mies suuttui silmittömästi, heitti jääkapista ruoat roskiin, mun vaatteet kaapista lattialle

olen tosi pahoillani että teillä meni noin pitkälle. Jos siitä jotain hyvää voi koitua, niin ainakin se, että voit nyt antaa vastaavassa tilanteessa olevalle tuon toteamuksen, ja ap:n kannattaa se ottaa todella miettimisen alle!



Voimia teille yhtä inhottavissa tilanteissa eläville.

ota kuvia sotkusta ennen kuin joku ne siitä siivoaa. voit tarvita todisteita miehen käytöksestä jos tulee huoltajuusriitoja. saisitko mitään muita todisteita hankittua?



Jos haluat lapsen itsellesi niin älä anna miehen huomata kuinka paljon sitä haluat, ettei keksi silläkin kiusata sinua.



lapsi pois tuollaisesta suhteesta ja heti. nimim. been there, done that.

saavat käydä katsomassa sotkun, tulee asia dokumentoitua. se voi olla sinulle kullanarvoinen todiste jos huoltajuusriitoihin asti päästään, ja vähän veikkaan että päästään. voit vielä poliisille puhuakijn vähän ja kysellä että mikä heidäna rvionsa, pitäisikö sinun kuinka paljon pelätä itsesi ja lapsesi puolesta tms... pelkäsit sitten oikeasti tai et että käy vielä teihinkin käsiksi. saat arvokkaita dokumentteja huoltajuusriitaa varten. mies on väkivaltainen ja arvaamaton, lapsen tasolla. sinä kypsä ja rauhallinen, uhri... näyttää hyvältä papereissa.

ennen kuin annan lopullisen tuomion. Vaikuttaa nimittäin siltä, että tästä puuttuu paljonkin.

Ap kertoo avoimesti että heillä on käyty valtataistelua alustas asti ja lähes suoraan että hän nauttii miehensä ärsyttämisestä. Lisäksi hän heittelee tavaroita siinä missä mieskin, mutta ei ole vielä saanut mitään rikki.



Tässä ei ole kyseessä pelkästään miehen ongelma, vaan parisuhteen ongelma. Kumpikaan ei ole halukas muuttamaan toimintatapojaan. Kumpikaan ei noudata sitä sääntöä, että ennen jokaista tekoaan miettisi, rakentaako se suhdetta vai repiikö se sitä. Jatkamalla samaan tapaan ap päätyy avioeroon tai sairaalaan hakattuna, tai molempia.



Suhteella (ja perheellä) olisi mahdollisuuksia, jos molemmat myöntäisivät osallisuutensa ongelmaan ja hakisivat apua. Ellei näin tapahdu (tällä hektellä molemmat näyttävät erittäin jumittuneilta asemiinsa), on parempi erota. Mitä pikemmin sitä parempi.



Ap:n ei kuitenkaan kannata odottaa, että seuraava parisuhde olisi vailla valtataistelua. Eihän hän muuta osaa.

Olen itse elänyt samanlaista helvettiä. Rikoin tavaroita, ja katsoin kun niitä rikottiin. Huusin ja kuuntelin huutoa. Lopulta otin eron, sillä yrityksistäni huolimatta mikään ei muuttunut.



Pahin pelkoni oli jo kauan, että itsehillintäni jossakin vaiheessa pettää, ja tulee todella pahaa jälkeä. Olen erostani onnellinen, enkä ole sen jälkeen riidellyt kenenkään kanssa.

Hanki joku paikka jonne voitte lapsen kanssa mennä. Pakkaa tavarat kun mies ei ole kotona. Älä ainakaan ilmoita etukäteen että lähdet.



Kai itsekkin ymmärrät että ei tuollaiseen tilanteeseen voi jäädä?

Ap kertoo avoimesti että heillä on käyty valtataistelua alustas asti ja lähes suoraan että hän nauttii miehensä ärsyttämisestä. Lisäksi hän heittelee tavaroita siinä missä mieskin, mutta ei ole vielä saanut mitään rikki.

Parisuhteessa se ongelma tietenkin on, ei pelkästään miehellä, mutta minusta tarkemmin luettuna

ap:

Minä olen suutuspäissä kyllä kolistellut astioiden kanssa, paiskonut ovia ym. En hajoittanut mitään.

Mutta...minähän ärsytin - tilanne olisi ollut ohi, jos olisin vastannut myöntävästi, ei olisi toteuttanut uhkaustaan... elämämme olisi ah niin säyseää, jos en osoittaisi kielteisiä tunteita koskaan = haastaisi riitaa.

Ei ole kyse siitä, että nainen olisi "tavaroiden heittelemisestä", jos suutuksissaan astiat kolisevat tavanomaista enemmän tai ovi pamahtaa. Kyse on enemmänkin siitä, että nainen jo luulee suht normaalin kuumana käymisen (oven läimäyttäminen) olevan vastaava teko kuin tämänpäiväinen paikkojen pistäminen remonttiin. Ja se on merkki siitä, että tasapaino on aikoja sitten heilahtanut: jos toinen osapuoli ei koskaan saisi osoittaa kielteisiä tunteitaan ilman, että se on "yhtä kuin" riidan haastaminen (vrt. lainaus yllä) ei kotona todellakaan ole hyvä olla eikä tunneilmasto kohdallaan.

Toinen osapuoli (tässä nainen) myös epäilee "ärsyttävänsä" sillä kun ilmaisee vastalauseensa kasvatusratkaisunsa mitätöinnistä. Tätäkään ei saisi sanoa ääneen, vaan pitäisi hiljaa alistua ja tyytyä siihen, kun toinen tekee naurettavaksi vanhemman ratkaisun ja sitä myötä auktoriteetin. En pidä tässä tapauksessa osapuolia yhtä lapsellisina, vaikka kuten sanottua ongelma ei varmasti ole aivan totaalisen yksipuolinen.

ei muuten saa millään pois ainakaan kaakelipinnoilta.

Minä kyllä sain kaakeleistakin pois, kun ihan itse pullon pudotin lattialle. Se oikeen pomppi siinä kaakelilattialla, ja jälki oli sen mukaista.

Kiitokset rakentavista, monipuolisista kommenteista.



Ymmärrän toki, että kyse on parisuhteesta - jotkut ominaisuudethan korostuvat, kun vastapuoli on tietynlainen. Mieheni on hyvin pidetty, todella rehdin miehen maineessa. Mutta huomasin jo varhain, että minä saatan suutahdella usein, mutta miehestä tulee lopulta todella julma - en edes kykene sellaiseen julmuuteen, verbaliikkanikaan ei ole samaa tasoa.



En siis ole puhdas pulmunen. Mutta mielestäni mieheni menee monissa asioissa liian pitkälle, siis jo aiemmissa riidoissa. Asettaa usein riitatilanteissa ehtoja, joihin liittyy uhkaus: heittää tavarani pihalle, ottaa avioeron, tulee hankaloittamaan elämääni niin paljon kuin mahdollista ym. En minä kuuna päivänä sellaista sanoisi - ja millä minä uhkaisin? Olettaisinko, että minua pelätään?



Ja kuten eräs kirjoittaja arvio, kyse on tunneilmastosta perheessämme. Minun tiuskiminen, suutahtelu ym. on aina riidan haastamista. Saa kai sekin joskus harmittaa, jos toinen vaan makaa sohvalla, kun iltaisin siistin kotia? Toleroin paljon, mutta on niitä väsypäiviä minullakin. Olen nyt viime aikoina kiinnittänyt tähän enemmän huomiota, koska opettelen ottamaan lapseni kaikki tunteet vastaan niitä mitätöimättä, ymmärtäen. Ja juuri siksi olen usein miettinyt, kuinka mitätöidyksi olen tullut. Kun usein saa kuulla, ettei pärjäisi yksin, alkaa itsekin uskoa siihen. Kahdeksaan vuoteen mahtuu monia kokemuksia.



Olen sovun vuoksi pyytänyt usein anteeksi suutahteluani - ja tajunnut vasta nyt lasta "opiskeltuani", että eihän tunteita pidä anteeksi pyytää!! Tekoja ja sanoja toki, jos niitä on tullut. Olen kuitenkin pyytänyt anteeksi, jotta mieheni lopettaisin mykkäkoulun ja elo jatkusi taas. Riitoja harvemmin ratkotaan, ne painetaan villasella. En muista, että mieheni olisi koskaan pyytänyt anteeksi yhtään mitään. Joskus olen sanonut, että annan kyllä anteeksi, niin hän on todennut, ettei ole pyytämässä anteeksiantoa. Lapsen kanssa olen tätäkin taas kerrannut.



ap

Se että kumpikin "ärsyttää" tahollaan, ei oikeuta paikkojen särkemiseen ym. Lapsen rajojen vetäminen on tehtävä yhteispäätöksessä toisen vanhemman kanssa. Olen meidän perheessä se "tiukempi" osapuoli (kasvatuksessa), ja olen siitä mieheltäni saanut välillä kommenttia.

Ja nyt voin vuosien jälkeen todeta et rajat on olleet tarpeen. Joten pidä sinä puolesi ja älä alistu aikuisen ihmisen tahtoon.



Elämään mahtuu riitoja ym. Mutta kaikki on sovittava jo lapsen takia. Lapsi vaistoaa sellaisiakin tunteita joita et näytä.



Ja koska miehesi käytös on noin teinimäistä käytöstä, kirjottaisin ilomielin paperit.

joku kirjoittikin, että monesti jäi juttuja tekemättä, kun mies asettui poikkiteloin (jos tulkitsin oikein). Meillä mies on mykkäkoulun kannattaja ja onpa monta hää- ja syntymäpäivää jäänyt välistä, kun on vihoitellut minulle. Minulle outoa, en koskaan jättäisi huomioimatta merkkipäivää, vaikka olisikin kuinka vihainen.



Miehen vihanpito vaikuttaa myös sosiaalisiin suhteisiin. Esimerkiksi nyt veljeni kyselee, olemmeko tulossa sovitusti kolmen viikon päästä kyläilemään. En minä tiedä, millaista meillä silloin on! Tokihan sovin ja aina voin mennä lapsen kanssa kahdenkin, jos mies ei halua lähteä. Mutta onpa joskus käynyt niin, että mies "ei ole antanut autoa", jolloin liikkuminen vaikeampaa. Viime kesänä mies sai yllättäen kaksi uutta läppäriä ja tarjosi niistä toista sitten minulle ja laitettiin omani, vasta vuoden vanha, töistä saatu Huutikseen myyntiin. No, kun kauppa sulkeutui, mies sanoikin, etten saa uutta konetta, että ole sitten ilman konetta, kun olet kerran omasi myynyt.



No, nämä tällaisia irrallisia esimerkkejä. Mutta kun niitä alkaa tässä muistelemaan, niin varmasti jokainen lomareissukin on ollut "uhan alla", mies on ilmoittanut, ettei lähde minnekään ym.

Eihän noin voi elää. Esim tuo läppärijuttu vaikuttaa silkalta kiusanteolta - oliko ehkä kosto jostain?

paitsi monta kertaa pahempaa! Huorittelua ja lyöntejä ja alistamista ja uhkailua ja olen nyt lähtenyt lasten kanssa pois. Piina jatkuu mutta nyt kodin ulkopuolelta. sisällä sentään saan olla rauhassa vaikka kiusaa yrittää tehdä vielä joka lailla. tilanne vaikea siksi että minulla pieni vauva ja toinen pian syntyy. Mutta meidät oli pelastettava.

luin vain alkua, mutta tuo ei kuulosta hyvältä tilanteelta.



Miehesi tarvitsee terapiaa tai hänen olisi kyettävä erittelemään itselleen miksi käyttäytyy kuten käyttäytyy. Mutta rahalla kiristäminen ja toisen vähättely on anteeksiantamatonta, samoin uhkailu



minäkin kehotan siis eroamaan.



voimia myäs muille samanlaisen tilanteen kanssa kamppaileville.

mies ei ole edes kiinnostunut sinusta seksuaalisesti.

Ero on ainoa ratkaisu teille, lapsi kärsii vähemmän kun ei tarvitse nähdä tuollaista paskaa. Kasvatusasiassa olet oikeassa, rajat on pidettävä.

Lähde ennen kuin se on liian myöhäistä, lapsen kasvaessa isä manipuloi lapsen ja ajan myötä jäät paitsioon ja ilman lasta joudut lähtemään, näin kävi minulle. Älä tee minun virhettä.

ratkaisemattomat, vaietut asiat. Mies ei ole vuosikausiin halunnut seksiä kanssani ym., ne riivaavat mieltäni ikuisesti ja olen usein kireä ja sitten piikikäs. Mies ei arvosta kotonaoloani, vaatii töihinmenoa, vaikka joskus päätimme, että olen kotona, kunnes lapsi 3v. Teen työprojekteja iltaisin ja päiväunien aikaan.

Nyt kysymys oli minun "tyrannisoimisesta", kasvatusasioista tuli riitaa, kun minä olen tiukka ja johdonmukainen ja mies lapsen edessä kumoaa kieltoni. Siis minä olen tyranni, kun yritän laittaa uhmikselle rajoja. Kysyi siis, sun pitää lopettaa tuo perheen tyrannisointi, tajuatko? Ja kun en vastannut "kyllä", alkoi sotkeminen. Kun meikit oli heitetty, kysyi joko tajuan - en tajunnut, joten siirtyi sitten vaatteisiin. Lapsi parka istui pöntöllä kirja kädessä, kun kynsilakka tärveli vaalean kylppärimme! Vakuutin, ettei hätää ole, pysyin rauhallisena. Silti kurja olo lapsen puolesta, itseäni en osaa surra.

salaa itkuinen ap

NRO 47? kirjoitus olisi voinut olla omasta kynästäni:



"46 puhuu asiaa.

Olen itse elänyt samanlaista helvettiä. Rikoin tavaroita, ja katsoin kun niitä rikottiin. Huusin ja kuuntelin huutoa. Lopulta otin eron, sillä yrityksistäni huolimatta mikään ei muuttunut.



Pahin pelkoni oli jo kauan, että itsehillintäni jossakin vaiheessa pettää, ja tulee todella pahaa jälkeä. Olen erostani onnellinen, enkä ole sen jälkeen riidellyt kenenkään kanssa."



JA AP: mun tekis mieli tulla ja ottaa sua niskasta kiinni. Ihan oikeesti...nuo asiat eivät tule kääntymään parhain päin. Olen ollut vähän vastaavassa tilanteessa. Asiasi tulevat muuttumaan parempaan suuntaan jos eroat. Ihan oikeasti. Elämäni paras päätös oli kun erosin samankaltaisesta tilanteesta. Ja tiedätkö kuinka onnellinen olen nyt ; )



Toimi. Piste.

sä olet suhteessa, jossa ei ole seksiä ja sä et saa näyttää kielteisiä tunteita koskaan? Oikeesti, miksi?



Luuletko ettet saa koskaan ketään muuta?



Entäs kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Haluatko hoitaa itseäsi huomattavasti vanhemman ihmisen vanhuuden, joka on kohdellut sua kuin paskaa?



Susta tulee vielä katkera, surullinen ihminen, jollet nyt ota itseäs niskasta kiinni ja lähde. Ei toisen omaisuutta saa tuhota.

tunnen itseni katkeraksi jo. Ainakin sisälläni on kamalasti vihaa miestä kohtaan. Mutta kun en ole ajatellut erota! Olin aina ajatellut, että hän on elämäni mies.



Tosin nyt kun mietin, en oikein tiedä, miksi. Kun tapasimme, hän oli menestyvä liikemies (on edelleenkin), ulkoisesti sellainen kuin olen aina toivonut mieheni olevan. Juuri hiljan eronnut.



Ei meidän suhde ole mikään love story ollut - siis perinteisessä mielessä. Meillä on vaan ollut jokin kumma side, mikä on pitänyt yhdessä nämä vuodet. Onko se rakkautta? En tiedä. Intohimoa se ei ole. Olemme henkisesti samalla aaltopituudella vaikkeivät konkreettiset tunteet kohtaa.



Ja edelleenkin (tosin ei juuri nyt), kun katsoisin hänen silmiin, tulisi tunne, etten voi, en voi rikkoa perhettä, en voi lähteä, koska olen luvannut rakastaa. Kaikki omaisuus on miehen, avioehtoa ei ole. Osin olen huolissani pärjäämisestäni, kun tuloja ei nyt ole ja työelämässä olen ollut viimeksi kaksi vuotta sitten.



Olen valtavan kiitollinen tuestanne ja asiallisista kommenteistanne - kiitos! ja voimia kaikille, jotka ovat hankalissa tilanteissa...

riitatilanteessa en suostunut antamaan miehen haluamaa vastausta kysymykseen "onko selvä, ettet enää koskaan tee niin ja näin"