Miksi syöpäkuoleman pitää vielä nykyaikana olla niin hirveän tuskallinen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te jotka olette oikeasti menettäneet läheisenne, mitä olisitte olleet mieltä siitä että omaisenne olisi tehnyt itsemurhan siinä vaiheessa kun vielä pystyi itse sen salaa tekemään?

Olisin varmasti ollut surullinen, mutta ymmärtänyt hänen ratkaisunsa. Kun kuolevalla on niin kovat tuskat, että hän pyytää läheisiä tappamaan itsensä, niin toivon, että kenenkäänei tarvitsisi sellaista kokea.

Entä jos itsemurhan tekijä olisi lähimpiin ihmisiin kuuluva? Puoliso, vanhempi, oma lapsi.

Jos hän näin tehdessään olisi välttynyt tuskilta. Tässäpä se problematiikka tuleekin esiin; et voi olla ikinä varma, että saatko asianmukaista hoitoa ja kivunlievitystä tarpeen vaatiessa. Omien kokemusteni valossa näin ei ole. Olenkin varautunut itse päättämään päiväni, jos sairastun parantumattomasti ja olen tämän myös kertonut läheisilleni. Tuskan täyttämillä muutamilla päivilöä, viikoilla tai kuuksusilla ei ole mitään ylevää tarkoitusta.

Miten sun läheiset siihen suhtautui? Ei sekään varmasti ole kivaa pelätä ja odottaa milloin lähiomainen löytyy kuolleena. Pitäisikö se sitten jotenkin sopia kun aika tulee.

Itse todennäköisesti ostan fentanyylia ja/tai ketamiinia ja otan sitä suosiolla yliannostuksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

i

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te jotka olette oikeasti menettäneet läheisenne, mitä olisitte olleet mieltä siitä että omaisenne olisi tehnyt itsemurhan siinä vaiheessa kun vielä pystyi itse sen salaa tekemään?

Olisin varmasti ollut surullinen, mutta ymmärtänyt hänen ratkaisunsa. Kun kuolevalla on niin kovat tuskat, että hän pyytää läheisiä tappamaan itsensä, niin toivon, että kenenkäänei tarvitsisi sellaista kokea.

Entä jos itsemurhan tekijä olisi lähimpiin ihmisiin kuuluva? Puoliso, vanhempi, oma lapsi.

Jos hän näin tehdessään olisi välttynyt tuskilta. Tässäpä se problematiikka tuleekin esiin; et voi olla ikinä varma, että saatko asianmukaista hoitoa ja kivunlievitystä tarpeen vaatiessa. Omien kokemusteni valossa näin ei ole. Olenkin varautunut itse päättämään päiväni, jos sairastun parantumattomasti ja olen tämän myös kertonut läheisilleni. Tuskan täyttämillä muutamilla päivilöä, viikoilla tai kuuksusilla ei ole mitään ylevää tarkoitusta.

Miten sun läheiset siihen suhtautui? Ei sekään varmasti ole kivaa pelätä ja odottaa milloin lähiomainen löytyy kuolleena. Pitäisikö se sitten jotenkin sopia kun aika tulee.

Samaa odottamista se on parantumattomassa sairaudessakin. Olen ajatellut hyvästellä läheiseni ennen, mutta eihän sitä voi tietää, miten lopulta käy. En ole muuten suisidaalinen, joten en harkitsekaan itsemurhaa, paitsi jos siis sairastun. Läheisimmät ihmiset ovat nähneet saman tuskan kuin minäkin läheisemme kuollessa, joten olivat ymmärtäväisiä. Lapsille puhun asiasta vasta, kun heillä on ikää riittävästi.

Vierailija kirjoitti:

Yritin lainata tätä kirjoittajaa, joka kaksi viikkoa on kirjannut hoitajien käyntejä vihkoon. Olisit vain keskittynyt isäsi luona läsnäolemiseen❤️Annetut lääkkeet ja huomiot kirjataan kyllä potilasjärjestelmään.En tiedä mikä saattohoitoyksikkö on kyseessä, mutta varsinainen sellainen se ei ole voinut olla jos henkilökunnalla ei ole kipupumpun käyttö tuttua. Siinä on varmasti mennyt hoitopaikan valinta pieleen. Jos te olette sisarten kanssa siellä yötä päivää olleet, ja huolehtineet bonusten antamisesta, voi se olla syy miksi hoitajia ei ole niin paljon käynyt paikalla. He ovat olleet enemmän aikaa niiden potilaiden kanssa, jotka tarvitsevat ehkä koko ajan hoitotoimia tai kuolevat ilman niitä läheisiä. Oliko huoneessa kutsu, jolla saitte hoitajan paikalle kuitenkin? Normaaliosastoilla ei ole oikein ikinä aikaa vain istua potilaan vierellä, tai se on toisten potilaiden hoitoon käytettävästä ajasta pois.Siksi on hyvä jos omaiset saattavat kuolevaa. Se, kenen omaiset raivoavat eniten, ei itselläni ole työtä priorisoiva asia vaan potilaiden tarpeet tärkeysjärjestyksessä.

Kiitos kommentistasi, minä olen se, jonka viestiä yritit lainata.

Kerroin kyllä tekstissäni, että olin keskittynyt läsnäolemiseen, koko perhe oli. Isäni ei joutunut olemaan yksin hetkeäkään koko saatto-osastoaikanaan, jota hänen kohdalla kesti 12 päivää, ennen kuin menehtyi.

Sisarten kanssa olimme paikalla vuoroissa. Meille se oli mahdollista ja itsestäänselvää.

Asun 180 000 asukkaan maakunnassa, jossa erikoissairaanhoito on keskittynyt toiseen kaupunkiin. Saattohoitoon isäni kuitenkin siirrettiin omaan kuntaan, jossa saattohoito-osasto sijaitsee terveyskeskuksen tiloissa. Täällä ei ole mahdollisuutta valita hoitopaikkaansa (ellei yksityiseen hoitokotiin mene), joten kyllä sairaalan onkologi on siirron ihan oikeaan paikkaan tehnyt aikanaan.

En tiedä oletko itse alalla mutta ihan tiedoksi sinullekin, ettei lääkepäivitysten ajantasalla pito ole ihan itsestäänselvyys. Jos vuorossa ollut hoitaja ei ehdi niitä kirjaamaan ylös niin ei ne tiedot sinne automaattisestikaan tallennu. Tämä sama ongelma on ihan yleisesti tiedossa ihan jokaisessa hoitavassa yksikössä, että tiedot laahaa, eivätkä päivity reaaliajassa. Siksi kirjasimme kaiken ylös.

Minä en ole vaatinut vuorossa olevia hoitajia istumaan isäni vieressä, älä pidä minua tyhmänä sentään. 

Me olimme paikalla apuna, mutta terveydenhoitoalan tutkintoa meillä ei ollut kenelläkään, joten et voi ajatella niin, että vastuu potilaan hoidosta sysätään yksin omaisten vastuulle, olivat he paikalla tai ei. 

Jos olisit lukenut tekstini ajatuksella, niin olisit huomannut myös, että kirjoitin hermostuvani kun määrättyä lääkehoitoa ei aloitettu (kipupumppu asennettiin siis sairaalassa ja lääkityksen piti alkaa viiveittä saattohoitopaikassa ja näin ei tapahtunut). Minä en ole ojentanut hoitajia, vaan soitin hoidosta vastaavalle lääkärille, jonka määräyksiä vasten toimittiin ja josta syystä lääkäri oli itse heti myös yhteydessä saattohoitoon - selitykset kiireestä loppui siihen ja lääkitys aloitettiin heti. 

Kerroin, että isäni tajunnat taso oli alentunut, joten ihan mahdotonta hoitaa potilasta niin, että tuodaan kupissa kipulääke ja oletetaan että potilas sen itse pystyy ottamaan. Millään mittareilla hoidon aloitus ei sujunut inhimillisesti eikä oikein. Totuus vaan on meidän tapauksessa oli se, ettei isäni itse olisi kyennyt mitenkään vaatimaan asianmukaista hoitoa, eikä sitä olisi saanutkaan, ellemme me omaiset olisi olleet sitä vaatimassa. 

Kyllä huoneessa kutsukello oli ja toki joku paikalle tuli kun sitä soitettiin, esim. vaihtamaan isän asentoa yhdessä minun kanssa. Pointtini oli, että kyllä minä oletan, että edes vuoron vaihtuessa hoitaja kävisi edes ovella moikkaamassa ja tsekkaamassa tilannetta, eihän aamuvuoroon tullut välttämättä edes tiedä onko paikalla huoneessa joku muu kuin potilas itse.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä syystä jos itse saan syöpädiagnoosin, hankin ensitöikseni jonkun keinon päättää itse päiväni.

Miksi?

Olen elänyt 10 v diagnoosin jälkeen kivutta, miksi olisin päättänyt diagnoosin saatuani päiväni? Olisi jäänyt paljon kokematta ja näkemättä.

Diagnoosi ei ole kuolemantuomio.

Tarkoitti varmaan parantumattoman syövän loppuvaihetta jos siihen ajaudutaan.

Sorry, mutta en osaa lukea rivien välistä, vaan sen, mitä joku kirjoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kipupumppua ei anneta ilman lääkärin lupaa. Jos pahimmat kivut iskevät virka-ajan ulkopuolella, saat huutaa tuskissasi kun hoitajat eivät saa kiinni päivystävää lääkäriä. Minusta tuli eutanasian kannattaja, kun jouduin seuraamaan saattohoidossa läheisen kärsimystä.

Eutanasialain sijaan pitäisi muuttaa lakia siten, että kipupumppuun ei tarvittaisi lääkärin lupaa. Miksi ihmeessä hoitajien pitää joutua soittelemaan ympäriinsä että hei saadaanko antaa tuolle kuolemansairaalle kipulääkettä, kun heillä riittää ammattitaito vallan mainiosti tehdä se itsenäisesti?

Syöpään menehtynyt Laura Save kirjoitti kirjassaan että yhden laajan syöpään liittyvän leikkauksen jälkeen joku hoitajista keksi että hän kuvitteli kipunsa ja napsautti omin luvin kipupumpun pois päältä. Kivut räjähtivät sietämättömiksi mutta hoitajilla ei ollut lupaa laittaa kipupumppua takaisin päälle, vaikka siis olivat sen itse sammuttaneet. Piti alkaa lääkäriä huhuilemaan samalla kun toinen huutaa kivusta.

Ihan käsittämätöntä että tällainen on mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Lääkäreiltä puuttuu inhimillisyys.

Vika on hihhuli- ja humanistipolitiikoissa jotka ylihehkuttavat ihmiselämän arvokkuutta. Se vakavasti sairas ottaisi mieluiten viimeisen piikin kuin kitkuttaisi vuoden pari mömmöissä. Mutta eipähän vaan eutanasia etene. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lääkäreiltä puuttuu inhimillisyys.

Vika on hihhuli- ja humanistipolitiikoissa jotka ylihehkuttavat ihmiselämän arvokkuutta. Se vakavasti sairas ottaisi mieluiten viimeisen piikin kuin kitkuttaisi vuoden pari mömmöissä. Mutta eipähän vaan eutanasia etene. 

Mahdatko edes tietää, mitä humanismi tarkoittaa?

T. Humanisti eutanasian puolesta

Vierailija kirjoitti:

Kerätkää kuolinapteekkia kaikessa hiljaisuudessa.

Todella hyvä ketju. Järkyttävää luettavaa, mutta tämä kommentti jostain syystä sai minut nauramaan.

Kävisi aina valittamassa esim. selkäsärkyihin lääkettä. Mitenköhän sitä Morfiinia saisi kerättyä. Siinä kyllä projekti, kun lääkkeetkin tuppaavat vanhenemaan. Kunnolla tietty arsenaali eri lääkkeitä vain sinne omaan lääkekaappiin.

Tuttavan alaikäinen lapsi kuoli syöpään muutama vuosi sitten. Kun tilanne oli jo toivoton ja elinaikaa viikkoja, hoitajia piti kuulemma pakottaa hakemaan tai soittamaan anestesialääkäri paikalle antamaan kunnon kipulääkkeet. Eivät olisi halunneet päivystysaikaan häiritä lääkäriä. Toistui muutamia kertoja. Lääkäri sitten kuulemma aina sanoi, että ilman muuta hänet kuuluu hälyttää paikalle.