Tuleeko teille koskaan kirppareilla surullinen ja ahdistunut olo? Hylättyjä, loppuunkäytettyjä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle iskee joskus ahdistunut olo kirpputoreilla.

Käyn niissä usein, mutta kun näkee pöydän johon on heitelty sikinsokin arviolta vahan ihmisen tavaroita ja vaatteita, pahvilaatikossa albumeista irtirevittyjä vanhoja valokuvia, kippoja ja kappoja jotka ovat olleet jollekin vanhalle ihmiselle hänen keittiönsä käyttövälineitä, mua joskus alkaa itkettämään.

Tässäkö se on ihmiselämän jäänteet?

Arvotonta tavaraa jotka joku omainen on kiikuttanut kirppikselle saadakseen vainajasta vielä viimeiset killingin taskuunsa.

Kuvia albumeista irti repiessään ehkä saanut jostain tietoonsa että vanhoilla valokuvilla on oma kerääjäkuntansa.

Hyvästi mummo ja pappa ja teidän arvottomat muistonne.

Kaikkea ei valitettavasti voi säilyttää, vaikka haluaisikin. Isovanhemmilta on itsellänikin perittynä muutamat esineet, jotka säilytän oman elinaikani ajan. Vaatteet, valokuvat ym. henkilökohtaiset jutut pitäisi vain hävittää asianmukaisesti, että eivät jää pyörimään ja "kummittelemaan". Sen sijaan käyttökuntoiset astiat, käyttöesineet ja huonekalut yms. voi mielestäni hyvällä omallatunnolla laittaa kiertoon uudelle omistajalle. Se on kaikkien etu; tavara jatkaa elämäänsä eikä esineitä paasata turhaan hävitettäväksi tai tunkiolle.

Nallet ja pehmokaverit soisin pelastettavan. Uskon myös, että niillä on elämä - joo pitäkää vain hulluna, olen jo tottunut siihen :o).

Meidän lapsilla on pari tärkeää unikaveria. Tämän lisäksi näitä tulee koko ajan jostain. Lapset käy jossain retkellä ja ostavat sieltä omilla rahoillaan, kaverit antaa synttärilahjaksi jne. Jos en laittaisi näitä pois välillä, meillä olisi varmaan satoja pehmoleluja. Lapset ei edes huomaa kun laitan niitä kierrätykseen.

Eivät ehkä sano mitään, mutta lapset kyllä huomaavat yllättävän tarkasti asioita. Ja saattavat näistä pehmolelujen "muilutuksistakin" traumatisoitua jollakin tasolla. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta...

Traumatisoituisivat siitäkin kun eivät mahtuisi omaan huoneeseensa kun olisi niin paljon tavaraa. Jostain aina.

Täällä moni soimasi itseään jo tuosta tunteesta. Minä vien vielä pidemmälle.

Samaistun kulahtaneisiin esineisiin ja ylipäänsä kaikkiin asioihin, jota kukaan ei selvästi enää halua. Mitä huonommin voin, sitä rikkinäisempiin samaistun. Oikein melankolinen jakso ja tunnen olevani yhtä niiden hajonneiden housujen kanssa, jotka pitäisi heittää jo roskiin... Onneksi en koskaan osta mitään.

Vierailija kirjoitti:

Mulle iskee joskus ahdistunut olo kirpputoreilla.

Käyn niissä usein, mutta kun näkee pöydän johon on heitelty sikinsokin arviolta vahan ihmisen tavaroita ja vaatteita, pahvilaatikossa albumeista irtirevittyjä vanhoja valokuvia, kippoja ja kappoja jotka ovat olleet jollekin vanhalle ihmiselle hänen keittiönsä käyttövälineitä, mua joskus alkaa itkettämään.

Tässäkö se on ihmiselämän jäänteet?

Arvotonta tavaraa jotka joku omainen on kiikuttanut kirppikselle saadakseen vainajasta vielä viimeiset killingin taskuunsa.

Kuvia albumeista irti repiessään ehkä saanut jostain tietoonsa että vanhoilla valokuvilla on oma kerääjäkuntansa.

Hyvästi mummo ja pappa ja teidän arvottomat muistonne.

No minulla ei kyllä ole mitään tunnesidettä edes omiin keittiövälineisiini, saati toisten. Kun kuolen niin ihan vapaasti voi viedä kaatopaikalle tai kirppikselle kipot, kapot ja kauhat. Enkä usko että lastenikaan muistot minusta ovat näihin kodin käyttöesineisiin liittyviä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle iskee joskus ahdistunut olo kirpputoreilla.

Käyn niissä usein, mutta kun näkee pöydän johon on heitelty sikinsokin arviolta vahan ihmisen tavaroita ja vaatteita, pahvilaatikossa albumeista irtirevittyjä vanhoja valokuvia, kippoja ja kappoja jotka ovat olleet jollekin vanhalle ihmiselle hänen keittiönsä käyttövälineitä, mua joskus alkaa itkettämään.

Tässäkö se on ihmiselämän jäänteet?

Arvotonta tavaraa jotka joku omainen on kiikuttanut kirppikselle saadakseen vainajasta vielä viimeiset killingin taskuunsa.

Kuvia albumeista irti repiessään ehkä saanut jostain tietoonsa että vanhoilla valokuvilla on oma kerääjäkuntansa.

Hyvästi mummo ja pappa ja teidän arvottomat muistonne.

Kaikkea ei valitettavasti voi säilyttää, vaikka haluaisikin. Isovanhemmilta on itsellänikin perittynä muutamat esineet, jotka säilytän oman elinaikani ajan. Vaatteet, valokuvat ym. henkilökohtaiset jutut pitäisi vain hävittää asianmukaisesti, että eivät jää pyörimään ja "kummittelemaan". Sen sijaan käyttökuntoiset astiat, käyttöesineet ja huonekalut yms. voi mielestäni hyvällä omallatunnolla laittaa kiertoon uudelle omistajalle. Se on kaikkien etu; tavara jatkaa elämäänsä eikä esineitä paasata turhaan hävitettäväksi tai tunkiolle.

Nallet ja pehmokaverit soisin pelastettavan. Uskon myös, että niillä on elämä - joo pitäkää vain hulluna, olen jo tottunut siihen :o).

Meidän lapsilla on pari tärkeää unikaveria. Tämän lisäksi näitä tulee koko ajan jostain. Lapset käy jossain retkellä ja ostavat sieltä omilla rahoillaan, kaverit antaa synttärilahjaksi jne. Jos en laittaisi näitä pois välillä, meillä olisi varmaan satoja pehmoleluja. Lapset ei edes huomaa kun laitan niitä kierrätykseen.

Eivät ehkä sano mitään, mutta lapset kyllä huomaavat yllättävän tarkasti asioita. Ja saattavat näistä pehmolelujen "muilutuksistakin" traumatisoitua jollakin tasolla. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta...

Traumatisoituisivat siitäkin kun eivät mahtuisi omaan huoneeseensa kun olisi niin paljon tavaraa. Jostain aina.

Toisen henkilön tavaroiden salaa pois heittöminen on henkistä väkivaltaa. Se jättää jäljet AINA.

Jos ole niin kyvytön kasvattaja, ettet kykene lasten kanssa yhdessä miettimään mistä luovutaan, on sulla peiliin katsomisen paikka. Mutta älä heitä heidän tavaroitaan salaa pois. Mitä jos sinun miehesi tai anoppisi heittäisi salaa sinun tavaroitasi pois?

Vierailija kirjoitti:

Kyl kuule jollekki todella köyhälle lapsiperheelle sekin vähä tuo iloa, kun löytää edes hetkeksi halvat parin euron kengät. Ei monen köyhän 4 henkisen perheen taskut kestä sitä jos juostaan jossain Stadiumissa ostamassa 80e lenkkarit, kun löytyy esim. Tokmannin tarjouksista jo helposti 25-35e kengät.

Sääli vaan, että siltikään köyhillä ei ole varaa laadukkaisiin monta vuotta käytöstä riippuen, kunnon kenkiin. Kyllä köyhiä perheitä pitäis enemmän pyrkiä auttamaan. Rikkailta pitäis tasoitusta ottaa, enkä nyt aja mitään holhousperiaatteella tätä. Ylipäätään kun se sattuu olemaan joka puolelle niin, että on rikkaat ja rahattomat. Vähän jotain tasoitusta pitäis tulla, niin voidaan sanoa tasa-arvoinen asema.

Niin vähävarainen ei pidä olla aivoiltaan, että hankkii ison lapsilauman, jos on köyhä. Ehkäisy on silloin prioriteetti numero 1. 

Joo, tavallaan tulee. Kun katselee niitä perikuntien lukemattomia kultareunaisia kahvikuppikalustoja, joita kukaan moderni ihminen ei enää osta kun ne ei kestä astianpesukonetta, sitä miettii, kuinka niiden omistaja piti niitä arvossa. Parempia astioita "säästettiin" ja raaskittiin pitää juhlakattauksessa ja joulupöydässä ja tarjota vieraille niistä paremmista kupeista kahvia. Itse sitten arkena juotiin kaffet arkikupeista.

Ja tuossa ne nyt sitten ovat, perikunnan mielestä turhina myytävänä. Olisi mummo & pappa vaan nauttineet eläkepäivinään juhlakupeista kahvit.

Ja sama muuten juhlavaatteilla: ei niitä montaa kertaa käytetä... ihan hyvin voisi nauttia kauniista vaatteista vaikka joka päivä. Mihin niitäkin säästää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle iskee joskus ahdistunut olo kirpputoreilla.

Käyn niissä usein, mutta kun näkee pöydän johon on heitelty sikinsokin arviolta vahan ihmisen tavaroita ja vaatteita, pahvilaatikossa albumeista irtirevittyjä vanhoja valokuvia, kippoja ja kappoja jotka ovat olleet jollekin vanhalle ihmiselle hänen keittiönsä käyttövälineitä, mua joskus alkaa itkettämään.

Tässäkö se on ihmiselämän jäänteet?

Arvotonta tavaraa jotka joku omainen on kiikuttanut kirppikselle saadakseen vainajasta vielä viimeiset killingin taskuunsa.

Kuvia albumeista irti repiessään ehkä saanut jostain tietoonsa että vanhoilla valokuvilla on oma kerääjäkuntansa.

Hyvästi mummo ja pappa ja teidän arvottomat muistonne.

Kaikkea ei valitettavasti voi säilyttää, vaikka haluaisikin. Isovanhemmilta on itsellänikin perittynä muutamat esineet, jotka säilytän oman elinaikani ajan. Vaatteet, valokuvat ym. henkilökohtaiset jutut pitäisi vain hävittää asianmukaisesti, että eivät jää pyörimään ja "kummittelemaan". Sen sijaan käyttökuntoiset astiat, käyttöesineet ja huonekalut yms. voi mielestäni hyvällä omallatunnolla laittaa kiertoon uudelle omistajalle. Se on kaikkien etu; tavara jatkaa elämäänsä eikä esineitä paasata turhaan hävitettäväksi tai tunkiolle.

Nallet ja pehmokaverit soisin pelastettavan. Uskon myös, että niillä on elämä - joo pitäkää vain hulluna, olen jo tottunut siihen :o).

Meidän lapsilla on pari tärkeää unikaveria. Tämän lisäksi näitä tulee koko ajan jostain. Lapset käy jossain retkellä ja ostavat sieltä omilla rahoillaan, kaverit antaa synttärilahjaksi jne. Jos en laittaisi näitä pois välillä, meillä olisi varmaan satoja pehmoleluja. Lapset ei edes huomaa kun laitan niitä kierrätykseen.

Eivät ehkä sano mitään, mutta lapset kyllä huomaavat yllättävän tarkasti asioita. Ja saattavat näistä pehmolelujen "muilutuksistakin" traumatisoitua jollakin tasolla. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta...

Traumatisoituisivat siitäkin kun eivät mahtuisi omaan huoneeseensa kun olisi niin paljon tavaraa. Jostain aina.

Toisen henkilön tavaroiden salaa pois heittöminen on henkistä väkivaltaa. Se jättää jäljet AINA.

Jos ole niin kyvytön kasvattaja, ettet kykene lasten kanssa yhdessä miettimään mistä luovutaan, on sulla peiliin katsomisen paikka. Mutta älä heitä heidän tavaroitaan salaa pois. Mitä jos sinun miehesi tai anoppisi heittäisi salaa sinun tavaroitasi pois?

Olen katsonut noita hamstraus ohjelmia, joissa monet ovat sanoneet heidän hamstrauksen alkaneen siitä, kun omat vanhemmat heittivät heidän tavaroita heidän tietämättään pois. Jopa tärkeitäkin tavaroita. Siksi tuollainen ei ole järkevää.

Mutta tottakai on järkevää opettaa lapsille sen, ettei kaikkia tavaroita tarvitse pitää ja voi niistä päästää irtikin - ja ettei se maailmaa kaada.

Juuri äsken kävin kuittaamassa parisataa euroa myydyistä tavaroistani, huomenna käyn toisella kirppiksellä, sieltä on tulossa vähän enemmän. Joidenkin logiikan mukaan nekin itselleni tarpeettomat tavarat olisi ollut parempi viedä kaatopaikalle ja vielä maksaa siitä.