vikalle kolmannekselle päässyt. Ai mikä kaikki nyppii toivotussa raskaudessa?

Alusta asti hirveä olo päivittäisen migreenin takia. Nyt kun migreeni on hellittänyt, niin tilalle on tullut supistukset, vatsakivut, ihon kutina jne. Jatkuva väsymys alusta asti, öisin saa heräillä vessaan pahimmillaan useita kertoja. Valvon öisin kipujen ja hormonien takia. Jos saan nukuttua 8 tuntia, on se luksusta. Normiyöt nykyisin n. 6 tuntia, huonoina öinä nukun 4-5 tuntia. Kaikista näistä oireista olen puhunut neuvolassa, mutta koska sokerirasitustestin tulokset ja hb oli tosi hyvät, niin ei ole mitään ongelmaa. Kaikki on kuitenkin neuvolan mukaan kunnossa ja eiköhän kannassa lue, kuinka olen voinut "hyvin" odotusajan. Oon vähän eri mieltä.

Rv 26 menossa ja suoraan sanottuna tää odotusaika on ollut p*ska. Olen enemmän tai vähemmän kipeä joka päivä ja edes ne raskauksien hyvät puolet ei lämmitä. En silittele innoissani vatsaani, vaan vauvan potkut tuntuvat epämukavilta ja vauva monottaa virtsarakkoani jo nyt lukuisia kertoja päivässä. En jaksaisi laittaa kotia valmiiksi vauvaa varten ja hössöttää kaikesta. Kunhan on sänky, hoitopöytä ja muutamat vaatteet hankittu nyt odotusaikana. Vielä pitäisi lähteä vaunuostoksille eikä kiinnostaisi tippaakaan.

Muuttunut ulkomuoto ärsyttää, kun en enää notkeasti taivu tekemään arkisia asioita ja väsyn herkästi. Muuttunut ulkomuotoni rassaa miestäni. Mieheni on muuten tosi ihana ja avulias myös raskausaikana, mutta läheisyys ja seksi ovat jääneet, kun ulkomuotoni ei ole nyt odotusaikana miehen mieleen. Toivottavasti tilanne helpottaa synnytyksen jälkeen. Muutenkin olo on kaikkea muuta kuin hehkeä. Joudun pukeutumaan venyviin mammatrikoovaatteisiin, näytän kamalalta eikä mistään onnellisesta raskaushehkusta ole tietoakaan.

Oma lukunsa on kaikki ulkonäkökommentit, joita saa kuulla harva se päivä. On tosi kiva pitää asiakkaille töissä luentopalavereita etänä, kun minua kuvataan alaviistosta ja näytän siltä, kuin minulla olisi +30 kiloa. Vatsa kasvaa keskikäyrällä, mutta saan jatkuvasti kuulla töissä, kuinka olen lihonut ja näytän samalta kuin jonkun serkun-naapurin-kummin-kaima viikkoa ennen laskettua aikaa. Tosi kiva, kun siihen laskettuun aikaan on vielä yli 3 kk ja nyt jo näytän valaalta muiden mielestä. :( Luojan kiitos koronan takia kukaan ei tule taputtelemaan vatsaa.

Ja kyllä. Odotan niin, että tämä raskaus on ohitse ja saisin lapsen syliini. 

pieni murhe, mutta jouduin käymään 7 kuulla passikuvissa. inhoan passikuviani jo muutenkin, mutta nyt näytin hikoilevalta pyöreältä ja vihaiselta pallolta kuvassa. ehkä tuolle kuvalle voi joskus nauraa, vielä en siihen kunnolla pysty. :D

Uskon et nää kokemukset on paljon yleisempiä kuin puhutaan: Harva haluaa valittaa ikävästä raskaudestaan ääneen, koska...

...aina on joku, jonka raskaus on ollut "vaikeampi" ja sitten saat kuulla, kuinka "ei tuo sinun tilanne ole vielä mitään verrattuna siihen, millaista mulla/äidilläni/ystävälläni/työkaverillani oli"

...aina on joku, jonka raskaus on ollut "helpompi" ja siinä kärvistellessäsi saat kuulla, kuinka "helppo mun/äidin/ystävän/työkaverin raskaus oli ja ylireagoitkohan sä nyt noihin oireisiin?"

...joku loukkaantuu, koska "sinunhan pitäisi vaan olla kiitollinen, että olet ylipäätään raskaana, kun kaikki ei voi saada lapsia ja sinä vaan valitat".

...raskausvaivat kuitataan helposti sillä, että "raskaus ei ole sairaus/nuo vaivat kuuluvat raskauteen, ihan normaalia" ja asia jää hoitamatta tai siihen ei saa henkistä tukea.

...naisia herkästi syyllistetään, jos joku asia raskaudessa ei suju: "oletko syönyt väärin raskausaikana/antanut painon nousta liikaa/liikkunut liian vähän/tehnyt jotain vastoin suosituksia" jne.

Katso Alexa Dagmar. Ihana raskaus!

Tämä on sinänsä off topic, mutta kun näitä teidän kokemuksianne lukee, alan pakostakin ajatella mieheni viimeaikaisia puheita. Olen sanonut miehelle, että jos hankimme lapsia, haluan vain yhden. Ajatuskin terveysvaikutuksista hirvittää jo nyt, sillä kärsin migreenistä, skolioosista ja masennuksesta joka on uusinut useita kertoja.

Mies on kuitenkin sitä mieltä, että liioittelen ja heittäydyn dramaattiseksi, koska hänen ystäviensä vaimot ovat voineet hyvin ja kaikessa on kyse ”vain asennoitumisesta”. Huonosti voiva äiti joka ei nauti raskaudesta on kuulemma vain negatiivinen eikä pohjimmiltaan halua lasta. Mies haluaa myös ehdottomasti kaksi lasta, koska se kuuluu hänen suunnitelmaansa, ja ”kaksi lasta menee siinä missä yksikin”.

Eli hän siis ensin mitätöi naisen omaa kehoaan kohtaan tuntemat pelot, sitten mansplainaa raskauden vaikutukset psyykeen ja kehoon, ja lopuksi kävelee minun toiveiden yli, vaikka tosiasiahan se on, että nainenhan tässä sen suurimman työn tekee.

En tiedä mitä ajatella. :(

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sinänsä off topic, mutta kun näitä teidän kokemuksianne lukee, alan pakostakin ajatella mieheni viimeaikaisia puheita. Olen sanonut miehelle, että jos hankimme lapsia, haluan vain yhden. Ajatuskin terveysvaikutuksista hirvittää jo nyt, sillä kärsin migreenistä, skolioosista ja masennuksesta joka on uusinut useita kertoja.

Mies on kuitenkin sitä mieltä, että liioittelen ja heittäydyn dramaattiseksi, koska hänen ystäviensä vaimot ovat voineet hyvin ja kaikessa on kyse ”vain asennoitumisesta”. Huonosti voiva äiti joka ei nauti raskaudesta on kuulemma vain negatiivinen eikä pohjimmiltaan halua lasta. Mies haluaa myös ehdottomasti kaksi lasta, koska se kuuluu hänen suunnitelmaansa, ja ”kaksi lasta menee siinä missä yksikin”.

Eli hän siis ensin mitätöi naisen omaa kehoaan kohtaan tuntemat pelot, sitten mansplainaa raskauden vaikutukset psyykeen ja kehoon, ja lopuksi kävelee minun toiveiden yli, vaikka tosiasiahan se on, että nainenhan tässä sen suurimman työn tekee.

En tiedä mitä ajatella. :(

Se, miten jonkun muun raskaus on sujunut, ei todellakaan kerro sun mahdollisesta raskaudesta mitään. Eli jos miehen ystävien vaimoilla on sujunut kaikki hyvin, niin sulla ei välttämättä suju. Tai vaikka sulla olisi noita perussairauksia, niin raskaus saattaakin mennä hyvin. Ei voi tietää etukäteen. Plus raskaudet voi olla erilaisia samalla ihmiselläkin. Sääli, ettei miehesi ymmärrä tilannetta kannaltasi. Tsemppiä! <3

Vierailija kirjoitti:

Katso Alexa Dagmar. Ihana raskaus!

Tällaista raskaushehkutusta sitä kaipaakin, kun suunnilleen laskee päiviä siihen et koska on laskettu aika et pääsee tästä olosta eroon...

Oma odotusaika oli suoraan sanottuna hirveä alusta loppuun asti. Ihan suoraan kerroin kaikille vointia kyselleille, että olo on kaikkea muuta kuin hyvä. Miten tähän reagoitiin? Kaikki vaan hymyillen hokivat, miten se tästä helpottaa raskauden edetessä. Ei helpottanut. Helpotti vasta synnytyksen jälkeen ja ei heti silloinkaan.

Oli myös jännä, miten moni tuli kommentoimaan jo odotusaikana että kai teille tulee sitten useampiakin lapsia ja anoppi/oma äitini puhui tulevista lapsista monikossa, vaikka ihan yhtä odotin. Ihan suoraan sanoin jo odotusaikana, että saa nähdä, jääkö ainoaksi kun jo pelkkä odotusaika on näin vaikeaa.