Paskaelämä, kertokaa oma tarinanne

Pienenä en oikein ikinä sopinut joukkoon, olin liian erilainen. Siitä alkoikin sitten kiusaaminen joka jatkui koko ala- ja yläasteen läpi. Kymmenenvuotiaana aloin rukoilemaan kuolemaa. Yksitoistavuotiaana rupesi rinnat kasvamaan ja broidini mielestä se oli hyvin mielenkiintoista, ja hän päätti että voi niitä kouria, ja pakottaa minua runkkaamaan häntä. 
Yksissä synttäreissä kun olin 12v. luokan pojat hakkasivat minua vuoroetellen mahaan kunnes en enää pystynyt hengittämään.
16-vuotiaana vedin yliannostuksen pillereitä mutta löydettiin ajoissa, elvytettiin. 
Hyväksyntää hain vääristä paikoista, enkä ikinä kelvannut kenellekään. 
Kroppa täynnä arpia viiltelyn takia. 

Näin nyt lyhyesti. 
Ei rankemmasta päästä, mutta tarpeeksi rankkaa minulle.

[quote author="Vierailija" time="17.04.2014 klo 17:55"]

Synnyin skitsofreenikko-äidille, joka pahoinpiteli ja hylkäsi ensimmäiset ikävuodet. Isäni vältteli äitiäni, kunnes erosivat ja isäni sai huoltajuuden. Isäni sai raivokohtauksia, alkoi juopottelemaan, en saanut minkäänlaista tukea mihinkään. Rahaa oli, mutta en saanut harrastaa tms. Jouduin koulukiusatuksi kaikkialla ja isäni opetti minut tunnesyöjäksi, kun ei kestänyt herkän tytön itkuja. Lihoin, kiusattiin lisää. Äiti kuoli yliannostukseen jossain vaiheessa, isä ei päästänyt hautajaisiin.

Nuorena minut huostaanotettiin ja todettiin masennus. Olin lintsannut koulusta (istuin kirjastossa lukemassa, en sekoillut), ja isäni juominen riistäytyi lopullisesti käsistä. Jouduin perhekotiin, jossa kaksi poikaa yritti harrastaa seksiä kanssani jos jäimme ilman aikuista. Kerran jäimme touhusta kiinni perhekodin vanhemmille, ja minut leimattiin "vikitteleväksi huoraksi" (täysin viaton edelleen). Kotilomat peruttiin ja asiaan sotkettiin sossu jne. joka kirjasi outoja lausuntoja koskien seksuaalisuuttani. Perhekoti kohteli minua aina todella tunnekylmästi, perheen äiti haukkui minua kaikesta ja piti orjana, jonka pystyi laittaa siivoamaan hänen sotkunsa. Lopulta en jaksanut enää vaan karkasin takaisin isäni luo.

Isäni otti minut kotiin, mutta potkaisi Nuorten Turvatalolle asumaan, jossa vietin useamman kuukauden elämästäni vieraiden ja vaihtuvien ihmisten kanssa. Päivät olin joko koulussa tai haahuilin rahattomana kaduilla. Pääsin opiskelemaan, mutta jouduin lopettamaan vajaan vuoden jälkeen koska minua kiusattiin rajusti enkä jaksanut enää. Olin henkisesti aivan ihmisraunio ja minulla puhkesi persoonallisuushäiriö kaiken tämän jälkeen.

Aikuisiällä touhu ei juuri paremmaksi muuttunut, vaikka yritin jatkuvasti tehdä kaiken "oikein" (eli en käyttänyt päihteitä, haastanut riitaa, tehnyt rikoksia tms.). Olin pikkuhiljaa saanut välejäni isäni kanssa kuntoon, mutta hänkin sitten kuolla kupsahti, juuri ennen odotettua yhteislomaa (ensimmäinen vuosiin).

Jossain vaiheessa voin paremmin, sain apua kunnolla jne. ja hain töitäkin. No, mihinkäänhän en tietenkään päässyt, vaikka oli pelkkiä kiitettäviä todistuksia ja suosittelijoitakin...huomasin olevani raskaana, ja todella onnellisena otin vauvan vastaan, meillä oli miehen kanssa pitkähkö suhde takana ja rahaa, yhteinen koti jne. joten ajattelin että pärjäisimme hienosti. No juu, minä ja vauva meinasimme kuolla synnytyksessä, minä menetin osasta alavartaloani tunnon ilmeisesti lopullisesti, ja vauva paljastui autistiseksi moniongelmaiseksi 3-vuotiaana...oli lopulta niin haasteellinen hoidettava, että mieheni lopetti työnsä jotta voisi auttaa minua lastenhoidossa. Päiväkodista soiteltiin viikottain, että eivät pärjää lapsen kanssa, joten ei oikein ollut vaihtoehtoja.

Lapsi muutti hoitolaitokseen asumaan viime kesänä, mieheni on edelleen työtön ja minä yritin tappaa itseni jonkin aikaa sitten, kun olin niin uupunut lapsen takia, ja sain haukut lastenpsykologilta, jonka kanssa olin yrittänyt selvittää lapsen tilannetta + hankkia tukiperhettä yms. Elämä ei muutu paremmaksi, se on aina yhtä kärsimystä. Tavallaan kadun sitä, että yritin tehdä aina kaiken "oikein", olisin voinut alkaa käyttämään huumeita ja turruttaa kipua jonkin verran sillä...nyt olen aivan lopussa, en pääse hoitoon (itsemurhayrityksen jälkeen laittoivat kotiin samana päivänä sairaalastakin), mies näyttää masentumisen merkkejä. En ymmärrä paikkaani tai rooliani tässä maailmassa, en sitten ollenkaan...

[/quote]

Tsemiä.. Ei oikein muuta tässä voi sanoa.

Koko lapsuuden jouduin kokemaan erilaisia väkivallan muotoja. Käytöshäiriöisenä peruskoulu meni erityisopetuksessa. Osasin tapella ja 12 vuotiaana olin mukana jengihommissa ja väkivalta oli tapa jolla sain arvostusta. Olin henkisesti täysin lukossa ja ilman suuntaa. Tulevaisuudella ei ollut väliä. Tulevaisuutta ei ollut. 14-vuotiaana aloin "seurustelemaan" 17-vuotiaan naisen kanssa ja seksistä tuli vain tapa saada itselleni parempi olo. Seksiä ja naisia riitti. Reilu parikymppisenä tapasin x:ni ja sain järkeä päähäni ja aloin keskittyä urheiluun ja olinkin todella lupaava omassa lajissani, kunnes työtapaturmassa selkä räjähti. Rakkaus auttoi kestämään fyysisen voimattomuuden ja saimme esikoisen.taloudesta huolehtiminen jäi minulle ja emännän valmistuessa toisen lapsemme synnyttyä hän rakastui naiseen. Aika selvä homma, että jätin parisuhteen siihen hetkeen. Vajaa vuosi asunnottomana kavereiden nurkissa asustellen oli rankkaa. Muksut mulle tärkeimmät ihmiset ja tietysti haluan viettää kanssaan aikaani paljon, joten olin välillä hotellissa välillä frendien luona ja kesällä vanhempien mökillä vuoroviikoin lasten ollessa minulla. Töissä yt:t ja tehtävien muuttuminen tylsemmiksi ja palkan pienemmäksi. Rankkaa oli. Nyt raha-asioiden selvittyä ja lasten kanssa omillani asuessani seuraava haaste on oppia uudelleen luottamaan ja syksyllä alkavat opinnot toki myös tulevat aiheuttamaan stressiä ja erinäisiä haasteita elämään.

leuka ylös. Kyllä elämä kantaa.

Itku tuli vuoksesi nro 2. Miten sinulla menee tänään?

Minä olen aika onnellinen ihminen. Olen luonteeltani optimisti, pyrin oppimaan virheistäni ja saada voimaa myös niistä huonoista kausista. Paljon olen kokenut niin hyviä kuin huonojakin juttuja. Tälläkin hetkellä monet asiat ovat hyvin. Minulla on ihana mies, mahtavat lapset, loistavia ystäviä ja olen löytänyt sen ammatin, joka tuntuu minulle oikealta. Elämääni kuitenkin varjostaa epäilyt terveydentilani suhteen. Veriarvoni eivät ole normaalin rajoissa, lääkärit ovat selvästikin huolissaan ja ensi viikolla pitäisi mennä kuulemaan tutkimuksien tuloksia hematologille. Mitään tuomiota ei ole lyöty vielä pöytään, mutta on tässä pitänyt henkisesti varautua kaikenlaisiin vaihtoehtoihin ja viehän tälläinen terää omasta elämästä tällä hetkellä.

Mulla oli onnellinen ja suht normaali lapsuus (okei väkivaltainen alkoholisti-isä mutta itse en saanut siitä osaani ollessani tyttö, äiti ja veljet kylläkin saivat), teini-iässä tuli kapinointivaihe ja aloin käyttämään huumeita. Ensin mietoja polttamalla ja sitten vahvempia piikillä. Asuin pari vuotta itseäni 10 vuotta vanhemman miehen nurkissa huumeluukussa joka luuli minun olevan hänen tyttöystävänsä vaikka mitään kanssakäymistä ei ollutkaan. Sekaisin oli väkivaltainen, naapureilta tuli valituksia metelistä ja poliisit välillä ovelle. Mutta muuta asuntoa ei ollut kun nuorelle ei kukaan halunnut vuokrata. Sitten meni luottotiedot pikavippien takia, kun tämä mies sai mut ottamaan niitä nimilleni. Säästötilikin tyhjennettiin. Nyt olen 20-vuotias, 4 vuotta piikittämistä takana, muutama rikosmerkintä (jotka tosin lähtee parissa vuodessa eikä ole rikosrekisteriä) ja olen kääntänyt elämäni suunnan kokonaan. Luottotiedot saan kuntoon parissa vuodessa mutta yksi ikuinen muisto vain jäi, nimittäin hepatiitti. Elämäni on muuten nyt täysin normaalia, mutta olen pilannut koko loppuelämäni, terveyteni. En näiden typeryyksien vuoksi pääse unelmoimaani työpaikkaan ja terveyteni on pilalla.

Kissa kuoli, mummo kuoli, muutama kaveri ja tuttu kuollut, entinen paras ystävä teki itsemurhan.

Teille joilla menee huonosti, muistakaa että jossain vaiheessa se menee ohi ja alkaa mennä paremmin. Silloin ne huonommat ajat jää vain muistoksi - paitsi minulla, joka kantaa loppuelämänsä sitä muistoa mukanaan. Olen pilannut elämäni ja terveyteni, muutaman vuoden nuoruudentyperyyksien tähden.

Aika paljon vastoinkäymisiä, yksinäisyyttä, rahahuolia. Joskus sitä miettii, millaista olisi, jos joskus olisi kumppani, kunnon työ ja tarpeeksi rahaa, jotta voisi tehdä joskus jotain ekstraakin eli vaikkapa matkustaa jonnekin.

Olen kärsiny mt-ongelmista teini iästä asti, sen vuoksi en ole saanut juuri mitään aikaiseksi elämässäni, en ammattia en töitä.. Ja erokin tuli joten olen ihan tuuliajolla. Ja ikääkin kohta 30v joten alkaa olla myöhäistä tehdä enää mitään. :(

Synnyin skitsofreenikko-äidille, joka pahoinpiteli ja hylkäsi ensimmäiset ikävuodet. Isäni vältteli äitiäni, kunnes erosivat ja isäni sai huoltajuuden. Isäni sai raivokohtauksia, alkoi juopottelemaan, en saanut minkäänlaista tukea mihinkään. Rahaa oli, mutta en saanut harrastaa tms. Jouduin koulukiusatuksi kaikkialla ja isäni opetti minut tunnesyöjäksi, kun ei kestänyt herkän tytön itkuja. Lihoin, kiusattiin lisää. Äiti kuoli yliannostukseen jossain vaiheessa, isä ei päästänyt hautajaisiin.

Nuorena minut huostaanotettiin ja todettiin masennus. Olin lintsannut koulusta (istuin kirjastossa lukemassa, en sekoillut), ja isäni juominen riistäytyi lopullisesti käsistä. Jouduin perhekotiin, jossa kaksi poikaa yritti harrastaa seksiä kanssani jos jäimme ilman aikuista. Kerran jäimme touhusta kiinni perhekodin vanhemmille, ja minut leimattiin "vikitteleväksi huoraksi" (täysin viaton edelleen). Kotilomat peruttiin ja asiaan sotkettiin sossu jne. joka kirjasi outoja lausuntoja koskien seksuaalisuuttani. Perhekoti kohteli minua aina todella tunnekylmästi, perheen äiti haukkui minua kaikesta ja piti orjana, jonka pystyi laittaa siivoamaan hänen sotkunsa. Lopulta en jaksanut enää vaan karkasin takaisin isäni luo.

Isäni otti minut kotiin, mutta potkaisi Nuorten Turvatalolle asumaan, jossa vietin useamman kuukauden elämästäni vieraiden ja vaihtuvien ihmisten kanssa. Päivät olin joko koulussa tai haahuilin rahattomana kaduilla. Pääsin opiskelemaan, mutta jouduin lopettamaan vajaan vuoden jälkeen koska minua kiusattiin rajusti enkä jaksanut enää. Olin henkisesti aivan ihmisraunio ja minulla puhkesi persoonallisuushäiriö kaiken tämän jälkeen.

Aikuisiällä touhu ei juuri paremmaksi muuttunut, vaikka yritin jatkuvasti tehdä kaiken "oikein" (eli en käyttänyt päihteitä, haastanut riitaa, tehnyt rikoksia tms.). Olin pikkuhiljaa saanut välejäni isäni kanssa kuntoon, mutta hänkin sitten kuolla kupsahti, juuri ennen odotettua yhteislomaa (ensimmäinen vuosiin).

Jossain vaiheessa voin paremmin, sain apua kunnolla jne. ja hain töitäkin. No, mihinkäänhän en tietenkään päässyt, vaikka oli pelkkiä kiitettäviä todistuksia ja suosittelijoitakin...huomasin olevani raskaana, ja todella onnellisena otin vauvan vastaan, meillä oli miehen kanssa pitkähkö suhde takana ja rahaa, yhteinen koti jne. joten ajattelin että pärjäisimme hienosti. No juu, minä ja vauva meinasimme kuolla synnytyksessä, minä menetin osasta alavartaloani tunnon ilmeisesti lopullisesti, ja vauva paljastui autistiseksi moniongelmaiseksi 3-vuotiaana...oli lopulta niin haasteellinen hoidettava, että mieheni lopetti työnsä jotta voisi auttaa minua lastenhoidossa. Päiväkodista soiteltiin viikottain, että eivät pärjää lapsen kanssa, joten ei oikein ollut vaihtoehtoja.

Lapsi muutti hoitolaitokseen asumaan viime kesänä, mieheni on edelleen työtön ja minä yritin tappaa itseni jonkin aikaa sitten, kun olin niin uupunut lapsen takia, ja sain haukut lastenpsykologilta, jonka kanssa olin yrittänyt selvittää lapsen tilannetta + hankkia tukiperhettä yms. Elämä ei muutu paremmaksi, se on aina yhtä kärsimystä. Tavallaan kadun sitä, että yritin tehdä aina kaiken "oikein", olisin voinut alkaa käyttämään huumeita ja turruttaa kipua jonkin verran sillä...nyt olen aivan lopussa, en pääse hoitoon (itsemurhayrityksen jälkeen laittoivat kotiin samana päivänä sairaalastakin), mies näyttää masentumisen merkkejä. En ymmärrä paikkaani tai rooliani tässä maailmassa, en sitten ollenkaan...