Keski-ikä on ihan naisen parasta aikaa

Minustakin keski-ikä on aivan ihanaa! Mutta kaikissa elämänvaiheissa on tietenkin puolensa ja puolensa. Elämästä kyllä nauttii ihan eri tavalla, kun on naisena ymmärtänyt esim. sen, että se maailman tärkein asia ei ole se, että on miesten mieleen. Se on oikeasti ihan mitätön juttu. Ja kuinka ollakaan, kun keskittyy itseensä, pitää itsestä huolta ja ennen kaikkea asettaa standardit miesten suuntaan, niin kyllä sitä kysyntää vaan riittää... Toki aika harva mies enää kelpaa itselle, kun on tuota perspektiiviä tullut ja mitään ikävää sontaa ei ole enää valmis ottamaan vastaan. Miksi ihmeessä ottaisikaan? Ja tämä ulkonäköasiaa keskittyminen, se ei ole oikeasti sivistyneen ihmisen juttu, vaan jokin vähän toisenlainen asia. Toki itsestä tulee pitää huolta, se on aikuisen vastuu se. Mutta onko minulle maailman tärkeintä kuulla, että olen kaunis ja seksikäs? No ei ole, siitä huolimatta ja ehkäpä juuri siitä syystä sitä aika usein kuulenkin. Ja sehän ei vielä riitä yhtään mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

N53 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti en elä viisikymppiseksi, oli jo aivan kamalaa täyttää nyt 35v. Silmien alla uurteet, ei mitään odotettavaa elämältä, lapset tehty kroppa ja naama rapistuu, aviomies kuitenkin salaa ihailee teinin 16v ystäviä.

Viikonlopun itkin ja katselin vanhoja valokuvia.

-elämä ohi-

Tuo on esim juuri se, miksi en kaipaa nuorempaan minääni. Vaikka jälkikäteen ajattelee olleensa nuori, nätti ja. hyvässä kunnossa, niin siinä hetkessä elää suhteettomissa paineissa, eikä mikään ole tarpeeksi. Ei voi olla nätti jos ei näytä 25 v:ltä. Samaan aikaan pitää olla täydellinen äiti, äitien ei pidä pitää sellaisia ja tällaisia vaatteita, pitää olla sitä ja tätä ja jaksaa ja suorittaa. Ole täydellinen vaimo ja harrasta upeaa seksiä, kun kaikki mitä haluaisit olisi tunti ihan rauhassa, mieluiten unessa.

Ostakaa meikkejä, ostakaa vaatteita.

En tiedä lohduttaako tämä nyt yhtään, mutta tuohon 20 vuotta lisää, eikä enää viitsi välittää rypyistä eikä painosta. Ja vierellä on jo mies, joka ymmärtää paremmin, tai miestä ei edes tarvitse.

Olen huomannut senkin, ettei avioliittoa voi suorittaa olemalla kaunis, eikä sitä voi pelastaa pysymällä hoikkana ja osaamalla meikata. Jos mies ei kypsy sen elämänvaiheen ohi, paljonkaan ei ole tehtävissä.

Sisältö elämään ja itsearvostus pitää löytyä jostain muusta kuin ulkonäöstä ja ulkopuolisesta arviosta ja paineista. Koskaan ei ole riittävä, jos niillä arvioidaan. Pitää olla itselleen armollinen.

Ap

En halua elää elämää, jossa elämän parhaat asiat poissa. Nuoruus ja kauneus.

Ja mitä sitten jos vanhana on vapaata illat eikä tarvitse palvella ketään, niinhän se oli 20 vuotiaana myös. N35

Se on sinun valintasi

Nuo ominaisuudet hiipuvat päivä päivältä ensimmäisestä henkäyksestä lähtien. Se on fakta jolle ei mitään voi

Voit itse valita miten suhtaudut asiaan

Jonkun asian sietäminen ja siitä iloitseminen ovat kaksi eri asiaa. Jos on itse ollut elämässä hyväosainen ja saanut vaikka nauttia nuoruudesta, terveydestä, onnistumisista opinnoissa ja työelämässä, hyvistä ihmissuhteista, rakkaudesta, kauneudesta jne. niin se ei tarkoita sitä, että joku toinen olisi saanut.

Ei sitä poista mikään ylimielinen ojennus, että "opettele nyt vain suhtautumaan tähän!" Tämä on minusta eniten pielessä tässä kulttuurissa. Ollaan muka niin rehellistä, mutta jos joku asia tosissaan ottaa päähän sitä ei saa ääneen sanoa. Jos se olisi niin helppoa niin miksi näissä vanhenemiseen liittyvissä asioissakin niin moni keski-ikäinen on katkera nuoremmille, blurraa kasvokuviaan someen ja hakeutuu plastiikkakirurgian pariin?

Vierailija kirjoitti:

Sinullahan menee hyvin keski-iässä siksi, että sinulla on aiemminkin mennyt asiat putkeen. Ei se tarkoita sitä, että naisille yleisesti ottaen keski-ikä olisi hienoa aikaa.

Eli AP tuli vaan kehumaan omia saavutuksiaan.

N53 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti en elä viisikymppiseksi, oli jo aivan kamalaa täyttää nyt 35v. Silmien alla uurteet, ei mitään odotettavaa elämältä, lapset tehty kroppa ja naama rapistuu, aviomies kuitenkin salaa ihailee teinin 16v ystäviä.

Viikonlopun itkin ja katselin vanhoja valokuvia.

-elämä ohi-

Tuo on esim juuri se, miksi en kaipaa nuorempaan minääni. Vaikka jälkikäteen ajattelee olleensa nuori, nätti ja. hyvässä kunnossa, niin siinä hetkessä elää suhteettomissa paineissa, eikä mikään ole tarpeeksi. Ei voi olla nätti jos ei näytä 25 v:ltä. Samaan aikaan pitää olla täydellinen äiti, äitien ei pidä pitää sellaisia ja tällaisia vaatteita, pitää olla sitä ja tätä ja jaksaa ja suorittaa. Ole täydellinen vaimo ja harrasta upeaa seksiä, kun kaikki mitä haluaisit olisi tunti ihan rauhassa, mieluiten unessa.

Ostakaa meikkejä, ostakaa vaatteita.

En tiedä lohduttaako tämä nyt yhtään, mutta tuohon 20 vuotta lisää, eikä enää viitsi välittää rypyistä eikä painosta. Ja vierellä on jo mies, joka ymmärtää paremmin, tai miestä ei edes tarvitse.

Olen huomannut senkin, ettei avioliittoa voi suorittaa olemalla kaunis, eikä sitä voi pelastaa pysymällä hoikkana ja osaamalla meikata. Jos mies ei kypsy sen elämänvaiheen ohi, paljonkaan ei ole tehtävissä.

Sisältö elämään ja itsearvostus pitää löytyä jostain muusta kuin ulkonäöstä ja ulkopuolisesta arviosta ja paineista. Koskaan ei ole riittävä, jos niillä arvioidaan. Pitää olla itselleen armollinen.

Ap

Minä en oikeasti tajua mistä ap puhuu. Tuollaistako teidän muiden naisten elämä on ollut tai on?

"...siinä hetkessä elää suhteettomissa paineissa, eikä mikään ole tarpeeksi. Ei voi olla nätti jos ei näytä 25 v:ltä. Samaan aikaan pitää olla täydellinen äiti, äitien ei pidä pitää sellaisia ja tällaisia vaatteita, pitää olla sitä ja tätä ja jaksaa ja suorittaa. Ole täydellinen vaimo ja harrasta upeaa seksiä..."

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta joo olisihan se pikkuisen kiva olla vielä kaunis, nuori ja hyvä kropaltaan. Mutta toisaalta taas en kaipaa, enkä tarvitse sen tuomia "etuja" mihinkään enää. Aina joutui tahtomattaankin olemaan kohteena, häiritty ja ahdisteltu. Toiset naiset suhtautui kuin halpaan makkaraan ja miehet kuolasi. Hyi olkoon. Ja tosiaan uskottavuuden eteen joutui tosissaan kamppailemaan, ihan kuin nuoren ja kauniin naisen päässä ei voisi olla mitään varteenotettavia ajatuksia. Miehet eivät ikinä pysty ymmärtämään sitä maailmaa missä naiset elää ennen keski-ikää.

En tarvitse sellaista enää. Minulle riittää oman miehen rakkaus, molemminpuolinen ihailu ja kunnioitus. Jos tämä suhde loppuisi niin kestäisin senkin nyt hyvin. Nyt sitä jotenkin ymmärtää, että kauneus on vain pintaa, eikä ollenkaan niin tärkeää mitä nuorena kuvitteli.

Miksei vois olla hyvä kroppa? 😀 Olen 45v ja paremmassa kunnossa kuin koskaan! Treenaan 4 krt vkossa (nyrkkeily, sali) säännöllisesti. Ihanaa kun on aikaa harrastaa, lapset jo isoja.

Up

Olen itse usein meinannut tehdä aloituksen aiheesta. Olen 47-vuotias ja esikoinen on jo aikuinen ja kuopus 9 v.

Lapsista on vielä paljonkin huolta ja vastuuta (useampi erityislapsi) mutta olen usein ihmetellyt, kuinka vapaaksi voi ihminen tuntea olonsa, kun on takanapäin opiskeluihin, mielekkään työn saantiin, pariutumiseen, lasten saamiseen, lasten kasvatukseen, talouteen, omaan epävarmuuteen jne. liittyvät lukemattomat huolet.

Olen nykyään usein miettinyt sitä, että nuoruuden ihannoinnissa on jotain kummallista. Puhutaan nuoruuden huolettomuudesta. Itselläni ainakin oli yli 30-vuotiaaksi jatkuvasti päällä joku epävarmuus, hätä tai huoli.

Nyt on niin ihanaa ajatella, että työuran kovin ponnistus ja ainainen hätäily (olen yrittäjä) on takanapäin. Olen paljon itsevarmempi ja ylpeä urastani. On mahdollista, että taloudellisia huolia tulee vielä, ehkä joku katastrofikin (kaikki työni loppuvat), mutta menen kaikkea sitä kohti paljon pelottomampana kuin nuorena.

Mutta me ihmiset olemme erilaisia ja toiset elävät huoletonta nuoruutta. Itse en siihen pystynyt. Elän elämäni parasta aikaa juuri nyt.

Olen hieman alta 50 vee enkä näe kyllä mitään positiivista missään. Elämä ei mennyt niinkuin olisin toivonut. Ei ole mitään asiaa mistä olla ylpeä, onnellinen tms. Viimeksi olen ollut onnellinen ehkä 15-vuotiaana. 

Tulevaisuus on yhtä sumea ja pimeä ja enemmän tässä ollaan ehtoopuolella kuin että elämä olisi vielä edessäpäin. 

Up

Mietos kirjoitti:

Olen itse usein meinannut tehdä aloituksen aiheesta. Olen 47-vuotias ja esikoinen on jo aikuinen ja kuopus 9 v.

Lapsista on vielä paljonkin huolta ja vastuuta (useampi erityislapsi) mutta olen usein ihmetellyt, kuinka vapaaksi voi ihminen tuntea olonsa, kun on takanapäin opiskeluihin, mielekkään työn saantiin, pariutumiseen, lasten saamiseen, lasten kasvatukseen, talouteen, omaan epävarmuuteen jne. liittyvät lukemattomat huolet.

Olen nykyään usein miettinyt sitä, että nuoruuden ihannoinnissa on jotain kummallista. Puhutaan nuoruuden huolettomuudesta. Itselläni ainakin oli yli 30-vuotiaaksi jatkuvasti päällä joku epävarmuus, hätä tai huoli.

Nyt on niin ihanaa ajatella, että työuran kovin ponnistus ja ainainen hätäily (olen yrittäjä) on takanapäin. Olen paljon itsevarmempi ja ylpeä urastani. On mahdollista, että taloudellisia huolia tulee vielä, ehkä joku katastrofikin (kaikki työni loppuvat), mutta menen kaikkea sitä kohti paljon pelottomampana kuin nuorena.

Mutta me ihmiset olemme erilaisia ja toiset elävät huoletonta nuoruutta. Itse en siihen pystynyt. Elän elämäni parasta aikaa juuri nyt.

Tähän pystyn samaistumaan. Nuorena ei ollut kovinkaan huoleton, kun piti päästä opiskelemaan, sitten valmistumaan, sitten töihin jne jne. Ehkä on ihmisiä jotka ovat kulkeneet nuoruutensa vailla huolen häivää, mutta itsellä siihen liittyi epävarmuuksia ja välillä kovaakin työtä. Joku täällä sanoi, että on upeaa olla rautainen ammattilainen, ja juuri näin se minustakin on. Katastrofejakaan ei enää jaksa pelätä, kun asiat menevät aina arvaamattomalla tavalla, mutta sitten siitä on vain jotenkin selvitty. Kaikki suunnittelu on yleensä ollut aikaa turhaa, koska elämä yllättää. Mutta sitten siitä on selvitty, ja on täytynyt todeta, että elämä myös kantaa. Asioilla on tapana järjestyä.

Nyt aikuisemmalla iällä menee vähän tuulta päin.

Ap

Up

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla ainakaan ole.

Ei ole minkäänikäisiä lapsia.

Olen eronnut, läheiset ovat kuolleet.

Tukka on harmaantunut ja ohentunut, iho muuttunut paperimaiseksi ja maksaläiskäiseksi.

Mulla on ikävä krooninen sairaus, nukun huonosti, enkä tiedä mitä odottaa tulevaisuudelta. Kärsin jatkuvasta anemiasta.

20-35-vuotiaana energisyydellä ja toiveikkuudella ei ollut mitään rajaa.

Jaksoin hyvin opiskella, työskennellä, harrastaa, tavata ystäviä. Olin terve, enkä osannut pelätä asioita.

Älkää viitsikö valehdella.

Kaikki tajuavat, että on ihanaa olla nuori ja vahva.

Ihan kiva, jos elämä on siedettävää vielä vanhuuden kynnykselläkin.

Mutta älkää viitsikö väittää että se olisi parempaa kuin nuorena.

Ei ole.

Ikävää että sinulla menee huonosti. Mutta kaikilla ei mene. Todella moni keski-ikäinen nainen kokee elävänsä todella hyvää elämänvaihetta. Ei seole valehtelua sen enempää kuin sinunkaam kokemuksesi.

No en taida olla ainoa keski-ikäinen, jonka läheiset on kuolleet.

Moni on myös kantanut vuosia raskasta taakkaa, kun vanhenevat lähiomaiset ovat sairastuneet. Niin kannoin minäkin.

Mitä tulee omaan sairastumiseen, tuttu lääkäri sanoi nähneensä työssään, että viimeistään nelikymppisenä ihmisen on hyvä tajuta, että elämä on NYT! Ei ole mitään ikuista "sit joskus".

Mitä tulee masentumiseen ja elämän tosiasioiden ymmärtämiseen, valitettavan moni tajuaa keski-ikäisenä tulleensa vanhempiensa kusettamaksi, eläneensä elämää vanhempiensa ehdoilla.

Kiltin tytön syndrooma.

Ja tämä harmaiden hapsien hehkutus, voi luoja. En tiedä minkä itsepetoksen vallassa peiliin katsotte, mutta harmaapäinen ihminen on vanha. Ei siinä mitään, jos se ei itseä haittaa, hyvähän se on.

Mutta on se harmaa tukka ikävän näköinen.

Kalju tietysti vielä pahempi.

Mulla on muutaman vuoden vanhempi ystävä.

Muistan kun hän ylitti neljänkympin rajapyykin. Pyysin häntä innoissani johonkin tapahtumaan, ja ihmettelin miten minun viikonlopussani tunteja on kuin enemmän kuin hänellä. "En mä jaksa lähteä", hän sanoi. "Viikonloppuna pitää levätä, että jaksaa seuraavan työviikon. En mä ole enää nuori. Sä huomaat sen sitten parin vuoden päästä."

Ja niin mä huomasin.

Omasta puolestani olen huomannut, että kun ihmiset tulevat vanhoiksi, he ovat saaneet elämästä tarpeekseen.

Siksi vanha ihminen ei sure omaa kuolemaansa, eikä vanhan kuolema ole niin kauhea. Se on luonnollinen asia.

Tämän ymmärsin viidenkympin hujakoilla.

Silti on hyvä ajatella kuolemaa välillä, niin se ei ehkä pääse yllättämään.

Mun isä a.mpui itsensä meidän olkkarissa haulikolla.

Olin 14 vuotias..ymmärränkö että kaikki kuolee?

Mitäs oot täti tomera mieltä?

Oot kyllä joutunut kovin varhain kasvokkain kuoleman kanssa, ja noin kovalla tavalla. Jotkut on olleet onnekkaampia. Viimeistään kun alkaa koulukavereita ja entisiä poikaystäviä menehtyä viisikymppisenä, tulee omakin kuolevaisuus käsin kosketeltavaksi. Kaikki ei tietysti ole menettäneet edes vanhempia ennen tätä ikää.

Tässä iässä jo vanhan sukulaisen menettäminen on jotenkin ymmärrettävämpää elämänkaarella, kuin nuorien menettäminen. Itselläkin on selviytymiskeinoja eri lailla kertynyt.

Ap

N53 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla ainakaan ole.

Ei ole minkäänikäisiä lapsia.

Olen eronnut, läheiset ovat kuolleet.

Tukka on harmaantunut ja ohentunut, iho muuttunut paperimaiseksi ja maksaläiskäiseksi.

Mulla on ikävä krooninen sairaus, nukun huonosti, enkä tiedä mitä odottaa tulevaisuudelta. Kärsin jatkuvasta anemiasta.

20-35-vuotiaana energisyydellä ja toiveikkuudella ei ollut mitään rajaa.

Jaksoin hyvin opiskella, työskennellä, harrastaa, tavata ystäviä. Olin terve, enkä osannut pelätä asioita.

Älkää viitsikö valehdella.

Kaikki tajuavat, että on ihanaa olla nuori ja vahva.

Ihan kiva, jos elämä on siedettävää vielä vanhuuden kynnykselläkin.

Mutta älkää viitsikö väittää että se olisi parempaa kuin nuorena.

Ei ole.

Ikävää että sinulla menee huonosti. Mutta kaikilla ei mene. Todella moni keski-ikäinen nainen kokee elävänsä todella hyvää elämänvaihetta. Ei seole valehtelua sen enempää kuin sinunkaam kokemuksesi.

No en taida olla ainoa keski-ikäinen, jonka läheiset on kuolleet.

Moni on myös kantanut vuosia raskasta taakkaa, kun vanhenevat lähiomaiset ovat sairastuneet. Niin kannoin minäkin.

Mitä tulee omaan sairastumiseen, tuttu lääkäri sanoi nähneensä työssään, että viimeistään nelikymppisenä ihmisen on hyvä tajuta, että elämä on NYT! Ei ole mitään ikuista "sit joskus".

Mitä tulee masentumiseen ja elämän tosiasioiden ymmärtämiseen, valitettavan moni tajuaa keski-ikäisenä tulleensa vanhempiensa kusettamaksi, eläneensä elämää vanhempiensa ehdoilla.

Kiltin tytön syndrooma.

Ja tämä harmaiden hapsien hehkutus, voi luoja. En tiedä minkä itsepetoksen vallassa peiliin katsotte, mutta harmaapäinen ihminen on vanha. Ei siinä mitään, jos se ei itseä haittaa, hyvähän se on.

Mutta on se harmaa tukka ikävän näköinen.

Kalju tietysti vielä pahempi.

Mulla on muutaman vuoden vanhempi ystävä.

Muistan kun hän ylitti neljänkympin rajapyykin. Pyysin häntä innoissani johonkin tapahtumaan, ja ihmettelin miten minun viikonlopussani tunteja on kuin enemmän kuin hänellä. "En mä jaksa lähteä", hän sanoi. "Viikonloppuna pitää levätä, että jaksaa seuraavan työviikon. En mä ole enää nuori. Sä huomaat sen sitten parin vuoden päästä."

Ja niin mä huomasin.

Omasta puolestani olen huomannut, että kun ihmiset tulevat vanhoiksi, he ovat saaneet elämästä tarpeekseen.

Siksi vanha ihminen ei sure omaa kuolemaansa, eikä vanhan kuolema ole niin kauhea. Se on luonnollinen asia.

Tämän ymmärsin viidenkympin hujakoilla.

Silti on hyvä ajatella kuolemaa välillä, niin se ei ehkä pääse yllättämään.

Mun isä a.mpui itsensä meidän olkkarissa haulikolla.

Olin 14 vuotias..ymmärränkö että kaikki kuolee?

Mitäs oot täti tomera mieltä?

Oot kyllä joutunut kovin varhain kasvokkain kuoleman kanssa, ja noin kovalla tavalla. Jotkut on olleet onnekkaampia. Viimeistään kun alkaa koulukavereita ja entisiä poikaystäviä menehtyä viisikymppisenä, tulee omakin kuolevaisuus käsin kosketeltavaksi. Kaikki ei tietysti ole menettäneet edes vanhempia ennen tätä ikää.

Tässä iässä jo vanhan sukulaisen menettäminen on jotenkin ymmärrettävämpää elämänkaarella, kuin nuorien menettäminen. Itselläkin on selviytymiskeinoja eri lailla kertynyt.

Ap

Ja paranee vaan.

Ymmärsin että ihmiset eivät kestä surevan=itsesäälisen seuraa

Muutin kotoa 16 vuotiaana (oli pakko)

Koulutin itseni, löysin puolison.

Puolisoni vaatii minulta hoikkuutta ja kauneutta.

Olemme oleet yhdessä 30 vuotta.

Nautin itsekin että peilistä katsoo hoikka hoidettu kaunis nainen.

Lapsia emme halunneet.

Tiedätkö ap...olet vain voittanut elämän lotossa.

Esim se että jonkun mies jättää ei oo sen jätetyn naisen syy.

Se että minä olen huonosta kodista ei ole minun syyni.

Oletko uskossa..varmista vielä taivaspaikka ..niin vot

Minun suvusani eletään 100 vuotiaaksi..en ole koskaan sairaana

Se on hyvä, koska olen ateisti

Huhuu ap..eikö mielenkiinto riitä

Kuinka tossukka miehesi kestää sinua justiinaansa.

Kuinka et ymmärrä mitä työpaikkasi nuoret puhuvat...

Kuinka shoppailet ulkomailla räväköitä klitteritunikoita  ja marimekon liikkeessä vuokkokasseja

Kuinka peilistä katsovat äitisi kasvot.....

N53 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla ainakaan ole.

Ei ole minkäänikäisiä lapsia.

Olen eronnut, läheiset ovat kuolleet.

Tukka on harmaantunut ja ohentunut, iho muuttunut paperimaiseksi ja maksaläiskäiseksi.

Mulla on ikävä krooninen sairaus, nukun huonosti, enkä tiedä mitä odottaa tulevaisuudelta. Kärsin jatkuvasta anemiasta.

20-35-vuotiaana energisyydellä ja toiveikkuudella ei ollut mitään rajaa.

Jaksoin hyvin opiskella, työskennellä, harrastaa, tavata ystäviä. Olin terve, enkä osannut pelätä asioita.

Älkää viitsikö valehdella.

Kaikki tajuavat, että on ihanaa olla nuori ja vahva.

Ihan kiva, jos elämä on siedettävää vielä vanhuuden kynnykselläkin.

Mutta älkää viitsikö väittää että se olisi parempaa kuin nuorena.

Ei ole.

Ikävää että sinulla menee huonosti. Mutta kaikilla ei mene. Todella moni keski-ikäinen nainen kokee elävänsä todella hyvää elämänvaihetta. Ei seole valehtelua sen enempää kuin sinunkaam kokemuksesi.

No en taida olla ainoa keski-ikäinen, jonka läheiset on kuolleet.

Moni on myös kantanut vuosia raskasta taakkaa, kun vanhenevat lähiomaiset ovat sairastuneet. Niin kannoin minäkin.

Mitä tulee omaan sairastumiseen, tuttu lääkäri sanoi nähneensä työssään, että viimeistään nelikymppisenä ihmisen on hyvä tajuta, että elämä on NYT! Ei ole mitään ikuista "sit joskus".

Mitä tulee masentumiseen ja elämän tosiasioiden ymmärtämiseen, valitettavan moni tajuaa keski-ikäisenä tulleensa vanhempiensa kusettamaksi, eläneensä elämää vanhempiensa ehdoilla.

Kiltin tytön syndrooma.

Ja tämä harmaiden hapsien hehkutus, voi luoja. En tiedä minkä itsepetoksen vallassa peiliin katsotte, mutta harmaapäinen ihminen on vanha. Ei siinä mitään, jos se ei itseä haittaa, hyvähän se on.

Mutta on se harmaa tukka ikävän näköinen.

Kalju tietysti vielä pahempi.

Mulla on muutaman vuoden vanhempi ystävä.

Muistan kun hän ylitti neljänkympin rajapyykin. Pyysin häntä innoissani johonkin tapahtumaan, ja ihmettelin miten minun viikonlopussani tunteja on kuin enemmän kuin hänellä. "En mä jaksa lähteä", hän sanoi. "Viikonloppuna pitää levätä, että jaksaa seuraavan työviikon. En mä ole enää nuori. Sä huomaat sen sitten parin vuoden päästä."

Ja niin mä huomasin.

Omasta puolestani olen huomannut, että kun ihmiset tulevat vanhoiksi, he ovat saaneet elämästä tarpeekseen.

Siksi vanha ihminen ei sure omaa kuolemaansa, eikä vanhan kuolema ole niin kauhea. Se on luonnollinen asia.

Tämän ymmärsin viidenkympin hujakoilla.

Silti on hyvä ajatella kuolemaa välillä, niin se ei ehkä pääse yllättämään.

Mun isä a.mpui itsensä meidän olkkarissa haulikolla.

Olin 14 vuotias..ymmärränkö että kaikki kuolee?

Mitäs oot täti tomera mieltä?

Oot kyllä joutunut kovin varhain kasvokkain kuoleman kanssa, ja noin kovalla tavalla. Jotkut on olleet onnekkaampia. Viimeistään kun alkaa koulukavereita ja entisiä poikaystäviä menehtyä viisikymppisenä, tulee omakin kuolevaisuus käsin kosketeltavaksi. Kaikki ei tietysti ole menettäneet edes vanhempia ennen tätä ikää.

Tässä iässä jo vanhan sukulaisen menettäminen on jotenkin ymmärrettävämpää elämänkaarella, kuin nuorien menettäminen. Itselläkin on selviytymiskeinoja eri lailla kertynyt.

Ap

Olen nyt 13 vuotta isääni vanhempi.

Valokuvista katsoo komea nuori mies.

Sinun lapsesi muistavat harmaan lihavan naisen, joka makaa jouluna sohvalla

Sika on kuollut ..joulu on..sian syöt omaan kehoosi

Vierailija kirjoitti:

N53 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti en elä viisikymppiseksi, oli jo aivan kamalaa täyttää nyt 35v. Silmien alla uurteet, ei mitään odotettavaa elämältä, lapset tehty kroppa ja naama rapistuu, aviomies kuitenkin salaa ihailee teinin 16v ystäviä.

Viikonlopun itkin ja katselin vanhoja valokuvia.

-elämä ohi-

Tuo on esim juuri se, miksi en kaipaa nuorempaan minääni. Vaikka jälkikäteen ajattelee olleensa nuori, nätti ja. hyvässä kunnossa, niin siinä hetkessä elää suhteettomissa paineissa, eikä mikään ole tarpeeksi. Ei voi olla nätti jos ei näytä 25 v:ltä. Samaan aikaan pitää olla täydellinen äiti, äitien ei pidä pitää sellaisia ja tällaisia vaatteita, pitää olla sitä ja tätä ja jaksaa ja suorittaa. Ole täydellinen vaimo ja harrasta upeaa seksiä, kun kaikki mitä haluaisit olisi tunti ihan rauhassa, mieluiten unessa.

Ostakaa meikkejä, ostakaa vaatteita.

En tiedä lohduttaako tämä nyt yhtään, mutta tuohon 20 vuotta lisää, eikä enää viitsi välittää rypyistä eikä painosta. Ja vierellä on jo mies, joka ymmärtää paremmin, tai miestä ei edes tarvitse.

Olen huomannut senkin, ettei avioliittoa voi suorittaa olemalla kaunis, eikä sitä voi pelastaa pysymällä hoikkana ja osaamalla meikata. Jos mies ei kypsy sen elämänvaiheen ohi, paljonkaan ei ole tehtävissä.

Sisältö elämään ja itsearvostus pitää löytyä jostain muusta kuin ulkonäöstä ja ulkopuolisesta arviosta ja paineista. Koskaan ei ole riittävä, jos niillä arvioidaan. Pitää olla itselleen armollinen.

Ap

Minä en oikeasti tajua mistä ap puhuu. Tuollaistako teidän muiden naisten elämä on ollut tai on?

"...siinä hetkessä elää suhteettomissa paineissa, eikä mikään ole tarpeeksi. Ei voi olla nätti jos ei näytä 25 v:ltä. Samaan aikaan pitää olla täydellinen äiti, äitien ei pidä pitää sellaisia ja tällaisia vaatteita, pitää olla sitä ja tätä ja jaksaa ja suorittaa. Ole täydellinen vaimo ja harrasta upeaa seksiä..."

Samaa olen ihmetellyt koko ketjun ajan. Ap hehkuttaa sitä kuinka hän vasta 50+-iässä on tehnyt kypsän oivalluksen siitä, eikä tajua että moni on elänyt koko elämänsä ilman että on uhrannut ajatustakaan miesten miellyttämiselle ;) No, oppia ikä kaikki ja on tämä AP’n kannalta kivempi nyt kuin vaikka 75-vuotiaana. Mutta oikeasti ihmetyttää.

Mietos kirjoitti:

Olen itse usein meinannut tehdä aloituksen aiheesta. Olen 47-vuotias ja esikoinen on jo aikuinen ja kuopus 9 v.

Lapsista on vielä paljonkin huolta ja vastuuta (useampi erityislapsi) mutta olen usein ihmetellyt, kuinka vapaaksi voi ihminen tuntea olonsa, kun on takanapäin opiskeluihin, mielekkään työn saantiin, pariutumiseen, lasten saamiseen, lasten kasvatukseen, talouteen, omaan epävarmuuteen jne. liittyvät lukemattomat huolet.

Olen nykyään usein miettinyt sitä, että nuoruuden ihannoinnissa on jotain kummallista. Puhutaan nuoruuden huolettomuudesta. Itselläni ainakin oli yli 30-vuotiaaksi jatkuvasti päällä joku epävarmuus, hätä tai huoli.

Nyt on niin ihanaa ajatella, että työuran kovin ponnistus ja ainainen hätäily (olen yrittäjä) on takanapäin. Olen paljon itsevarmempi ja ylpeä urastani. On mahdollista, että taloudellisia huolia tulee vielä, ehkä joku katastrofikin (kaikki työni loppuvat), mutta menen kaikkea sitä kohti paljon pelottomampana kuin nuorena.

Mutta me ihmiset olemme erilaisia ja toiset elävät huoletonta nuoruutta. Itse en siihen pystynyt. Elän elämäni parasta aikaa juuri nyt.

"Mutta me ihmiset olemme erilaisia ja toiset elävät huoletonta nuoruutta". Tämä on varmaan aika tärkeä pointti siinä kuinka osaa ottaa vanhenemisen vastaan. Mun nuoruuteni ei ainakaan ollut ollenkaan huoleton, vaan täynnä huolia ja pelkoja. Vaikka elinkin ihan hyvässä perheessä ja niin edelleen, mutta olin luonteeltani todella tunnollinen ja huolehtivainen. Toki jotkut asiat nuoruudessa oli ihania ja joita tavallaan kaipaan vieläkin. Kuten sellainen tietynlainen hyväuskoisuus ja sinisilmäisyys. Toisaalta sellainen ei koskaan johtanut muuhun kuin vaikeuksiin, joten siitä piirteestä täytyi luopua. Se kuului aikuistumisen kriisiin. Piti oppia pitämään puolensa. 

Vierailija kirjoitti:

N53 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti en elä viisikymppiseksi, oli jo aivan kamalaa täyttää nyt 35v. Silmien alla uurteet, ei mitään odotettavaa elämältä, lapset tehty kroppa ja naama rapistuu, aviomies kuitenkin salaa ihailee teinin 16v ystäviä.

Viikonlopun itkin ja katselin vanhoja valokuvia.

-elämä ohi-

Tuo on esim juuri se, miksi en kaipaa nuorempaan minääni. Vaikka jälkikäteen ajattelee olleensa nuori, nätti ja. hyvässä kunnossa, niin siinä hetkessä elää suhteettomissa paineissa, eikä mikään ole tarpeeksi. Ei voi olla nätti jos ei näytä 25 v:ltä. Samaan aikaan pitää olla täydellinen äiti, äitien ei pidä pitää sellaisia ja tällaisia vaatteita, pitää olla sitä ja tätä ja jaksaa ja suorittaa. Ole täydellinen vaimo ja harrasta upeaa seksiä, kun kaikki mitä haluaisit olisi tunti ihan rauhassa, mieluiten unessa.

Ostakaa meikkejä, ostakaa vaatteita.

En tiedä lohduttaako tämä nyt yhtään, mutta tuohon 20 vuotta lisää, eikä enää viitsi välittää rypyistä eikä painosta. Ja vierellä on jo mies, joka ymmärtää paremmin, tai miestä ei edes tarvitse.

Olen huomannut senkin, ettei avioliittoa voi suorittaa olemalla kaunis, eikä sitä voi pelastaa pysymällä hoikkana ja osaamalla meikata. Jos mies ei kypsy sen elämänvaiheen ohi, paljonkaan ei ole tehtävissä.

Sisältö elämään ja itsearvostus pitää löytyä jostain muusta kuin ulkonäöstä ja ulkopuolisesta arviosta ja paineista. Koskaan ei ole riittävä, jos niillä arvioidaan. Pitää olla itselleen armollinen.

Ap

En halua elää elämää, jossa elämän parhaat asiat poissa. Nuoruus ja kauneus.

Ja mitä sitten jos vanhana on vapaata illat eikä tarvitse palvella ketään, niinhän se oli 20 vuotiaana myös. N35

Elämänkokemuksen karttuessa arvot muuttuvat, ja tärkeiksi ja parhaiksi asioiksi nousevat aivan muut asiat kuin nuorempana. Kun on kasvattanut lapset ja he itsenäistyvät, näitä vapaita iltoja osaa arvostaa aiva eri tavalla kuin parikymppisenä, kun se vapaus oli ihan itsestäänselvyys. N48

Vierailija kirjoitti:

Mietos kirjoitti:

Olen itse usein meinannut tehdä aloituksen aiheesta. Olen 47-vuotias ja esikoinen on jo aikuinen ja kuopus 9 v.

Lapsista on vielä paljonkin huolta ja vastuuta (useampi erityislapsi) mutta olen usein ihmetellyt, kuinka vapaaksi voi ihminen tuntea olonsa, kun on takanapäin opiskeluihin, mielekkään työn saantiin, pariutumiseen, lasten saamiseen, lasten kasvatukseen, talouteen, omaan epävarmuuteen jne. liittyvät lukemattomat huolet.

Olen nykyään usein miettinyt sitä, että nuoruuden ihannoinnissa on jotain kummallista. Puhutaan nuoruuden huolettomuudesta. Itselläni ainakin oli yli 30-vuotiaaksi jatkuvasti päällä joku epävarmuus, hätä tai huoli.

Nyt on niin ihanaa ajatella, että työuran kovin ponnistus ja ainainen hätäily (olen yrittäjä) on takanapäin. Olen paljon itsevarmempi ja ylpeä urastani. On mahdollista, että taloudellisia huolia tulee vielä, ehkä joku katastrofikin (kaikki työni loppuvat), mutta menen kaikkea sitä kohti paljon pelottomampana kuin nuorena.

Mutta me ihmiset olemme erilaisia ja toiset elävät huoletonta nuoruutta. Itse en siihen pystynyt. Elän elämäni parasta aikaa juuri nyt.

"Mutta me ihmiset olemme erilaisia ja toiset elävät huoletonta nuoruutta". Tämä on varmaan aika tärkeä pointti siinä kuinka osaa ottaa vanhenemisen vastaan. Mun nuoruuteni ei ainakaan ollut ollenkaan huoleton, vaan täynnä huolia ja pelkoja. Vaikka elinkin ihan hyvässä perheessä ja niin edelleen, mutta olin luonteeltani todella tunnollinen ja huolehtivainen. Toki jotkut asiat nuoruudessa oli ihania ja joita tavallaan kaipaan vieläkin. Kuten sellainen tietynlainen hyväuskoisuus ja sinisilmäisyys. Toisaalta sellainen ei koskaan johtanut muuhun kuin vaikeuksiin, joten siitä piirteestä täytyi luopua. Se kuului aikuistumisen kriisiin. Piti oppia pitämään puolensa. 

Hyvin sanottu. Se mitä ikävöin nuoruudesta, että silloin jotenkin osasi vielä sokeasti luottaa ihmisiin. Vaikka olinkin varautunut luonne, mutta silloin olin kuitenkin avoin niiden ihmisten kanssa joiden kanssa olin tekemisissä.

Sitten huomasin kuinka röyhkeästi kiltteyttä käytetään hyväksi. Jopa sellaisten ihmisten toimesta, jotka ovat vanhoja tuttuja tai jopa sukulaisia. Ihmisyyden varjopuolen tajuaminen oli oma kriisinsä aikuistumisessa. Se kuinka yksin me kaikki lopulta olemme ja vähissä on ne joihin voi todella heittäytymällä luottaa.

Toisaalta heitä nykyään myös osaa sitten arvostaa ihan täysillä, kun tietää kuinka harvinaista täydellinen luottamus on.