Lue keskustelun säännöt.
Lapsen ADHD. en jaksa tätä TAUOTONTA hölinää
05.12.2020 |
Ja kato kato äiti. On jo 11v, mutta tuntuu kuin olisi 4v talossa! Uskon että ADHD on syyllinen tuohon puheripuliin.
Kommentit (35)
Täällä kotona menee kymmenvuotiaan kanssa niin, että joko a) on jatkuva kovaääninen kälätys päällä tai b) ei puhu mitään edes kysyttäessä. Vastaa vaan "mjooh". Ollaan ihan harjoiteltu sitä hiljaa olemista, kun kälätys alkaa mennä täysin yli. Ensin tavoitteena oli olla hiljaa 5min., sitten 10min ja pian ihan vartti. Onhan lapsi puhumatta, mutta se toiminnantarve siirtyy johonkin muuhun: napsuttelee sormia, rykii ja huokailee, maiskuttelee suuta jne. Eli pakonomaista se pulina.
Koulussa menee tuossa suhteessa jo tosi hyvin, ilmeisesti kieli pysyy tarvittaessa kurissa. Opettaja on nuo huokailut ja rykimiset kuitenkin pannut merkille, eli lapsi yrittää ja kovasti. Kaveritkin kuulemma ovat panneet merkille tuon, että menee jo paljon paremmin: lapsi ei huuda ja kälätä kavereiden päälle ja hukuta heitä loputtomaan puheripuliin. Eli lapsi tunnistaa itse jo tuon piirteen ja on oppinut sitä hallitsemaan jonkin verran, mutta ei loputtomiin. Päivän pinnistelyn jälkeen on aivan uuvuksissa ja siksi kotona joko kälättää tauotta tai on täysin mykkä (ja muutenkin veltto; välimuotoja ei ole).
Auttaisiko siis, jos opetatte lapselle jonkin vaihtoehdon pulinalle? Tietenkin täältä ruudun takaa voi olla aika vaikea sanoa, että mikä se olisi, kun en lasta tunne. Mutta virikehakuiselle lapselle voisi auttaa jotkin aistilelut tai vastaavat puuhat (joista ei lähde ääntä). Voisiko rentoutumistekniikoiden harjoittelusta olla apua? Ja tosiaan tuo vähän kerrallaan harjoittelu voisi olla hyvä: ensin minuutti, sitten viisi, sitten vartti jne.
Hiljeneminen on taito, minkä oppimiseen nämä meidän ADHD-lapset tarvii apua! Kyllä se sieltä lähtee sujumaan! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sekä as-lapsi että add-lapsi. Olen molemmille opettanut jo pienenä, että esimerkiksi äidin lukemista ei häiritä kuin tärkeällä asialla ja samaten elokuvien tai tv:n katsomista ei pilata höpöttelyllä. Kyllä heidän kanssaan jutellaankin, todella paljon ja kaikenlaisista asioista, mutta heille voi myös sanoa, että nyt ei ole aikaa jutella, puhutaan myöhemmin.
Se toimii. Molemmat ovat nyt jo parikymppisiä, asuvat vielä kotona, ja kyllä saan olla rauhassakin, kun niin tahdon.
Mitä jos ap siis ihan sanoisit sille lapsellesi, että nyt en jaksa jutella, ole kiltti hiljaa.
On se rankkaa kun on erityisiälapsia, niitä joutuu ihan kasvattamaankin :o
No tuo on kyllä pahansuopaa paskaa.
Minun kokemukseni vertaisryhmistä kertoo, että erityislasten vanhemmat ovat keskimääräistä pätevämpiä ja paneutuvampia kasvattajia, ihan pakostakin joutuvat miettimään kasvatusta ja panostamaan siihen enemmän kuin helppojen tavislasten vanhemmat.
Mutta osa kuvittelee kyllä, että kun lapsella on joku neurologinen syy käytökselleen, sille ei VOI mitään ja lasta ei saa siinä asiassa rajoittaa. Todellisuudessa tietysti saa ja pitääkin, koska lapsi ei muuten sitä asia ikinä opi ja kuka haluaa ystäväksi tai vaikkapa puolisoksi tauottoman höpöttäjän? Aika vaikeaksi käy adhd-ihmisen elämä aikuisena, jos ei sitä ole koskaan kotona opetettu, että muille pitää antaa vähän omaa rauhaakin.
Tässä ei ollut kyse kuvaamastasi asiasta, vaan siitä että näillä lapsilla ei ole neurologista vammaa. Suurimmalla osalla on jotain ongelmaa perheessä TAI esim. Koulukiusaamista jne.
Lapset myös kehittyvät eritahtiin. Lapsi ei ole vammainen, jos on vielä yläkoulussakin muita lyhyempi. Kaikilla on myös oma temperamenttinsa ja jos lapsen ja aikuisen temperamentit eivät osu yksiin, niin aivan varmasti yhteentörmäyksiä on luvassa.
22 jatkaa:
Jos pälätys johtuu adhd:sta, pelkkä kehotus olla hiljaa ei yleensä auta. Sille on neurologinen syy. Monesti lapsi haluaisi osata olla toisten kanssa sillä tavalla, että muiden olisi hyvä, mutta ei onnistu. Jos häntä ei opeteta, hän epäonnistuu uudestaan ja uudestaan ja alkaa tuntea olonsa huonoksi - mikä ei ainakaan helpota oireilua. Joten: lasta pitää OPETTAA. Lasta pitää AUTTAA. Pälättäjän kohdalla se tarkoittaa sitä, että opetetaan keinoja sen puheripulin hillitsemiseen.
Yksi tärkeä aloituskohta on huomioida se, miten äänekkäässä ympäristössä ollaan. On mahdotonta käskeä lasta olemaan hiljaa, jos ympäristö on meluisa. Olen itse huomannut sen, että jos haluan kuunnella musiikkia tai katsoa jotain ohjelmaa, mun pitää tehdä se kuulokkeet päässä. Pitkään ihmettelin sitä, että miksi h####tissä en saa katsoa yhtäkään ohjelmaa rauhassa, kunnes tajusin, että lapsen on vaikea hillitä omaa äänenkäyttöään kun mun ohjelmani/musiikkini "huutaa" siinä vieressä. Mun tuottamani ääniympäristö hajotti lapsen keskittymiskykyä, minkä seurauksena lapsen oli vaikeampi pitää keskittymistä yllä ja hallita omaa käytöstään. ADHD-lapsen ärsykekynnys kun usein on aika matala, eli hän saattaa olla aika herkästi häirittävissä.
Kannattaa kiinnittää huomiota myös kodin akustiikkaan. Ja siihen, millaisen ääniympäristön sinä, aikuinen, lapselle luot. (esim. puhutko itse kovalla äänellä? paukutteletko kaapinovia? onko teillä mattoja ja muita sisustuselementtejä, jotka tekevät kodista kaiuttoman? ) Nämä esimerkit on vähän hakuammuntaa, kun en tosiaan ap:n tilannetta tiedä. Jos on diagnoosi, niin kannattaa hoitotahon kanssa jutella. Jos ei, mutta tuntuu että tutkimuksille olisi tarvetta, niin hakeutukaa niihin. Jos lapsella ei ole ADHD:ta, vaan ihan vaan puheripuli, voi silti auttaa seurata vähän sitä, että mikä lapsella sitä käytöstä aiheuttaa (onko yliväsynyt =tarviiko lepoa? onko tekemisen puutetta? kaipaako huomiota? jne.)
Mun veljellä on. Mä en saa ikinä suunvuoroa! Kaikenlisäksi veli puhuu täysin läpiä päähänsä. Ei tahallaan, vaan hölöttää mitä sylki suuhun suo. Mun ammattistakin on kertonut yhteisille tutuille,täysin absurdeja asioita, kun ei tiedä mitä se pitää sisällään, mutta ei myönnä sitä. En nyt sano ammattiani, mutta vaikka siihen tyyliin että jos olisin jossain tehtaassa sihteerinä, hän kertoisi mun suunnittelevan ja valmistavan niitä tuotteita.
Vierailija kirjoitti:
22 jatkaa:
Jos pälätys johtuu adhd:sta, pelkkä kehotus olla hiljaa ei yleensä auta. Sille on neurologinen syy. Monesti lapsi haluaisi osata olla toisten kanssa sillä tavalla, että muiden olisi hyvä, mutta ei onnistu. Jos häntä ei opeteta, hän epäonnistuu uudestaan ja uudestaan ja alkaa tuntea olonsa huonoksi - mikä ei ainakaan helpota oireilua. Joten: lasta pitää OPETTAA. Lasta pitää AUTTAA. Pälättäjän kohdalla se tarkoittaa sitä, että opetetaan keinoja sen puheripulin hillitsemiseen.
Yksi tärkeä aloituskohta on huomioida se, miten äänekkäässä ympäristössä ollaan. On mahdotonta käskeä lasta olemaan hiljaa, jos ympäristö on meluisa. Olen itse huomannut sen, että jos haluan kuunnella musiikkia tai katsoa jotain ohjelmaa, mun pitää tehdä se kuulokkeet päässä. Pitkään ihmettelin sitä, että miksi h####tissä en saa katsoa yhtäkään ohjelmaa rauhassa, kunnes tajusin, että lapsen on vaikea hillitä omaa äänenkäyttöään kun mun ohjelmani/musiikkini "huutaa" siinä vieressä. Mun tuottamani ääniympäristö hajotti lapsen keskittymiskykyä, minkä seurauksena lapsen oli vaikeampi pitää keskittymistä yllä ja hallita omaa käytöstään. ADHD-lapsen ärsykekynnys kun usein on aika matala, eli hän saattaa olla aika herkästi häirittävissä.
Kannattaa kiinnittää huomiota myös kodin akustiikkaan. Ja siihen, millaisen ääniympäristön sinä, aikuinen, lapselle luot. (esim. puhutko itse kovalla äänellä? paukutteletko kaapinovia? onko teillä mattoja ja muita sisustuselementtejä, jotka tekevät kodista kaiuttoman? ) Nämä esimerkit on vähän hakuammuntaa, kun en tosiaan ap:n tilannetta tiedä. Jos on diagnoosi, niin kannattaa hoitotahon kanssa jutella. Jos ei, mutta tuntuu että tutkimuksille olisi tarvetta, niin hakeutukaa niihin. Jos lapsella ei ole ADHD:ta, vaan ihan vaan puheripuli, voi silti auttaa seurata vähän sitä, että mikä lapsella sitä käytöstä aiheuttaa (onko yliväsynyt =tarviiko lepoa? onko tekemisen puutetta? kaipaako huomiota? jne.)
Jep, meillä neurotyypilliset lapset osasivat olla hiljaa jo kaksivuotiaina ja kolmevuotiaina puhuivat ikätyypilliseen tapaan sujuvaa smallatalkkia, sekä istuivat nenät kiinni kirjoissa.
Alakoulussa luokalla oli onneksi vain neurotyypillisiä, joten häiriöitä ei ollut vaan kaikki lapset olivat itseohjautuvia, kohteliaita ja oppivat oma-aloitteisesti. Koko koulussa kukaan ei saanut alle 9 numeroita päättötodistukseen, koska 8-8,5 oppilaat saivat välittömästi tehostettua tukea oppimiseen. Sielu oikein lepäsi kun jokainen lapsi juuri omana persoonanaan oli juuri kuten pitää: reipas, mutta ei puhelias, kouluoriointunut, mutta hyvät sosiaaliset taidot omaava, kohtelias ja itsevarma jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoitanpa tämän tänne, vaikka tuntuu että AV:lla näiden juttujen selittäminen on pelkkää huutelua tuuleen. Ja kirjoitan ADHD:sta sen takia, että ap sen jo otsikossa mainitsi. Siksi on syytä olettaa, että ap:n lapsella se ADHD on.
1) ADHD ja esim. yllämainittu asperger eivät ole neurologisia vammoja, mutta perustaltaan neurologisia silti. (Tosin ilmeisesti myös neurologisiin vammoihin ja sairauksiin voi liittyä ADD:ta ja ADHD:ta.) Eli ADHD- ja ADD-ihmisillä on oireilulleen neurologinen pohja. Ja kyllä: sitä jonkin verran kuvantamisien ja muiden ansiosta tunnetaan, että miten neuroepätyypillisten neurologia poikkeaa neurotyypillisistä.
2) Neuroepätyypillisiä lapsia tulee kasvattaa: heille tulee opettaa ihan samat sosiaaliset taidot ja säännöt, kuin neurotyypillisillekin. Ero on siinä, miten neuroepätyypillistä lasta kasvatetaan. Pitää myös huomioida se, että neuroepätyypillisyys on pysyvä ominaisuus, joten on tärkeää opettaa lasta siinä, miten hän pärjää piirteidensä kanssa niin, ettei niistä muodostu kohtuuton sosiaalinen taakka tai ne eivät haittaa lapsen (ja myöhemmin aikuisen) toimintakykyä tarpeettomasti.
3) Neuroepätyypillisyyttä ei voi aiheuttaa toiselle. Toisten adhd-lasten kodeissa toki voi olla vuorovaikutuksen ongelmia jne., mutta ei likellekään kaikilla. Lisäksi adhd-lapsi voi oireilla ongelmia muussa sosiaalisessa ympäristössään, esimerkiksi kiusatuksi tulemista koulussa. Mutta neuroepätyypillinen on neuroepätyypillinen myös, vaikka koti olisi tasapainoinen ja koulussa ei kiusattaisi. Neuroepätyypilliset ihmiset ovat myös yksilöitä yksilöllisine piirteineen ja vahvuuksineen. Kyllä: vahvuuksineen. Voitteko uskoa?
Minä todellakin ymmärrän sen, miten uuvuttavaa ja ärsyttävää elämä ylivilkkaan ADHD-lapsen kanssa voi olla. Toisaalta meillä on sattumoisin tyttö, jonka vahvuudetkin ovat ilmeiset: hän on (yli-)ystävällinen, kiltti, rohkea, rehellinen, hyväntahtoinen, avulias ja merkittävän älykäs (tutkimuksissa paljastui, että hänen hahmotuskykynsä on tietyiltä osin 16-vuotiaan tasolla, vaikka ikää on 10 vuotta, ja muutenkin viiteryhmän ylärajoilla/yläpuolella. ) Ehkä hänen kohdallaan se kiltteys on niin ilmeistä, että "pahimmillaan" häntä pidetään korkeintaan ylipuheliaana, pikkuvanhana hössöttäjänä. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että jotkut neurotyypilliset haluavat rangaista neuroepätyypillisiä näiden heikkouksista ja haastavista piirteistä muistamatta sitä, että itselläkin on huonoja piirteitä, jotka aivan varmasti väsyttävät toisia. Että vaikka saattaisi olla, ettei kärsitä siitä puheripulista ja impulssikontrolli on parempaa kuin neuroepätyypillisellä, ne omatkaan sosiaaliset taidot eivät ole erityisen hyvät. Ja ne omat neurotyypilliset kullannuput saattavat olla ilkeitä, kiusata, haukkua, olla väkivaltaisia ja kaikin puolin keskeneräisiä muutenkin ja tarvita kasvatusta joiltain osin jopa enemmän, kuin se adhd-vastineensa.
Tiivistettynä: ADHD:ta ei voi aiheuttaa. ADHD-lasta pitää kasvattaa, mutta pelkästään käskemällä piirteitäja oireita ei voi taikoa pois. Kaikki neuroepätyypilliset eivät ole samanlaisia. Ja ennen kaikkea: jos et halua aiheesta hakea tietoa, älä tee niin. Älä kuitenkaan esitä tietäväsi paremmin kuin ne, joilla tietoa ja kokemusta asiasta on. Lisäksi katso aina ensimmäisenä peiliin: vaikka sinua jonkun toisen neuroepätyyppillisen lapsen oireilu loukkaisikin, mieti, mitä voisit siinä omassa käytöksessäsi petrata ja miten voisit ne omat kullannuppusi kasvattaa paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on lievästi ADD-piirteinen mies, ja tuo taipumus jatkuvaan puhumiseen on lisääntynyt nyt keski-iässä.
Kykenee puhumaan jatkuvasti, tauotta, loputtomasti. Vastaavasti ei pysty kuuntelemaan, jos sanon jotain, vaan keskeyttää ja puhuu päälle viimeistään kolmannen sanan jälkeen.
Koen piirteen tällä hetkellä kovin rasittavaksi.
Vinkit tervetulleet.
Tuo voi olla myös liiallisen puhumisen häiriö. Googlaa.
Tai ensimmäisiä oireita dementiasta tai alzheimerista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
22 jatkaa:
Jos pälätys johtuu adhd:sta, pelkkä kehotus olla hiljaa ei yleensä auta. Sille on neurologinen syy. Monesti lapsi haluaisi osata olla toisten kanssa sillä tavalla, että muiden olisi hyvä, mutta ei onnistu. Jos häntä ei opeteta, hän epäonnistuu uudestaan ja uudestaan ja alkaa tuntea olonsa huonoksi - mikä ei ainakaan helpota oireilua. Joten: lasta pitää OPETTAA. Lasta pitää AUTTAA. Pälättäjän kohdalla se tarkoittaa sitä, että opetetaan keinoja sen puheripulin hillitsemiseen.
Yksi tärkeä aloituskohta on huomioida se, miten äänekkäässä ympäristössä ollaan. On mahdotonta käskeä lasta olemaan hiljaa, jos ympäristö on meluisa. Olen itse huomannut sen, että jos haluan kuunnella musiikkia tai katsoa jotain ohjelmaa, mun pitää tehdä se kuulokkeet päässä. Pitkään ihmettelin sitä, että miksi h####tissä en saa katsoa yhtäkään ohjelmaa rauhassa, kunnes tajusin, että lapsen on vaikea hillitä omaa äänenkäyttöään kun mun ohjelmani/musiikkini "huutaa" siinä vieressä. Mun tuottamani ääniympäristö hajotti lapsen keskittymiskykyä, minkä seurauksena lapsen oli vaikeampi pitää keskittymistä yllä ja hallita omaa käytöstään. ADHD-lapsen ärsykekynnys kun usein on aika matala, eli hän saattaa olla aika herkästi häirittävissä.
Kannattaa kiinnittää huomiota myös kodin akustiikkaan. Ja siihen, millaisen ääniympäristön sinä, aikuinen, lapselle luot. (esim. puhutko itse kovalla äänellä? paukutteletko kaapinovia? onko teillä mattoja ja muita sisustuselementtejä, jotka tekevät kodista kaiuttoman? ) Nämä esimerkit on vähän hakuammuntaa, kun en tosiaan ap:n tilannetta tiedä. Jos on diagnoosi, niin kannattaa hoitotahon kanssa jutella. Jos ei, mutta tuntuu että tutkimuksille olisi tarvetta, niin hakeutukaa niihin. Jos lapsella ei ole ADHD:ta, vaan ihan vaan puheripuli, voi silti auttaa seurata vähän sitä, että mikä lapsella sitä käytöstä aiheuttaa (onko yliväsynyt =tarviiko lepoa? onko tekemisen puutetta? kaipaako huomiota? jne.)
Jep, meillä neurotyypilliset lapset osasivat olla hiljaa jo kaksivuotiaina ja kolmevuotiaina puhuivat ikätyypilliseen tapaan sujuvaa smallatalkkia, sekä istuivat nenät kiinni kirjoissa.
Alakoulussa luokalla oli onneksi vain neurotyypillisiä, joten häiriöitä ei ollut vaan kaikki lapset olivat itseohjautuvia, kohteliaita ja oppivat oma-aloitteisesti. Koko koulussa kukaan ei saanut alle 9 numeroita päättötodistukseen, koska 8-8,5 oppilaat saivat välittömästi tehostettua tukea oppimiseen. Sielu oikein lepäsi kun jokainen lapsi juuri omana persoonanaan oli juuri kuten pitää: reipas, mutta ei puhelias, kouluoriointunut, mutta hyvät sosiaaliset taidot omaava, kohtelias ja itsevarma jne.
Heh :D
No mutta... Tyttöjen adhd on muuten alidiagnosoitu siitä syystä, että adhd-tytöt eivät tyypillisesti esimerkiksi häiriköi luokassa tm., vaan oireilu näkyy muualla. Pojille on tyypillisempää, että oireilu häiritsee muita vaikka siellä tunneilla. Siksi tyttöjen pääsy avun piiriin viivästyy tai diagnoosia ei tule ollenkaan, ja suurin haitta muodostuu tytölle itselleen. Hyvä koulumenestys ja adhd eivät sulje toisiaan pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sekä as-lapsi että add-lapsi. Olen molemmille opettanut jo pienenä, että esimerkiksi äidin lukemista ei häiritä kuin tärkeällä asialla ja samaten elokuvien tai tv:n katsomista ei pilata höpöttelyllä. Kyllä heidän kanssaan jutellaankin, todella paljon ja kaikenlaisista asioista, mutta heille voi myös sanoa, että nyt ei ole aikaa jutella, puhutaan myöhemmin.
Se toimii. Molemmat ovat nyt jo parikymppisiä, asuvat vielä kotona, ja kyllä saan olla rauhassakin, kun niin tahdon.
Mitä jos ap siis ihan sanoisit sille lapsellesi, että nyt en jaksa jutella, ole kiltti hiljaa.
On se rankkaa kun on erityisiälapsia, niitä joutuu ihan kasvattamaankin :o
No tuo on kyllä pahansuopaa paskaa.
Minun kokemukseni vertaisryhmistä kertoo, että erityislasten vanhemmat ovat keskimääräistä pätevämpiä ja paneutuvampia kasvattajia, ihan pakostakin joutuvat miettimään kasvatusta ja panostamaan siihen enemmän kuin helppojen tavislasten vanhemmat.
Mutta osa kuvittelee kyllä, että kun lapsella on joku neurologinen syy käytökselleen, sille ei VOI mitään ja lasta ei saa siinä asiassa rajoittaa. Todellisuudessa tietysti saa ja pitääkin, koska lapsi ei muuten sitä asia ikinä opi ja kuka haluaa ystäväksi tai vaikkapa puolisoksi tauottoman höpöttäjän? Aika vaikeaksi käy adhd-ihmisen elämä aikuisena, jos ei sitä ole koskaan kotona opetettu, että muille pitää antaa vähän omaa rauhaakin.
Tässä ei ollut kyse kuvaamastasi asiasta, vaan siitä että näillä lapsilla ei ole neurologista vammaa. Suurimmalla osalla on jotain ongelmaa perheessä TAI esim. Koulukiusaamista jne.
Lapset myös kehittyvät eritahtiin. Lapsi ei ole vammainen, jos on vielä yläkoulussakin muita lyhyempi. Kaikilla on myös oma temperamenttinsa ja jos lapsen ja aikuisen temperamentit eivät osu yksiin, niin aivan varmasti yhteentörmäyksiä on luvassa.
No höpö höpö. Olet oikeasti törkeä. Mikä hemmetin tyyppi sinä olet, kun tiedät muka paremmin asiat kuin lapset tutkineet neurologit. Adhd-diagnoosia ei saa helposti, se edellyttää koko elämän kestäneitä ongelmia keskittyä ja pysyä aloillaan ja lapsi tutkitaan psykologisesti ja neurologisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on 8v tyttö, kehitysviivästymä ja adhd. Tuntuu että kun tyttö tylsistyy tai vain hakee huomiota niin se on non stoppina "Äiti kato! Ei mua kun telkkaa! Ei kun nyt kato mua! Kato mitä teen! Kato!Kato ÄITIII!"" Mieskin sanoo, että fyysisesti väsyy siitä pulinasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä kyllä yksi adhd:n piirre on on olla ikäistään lapsekkaampi " papupata"
No eikä ole. Ei adhd vaikuta älykkyyteen ja tee kenestäkään lapsekasta. Kaikilla ei myöskään ole ylivilkkautya, ainoastaan keskittymiskyvyn ongelma, ja he eivät sähellä ja höpötä yhtään.
Se on sitten add, jos ei ole ylivilkautta, adhd:hen nimenomaan kuuluu ylivilkkaus yhdeksi oireista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sekä as-lapsi että add-lapsi. Olen molemmille opettanut jo pienenä, että esimerkiksi äidin lukemista ei häiritä kuin tärkeällä asialla ja samaten elokuvien tai tv:n katsomista ei pilata höpöttelyllä. Kyllä heidän kanssaan jutellaankin, todella paljon ja kaikenlaisista asioista, mutta heille voi myös sanoa, että nyt ei ole aikaa jutella, puhutaan myöhemmin.
Se toimii. Molemmat ovat nyt jo parikymppisiä, asuvat vielä kotona, ja kyllä saan olla rauhassakin, kun niin tahdon.
Mitä jos ap siis ihan sanoisit sille lapsellesi, että nyt en jaksa jutella, ole kiltti hiljaa.
On se rankkaa kun on erityisiälapsia, niitä joutuu ihan kasvattamaankin :o
No tuo on kyllä pahansuopaa paskaa.
Minun kokemukseni vertaisryhmistä kertoo, että erityislasten vanhemmat ovat keskimääräistä pätevämpiä ja paneutuvampia kasvattajia, ihan pakostakin joutuvat miettimään kasvatusta ja panostamaan siihen enemmän kuin helppojen tavislasten vanhemmat.
Mutta osa kuvittelee kyllä, että kun lapsella on joku neurologinen syy käytökselleen, sille ei VOI mitään ja lasta ei saa siinä asiassa rajoittaa. Todellisuudessa tietysti saa ja pitääkin, koska lapsi ei muuten sitä asia ikinä opi ja kuka haluaa ystäväksi tai vaikkapa puolisoksi tauottoman höpöttäjän? Aika vaikeaksi käy adhd-ihmisen elämä aikuisena, jos ei sitä ole koskaan kotona opetettu, että muille pitää antaa vähän omaa rauhaakin.
Tässä ei ollut kyse kuvaamastasi asiasta, vaan siitä että näillä lapsilla ei ole neurologista vammaa. Suurimmalla osalla on jotain ongelmaa perheessä TAI esim. Koulukiusaamista jne.
Lapset myös kehittyvät eritahtiin. Lapsi ei ole vammainen, jos on vielä yläkoulussakin muita lyhyempi. Kaikilla on myös oma temperamenttinsa ja jos lapsen ja aikuisen temperamentit eivät osu yksiin, niin aivan varmasti yhteentörmäyksiä on luvassa.
No höpö höpö. Olet oikeasti törkeä. Mikä hemmetin tyyppi sinä olet, kun tiedät muka paremmin asiat kuin lapset tutkineet neurologit. Adhd-diagnoosia ei saa helposti, se edellyttää koko elämän kestäneitä ongelmia keskittyä ja pysyä aloillaan ja lapsi tutkitaan psykologisesti ja neurologisesti.
Niin. Elämän tarinani on melkoisen tylsä, joten ei siitä sen enempää.
Kertoisitko mitä ne neurologiset tutkimukset tarkalleen ottaen ovat? Mitä niissä tehdään? Ja miksi? Miten ne eroavat psykologisista testeistä?
Minusta on ihana, et joillakin lapsilla on noin välittäviä ja osaavia vanhempia, jotka perillä lapsensa piirteistä. (Toki osalla kai pakko, elämä opettanut, et arjesta ylipäänsä selviää.)
Itselläni ei puolisoa kohtaan riitä aina ymmärrys. Tuntuu pystyy olemaan seurassani hiljaa lähinnä vain kahdessa tapauksessa: a) seksin aikana ja b) nukkuessaan (mikä ei varsinaisesti ole edes seurassa olemista).
Pelkkä puhuminen ei vielä haittaisi. Mutta suuresti haittaa, et itse en voi ilmaista itseäni. Koska välittömästi pitää keskeyttää. Puhua päälle. Jos ei, niin hänelle tulee pakonomainen tarve poistua paikalta. Vaikka vessaan. (Ja sitten odotan, että tulisi vessasta ulos, kunnes muutamassa minuutissa ymmärrän, että känny on mukana ja vessassa voi kulua aikaa vaikka kolme varttia. Sitä sanotaan kai ylikeskittymikseksi. Asia kiinnostaa satasella tai ei ollenkaan.).
Minulle tulee tunne, olen tylsä ihminen kun mitään pääni sisältöä ei pysty kuuntelemaan. Osittain tylsyyteeni on varmasti totta. Mutta sanonpa vaan, että se ei ole koko totuus.
Anteeksi tämä olisi. Ja tsemppiä teille, jotka painiskelette ap:n kanssa samojen ongelmien kanssa. Se on tämän ketjun oikea aihe.
T. ADD-puolison vaimo, jonka myös yhdellä lapsella näitä piirteitä (ilman diagnoosia vielä toistaiseksi)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meille osui samanlainen papupata, ei hetken hiljaisuutta mikä on introvertille melkoista kidutusta - alkaa koko päätös kaduttamaan..
No tuo on kyllä pahansuopaa paskaa.
Minun kokemukseni vertaisryhmistä kertoo, että erityislasten vanhemmat ovat keskimääräistä pätevämpiä ja paneutuvampia kasvattajia, ihan pakostakin joutuvat miettimään kasvatusta ja panostamaan siihen enemmän kuin helppojen tavislasten vanhemmat.
Mutta osa kuvittelee kyllä, että kun lapsella on joku neurologinen syy käytökselleen, sille ei VOI mitään ja lasta ei saa siinä asiassa rajoittaa. Todellisuudessa tietysti saa ja pitääkin, koska lapsi ei muuten sitä asia ikinä opi ja kuka haluaa ystäväksi tai vaikkapa puolisoksi tauottoman höpöttäjän? Aika vaikeaksi käy adhd-ihmisen elämä aikuisena, jos ei sitä ole koskaan kotona opetettu, että muille pitää antaa vähän omaa rauhaakin.