Mikä omassa lapsuudessasi / lapsuudenkodissasi olisi ollut lastensuojeluasia?

[quote author="Vierailija" time="22.04.2014 klo 22:21"]

Olen syntynyt 60-luvun lopulla ja oma lapsuusaikani 70-luvulla oli normaalia maalaislapsen elämää. Mutta nykyään sitä kyllä kauhistelen itsekin. En nyt tiedä aiheuttaisiko nämä jutut sentään huostaanottoa nykypäivänäkään, mutta aika hurjaa, vai mitä:

Ihan pienenä oleskelin paljon tupakansavussa, koska isäni tupakoi ja tietysti sisällä. Myös melkein kaikissa kyläpaikoissa miehet tupakoivat, linja-autossa ja jopa meidän kyläkaupassa tupakoitiin. 4-5-vuotiaista asti kuljimme samanikäisen kaverini kanssa ympäri kylää, mentiin joelle ongelle (ei osattu uida), kahlailtiin syvissä ojissa ja hiekkakuopissa, talvella luisteltiin syvän soramontun jäällä ja jää vain iloisesti risahteli, joskus tuli haukkoset. Kiipeiltiin puihin ja sodanaikaiseen tosi korkeaan, lahoon tähystystorniin, hypittiin AIV-rehussa (kengät menivät pilalle), laskettiin talvella potkukelkalla ja kesällä pyörällä mahdollisimman lujaa junaradan tasoristeyksen yli, kulki paljon tavarajunia ja myös henkilöjunia ja mitään puomeja tai valoja ei ollut. Ei vanhemmat koskaan tienneet missä minä olen, ei ollut myöskään kotiintuloaikoja, kesällä varsinkaan he eivät tienneet liikuistani mitään, usein nukuimmekin kaverini kanssa teltassa tai leikkimökissä.

Kuljimme pitkin metsiä ja peltoja, kerran saimme peräämme hirmustuneen sonnin! Paimenpojasta otettiin kivoja sähköiskuja, pyörällä ajettiin ilman käsiä ja temppuiltiin muutenkin, pyöräilykypärästä ei tietysti oltu kuultukaan. Automatkoilla makoilin siinä takalasin "ikkunahyllyllä". Ekaluokasta lähtien kuljettiin kaksistaan uimassa maauimalassa.

Pahuuttakin tehtiin: öiseen aikaan heiteltiin kiviä talojen seiniin, käytiin mansikkavarkaissa ja laitettiin postilaatikoihin heiniä ja kiviä tai lumipalloja.

Illalla valvoin niin myöhään kuin lystäsin ja kesällä valvottiin yöt läpeensä ja nukuttiin iltapäivään, vanhemmat olivat töissä ja me söimme mitä keksittiin, yleensä keitettiin suklaapuuroa tai paistettiin lettuja ja haettiin kaupasta karkkia ja jätskiä. Hampaat pestiin silloin kun muistettiin ja kiitos siitä, jokaisessa hampaassa on ainakin yksi paikka. Vanhemmat eivät koskaan huolehtineet kouluasioistani mitenkään, yleensä mulla ei ollut liikkavaatteita, joku kirja oli kotona ja usein läksyt tekemättä. Mutta se oli ihan yleistä muillakin.

Pikkuisen piiskaa sain joskus harvoin ja tukkapöllyä, mutta muut saivat paljon enemmän kuritusta. Ja meillä siis oli sen ajan mittapuun mukaan ihan hyvä ja normaali perhe!

[/quote]

mun mielestä tää kuulostaa ihan normaalilta tuon ajan lapsuudelta. Enkä kyllä näe mihin tässä lastensuojelu tänäkään päivänä puuttuisi...

T. Ls-sos.tt

Ok, hyvä että nämä olivatkin niitä oikeasti huonoiksi tajuttuja esimerkkejä eikä jotain "pärjättiinpä ennenkin".

Ainut juttu, minkä minä muistan lapsuudestani olleen toisin joissakin muissa perheissä oli se, että osa lapsista sai mennä vapaasti ilman, että vanhemmat olisi tienneet, missä ne on. Meillä ei kyllä onnistunut sekään vaan sinne mentiin, minne sanottiin menevämme, ja sieltä tultiin suoraan kotiin. Jos mentiinkin kaverille, niin sieltä piti soittaa kotiin.

Siksi joskus vähän ihmetyttää puheet, kuinka muka nykyään vanhemmat kännyköillä pitää tarkempaa kontrollia lapsistaan. Meillä jos olisi ollut lapsuudessa kännykät, niin se olisi itse asiassa voinut tarkoittaa vähän vapaampaa menemistä.

Samassa taloudessa asuva hullu mummu. Rähisi koko ajan ja esim. yritti lyödä pikkusiskoani koivuhalolla. Lisäksi minulla ei ollut muuta nukkumapaikkaa kuin samaisen mummun huoneen lattialla. Aamulla piti viedä patja yms. vintille ja illalla hakea sieltä. Ei ollut mitään omaa tilaa. Ja sitten koulussa puhuttiin oman huoneen siivoamisesta. Kun olisi ollut edes oma sänky!

Ruuaksi oli aina leipää hiilihydraattipitoisen päiväruuan lisäksi. Ja joskus ei mitään, kun äitini ei viitsinyt käydä kaupassa ja isä ei tiennyt, ettei meillä ole ruokaa. Rahasta ruuattomuus ei ollut kiinni.

Ja siitä nyt viimeistään olisi pitänyt tehdä lastensuojeluilmoitus, kun äidilleni oli ok, että minä 15-vuotiaana ryyppäsin ties missä ja kenekä kanssa. Hän jopa tarjosi minulle alkoholia ja ihmetteli, jos en sitä halunnut.

Isäni oli mielenterveysongelmainen. Hakkasi äitiäni ja meitä lapsia, ei huolehtinut perheestään millään tavalla ja äitini oli käytännössä suurperheen yksinhuoltaja. Vanhemmat veljeni alkoivat kasvaessaan oireilla ja tämä näkyi näkyi väkivaltaisena käytöksenä muun muassa minua (perheen nuorinta) kohtaan.

Äiti oli ymmärrettävästi äärimmäisen väsynyt, puhui usein, että haluaa kuolla ja että me lapsetkaan emme aiheuta mitään muuta kuin pelkkää huolta ja tuskaa. Rahaa oli vähän, sillä isä ei käynyt töissä ja äiti oli meidän kanssamme kotona.

Touhu oli kaikin puolin täysin kaoottista ja vahvimmat mielikuvani lapsuudesta sisältävät pelkkää huutoa ja väkivaltaa. En edelleenkään ymmärrä, miksi kukaan ei puuttunut, vaikka kaikki tiesivät.

Isä kuoli ollessani vielä lapsi. Ajattelin tuolloin, että se (ja kaikki muu) oli rangaistusta pahuudestani.

Äitini ja isäpuoleni olivat juoppoja

Meillä oli viikottaista väkivaltaa,jokainen sai vuorostaan olla kohteena

Ruokaa oli jos oli ja vaikka olikin niin me lapset emme sitä saaneet syödä.Jos isäpuoli lähti jonnekin jota tapahtui harvoin,teippasi hän jääkaapin oveen jotain josta sitten näki onko siellä käyty.

Huolehdin siskostan 10v lähtien täysipäiväisesti,kun mutisia ei näkynyt viikkoihin kotona,ja sitten hän löysi isäpuoleni.

Henkinen väkivalta oli ehkä kuluttavinta. Painostava ilmapiiri kotona jota ei päässyt pakkoon.

Me emme saaneet myöskään olla muualla kuin siskoni ja minun yhteisessä huoneessa,ei ollut asiaa kuin vessaan.

Peseytyä piti aamuisin nopeasti ja hiljaa ettei isäpuoli herää. Toki siksi ettei saanut käydä hänen hereillä ollessa suihkussa.

Jne jne.. näitä olisi loputtomasti

Siskoni on nyt vanhempana kertonut että oli alipainon takia tarkkailussa,ja olivat aina kyselleet koti oloista ym ,mutta loppujen lopuksi kaikki laittoivat siskoni oireilut sen piikkiin että olimme vuosia aikaisemmin vanhempien erotessa muuttaneet kyseiselle paikkakunnalle.

Oli siis helpompi sulkea silmänsä kuin auttaa meitä lapsia,näin tekivät kaikki aikuiset vaikka kyllähän kaikki tiesi millaiset olot meillä on kotona.

Ala-asteella ollesssamme joka koulun terkkari antoi meille lapsensa vanhoja vaatteita,mutta siihen se apu sitten jäikin.

Eli oikea malliesimerkki siitä milloin sossun olisi pitäny puuttua asioihin.Me jäimme tämän avun ulkopuolelle, kaikki tämä tapahtui 90 luvulla ja vielä 2000 luvun alussa.

Juopottelevat vanhemmat jättivät minut kymmenvuotiaana kotiin yksin illoiksi ja öiksi, kun lähtivät baariin. Joskus pienempänä ottivat mukaan baariin ja sain leikkiä siellä kahdeksaan asti illalla kunnes tarjoilija sanoi, että alaikäisten on poistuttava. Niin ja sitten seksuaalinen hyväksikäyttö tietysti.

No mun lapsuudessa 60-70- luvuilla varmaan ihan kaikki silloin normaali elämä. Lapset oli "heitteillä", ts. leikkivät keskenään metsikössä, kiipeilivät puissa (ilman turvavaljaita ja kypäriä), viettivät koko päivän uimarannalla ilman aikuisten valvontaa.

Joskus kotona otettiin alkoholiakin ja ehkä riideltiinkin. Taisin olla 12 tai 13 kun vanhemmat lähti reissulle keskenään ja mä jäin kotimieheksi itsekseni.

Fyysistä kuritusta (avokämmenellä takapuolelle, tukistamista) varmaan pidettäisiin nykyään lastensuojeluasiana. Itse en näe siitä vaurioituneeni, vaikken sitä omille lapsilleni tekisikään. Vanhempani olivat ja ovat kuitenkin rakastavia ja hyviä vanhempia kaikesta huolimatta.

90-luvulla olen syntynyt.

Jestas sentään mitä meininkiä.