Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Yksinäinen lapsiperhe
25.03.2014 |
Onko muita yksinäisiä vauva/lapsiperheitä? Miten olette tutustuneet uusiin ihmisiin? Onko yksinäisyys vaikuttanut lapseenne?
Me olemme n. 30 v pariskunta, meillä on yksi kohta vuoden täyttävä poika. Suren kovasti yksinäisyyttämme, pojan synttärit lähestyvät eikä ole ketään jota juhliin voisi kutsua mummin lisäksi. Minulla on kyllä ollut ystäviä mutta en kehtaa pitää yhteyttä kehenkään kun tunnen häpeää taloudellista tilanteestamme ja tästä yksinäisyydestä, se on kuin kierre. Raskausaikana tapasin muutaman ystäväni, mutta tämän vuoden aikana ei kukaan ole nähnyt lastani, en vain vastaa yhteydenottopyyntöihin. Tunnen olevani kaikella tapaa "huono" ja etten kelpaa kenenkään ystäväksi, en ole saavuttanut samoja asioita elämässäni kuin ystäväni ja siksi häpeän elämääni.
Olen työtön, ja raskaus oli "vahinko", ja monien ongelmien takia jouduin jättämään opintoni vauvan synnyttyä. Tiedän, että elämäni näyttää täydelliseltä epäonnistujan elämältä niille, joilla on asiat hyvin (töitä, ok taloudellinen tilanne). Asuntolainasta tms en voi edes haaveilla, ja asumme kaupungin vuokra-asunnossa. Sitäkin häpeän, sillä kaikki tuntemani lapsiperheet asuvat omistusasunnoissa, entiset ystäväni uusissa ok-taloissa. Meille ei kehtaisi edes ketään kutsua.
Lapsemme ei ole tavannut meidän vanhempien ja mumminsa lisäksi ketään muita aikuisia (paitsi neuvolassa tietenkin) ja on aika arka. Käyn kyllä vauvaharrastuksissa mutta en ole tutustunut uusiin ihmisiin, toisaalta en kyllä edes usko kenenkään haluavan tutustua minuun ja lapseeni. Muita sukulaisia mummin lisäksi ei ole kuin muutama eikä heitä kiinnosta pitää yhteyttä, siksi en syntymäpäivillekään viitsinyt pyytää.
Tämä yksinäisyys tuntuu välillä musertavalta, minulla ei ole työpaikkaa mihin palata hoitovapaalta ja pelkään syrjäytyväni täysin, nyt jo tullut olo etten edes kelpaisi mihinkään työhön. Pelkään myös että lapsesta kasvaa syrjäytynyt ja arka kun sosiaalinen verkosto puuttuu täysin :( Tiedän, että minulla on huono itsetunto, mutta se on ihan syystä sillä elämäni on sarja epäonnistumisia ja alisuorittamista. Haluaisin muuttua lapseni takia, etää hän pärjäisi paremmin elämässään, mutta en tiedä miten :(
Kommentit (26)
Elämän perimmäinen tarkoitus on saada jälkeläisiä. Ei itsensä hypetys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on melko samantyyppinen tilanne, vaikka molemmilla vanhemmilla onkin ihan hyvät työpaikat. Kuitenkin mieheni vanhemmat asuvat kaukana ja omien vanhempieni kanssa olen melko vähän yhteydessä ja muiden sukulaisten kanssa en juuri lainkaan, sillä oma tutkintoni aikanaan viivästyi/ jäi kesken ja sukulaiseni jotenkin "halveksivat" minua. Kavereita minulla on aivan muutama ja hekin halveksivat minua, kun olen niin "nysvä" ja toisaalta myös tutkinnon puuttumisen vuoksi. Muuten kaikki on ihan ok, mutta oli kyllä jotenkin surullista, kun ei ollut ketään, jota kutsua lapsen synttäreille.
Melkein kuin meidän perhe, mutta lapsia kaksi. En edes kohtaa anoppini lisäksi muita äitejä ikinä. Välillä surettaa, mutta olen varma, että asiat joskus järjestyy ja lapset saavat kavereita viimeistään tarhasta sitten kun sinne menevät. Tsemppiä sinne. Meitä on muitakin!
Onko kukaan pk-seudulta? Voitaisiin rohkaistua ja yrittää tavata, vaikkapa jossain puistossa.
Hei, en ole samassa tilanteessa teidän kanssanne (olen vela), mutta haluan vain sanoa että älkää hävetkö! Ei aloittaja sinulla ole mitään hävettävää! Vaikutat ihanalta ihmiseltä, tsemppiä. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heippa!
Kavereita lapselle tulee vielä. Ole huoletta! Ensimmäiset vuodet kolmeen- neljään vuoteen saakka riittää vallan hyvin vanhemmat ja isovanhemmat. Pistät pöydän koreaksi, laulatte onnittelulaulun, laps puhaltaa kynttilät ja avaa lahjat :) Jää varmasti hyvät muistot
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen tehnyt liudan huonoja valintoja. Nyt huonossa asemassa työelämässä ja suren, että tässäkö tämä.
Pystytkö palaamaan opintojen pariin lapsen kasvettua? Voisiko tuo olla ohimenevä vaihe? Lapsi löytää aikanaan kaverit ja sinulle toivoisin oikein mukavan harrastuksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.03.2014 klo 18:20"]Onko kukaan pk-seudulta? Voitaisiin rohkaistua ja yrittää tavata, vaikkapa jossain puistossa.
[/quote]
Ainakin mulle voisi sopia tämä hyvin. Asumme Helsingissä.
Noin pieni lapsi ei kaipaa vielä ketään kavereita synttäreilleen, ole huoletta :) Hänelle riittää aivan hyvin kun on mummot ja vanhemmat läsnä, vaikka pelkät vanhemmatkin....ei noin pieni osaa kaivata enempää vielä aikoihin :) Kun lapsi menee tarhaan hän saa taatusti kavereita, joita voitte sitten myöhemmin kutsua lapsen synttäreille.
Sitten kun koet lapsen sopivan ikäiseksi hoitoon, etkö voisi jatkaa opintojasi?
Ota ihmeessä yhteyttä entisiin ystäviisi, sinun kaverisi eivät varmasti pidä sua yhtään huonompana vaikka asut kaupungin vuokra-asunnossa! Omassakin kaveripiirissä toiset asuvat hienommin, mutta ei ketään arvostella sen takia.
Kun pääset taas opiskelujen pariin ja töihin, saatte tekin asuntolainaa.
Mites olisi myös jotkut perhekerhot ja muut tapaamiset, esim seurakunnan? Siellä tutustuisit muihin äiteihin.
Pää pystyyn..asiat lutviutuvat varmasti äläkä murehdi ettei lapsesi saisi kavereita....vie hänet myöhemmin kerhoon/tarhaan niin saa ikäistään seuraa ja sinäkin saat kyllä töitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En elä kaltaisessasi tilanteessa mutta symppays täältä. Kaverit ovat tärkeitä sekä lapsille että vanhemmille. Ihmisten tilanteet ovat erilaisia ja moni lapsiperhe asuu kaupungin vuokra-asunnossa en mä ainakaan kavereitani sillä perusteella valitse että heidän pitäisi asua omistusasunnossa vaikka itse asutaan.
1-vuotias on varmasti tyytyväinen synttäreihinsä vaikkei siellä ole kuin vanhemmat ja mummo, ne tärkeimmät ihmiset. Lahjojakaan sen ikäinen ei muuten vielä kaipaa, on varmasti onnessaan jos saa jotain muttei osaa kaivata ja liiallinen lahjamäärä vain hämmentää, ei pysty niihin keskittymään. Kavereita kuitenkin varmasti löytyy kun rohkeasti vain koittaa ihmisiin tutustua. Moni hoitovapaalla oleva kaipaa seuraa ja kyläilee, tapaa puistossa tms. ihan mielellään kunhan vain joku yhteinen jutunjuuri löytyy. Hienoa, ettette ole jääneet neljän seinän sisälle.
Mulla itsellä on viisivuotias ja vauva ja asumme Helsingissä. Jos sulla on anonyymi sähköpostiosoite niin voin vaikka kirjoitella ja miksei tavatakin jos asutte Helsingissä. Meillä on aika paljon kaikkea touhua ja kavereitakin mutta uudet kaverit ovat aina kiva juttu! Kirjoitat hyvin ja varmasti asiat vielä lutviutuvat. Meillä on kyllä ollut perhetuttuja mutta aktiivisemmin meidän lapsi alkoi vasta nelivuotiaana hakea leikkiseuraa esim. talonpihalta.
Tsemppiä! Voisiko sulla olla kuvioissa hieman jotain synnytyksen jälkeistä ahdistuneisuutta (jopa masennusta)? Kun (tosin vain näin tekstin perusteella, oikeaa tilannettahan en tiedä) kaikki vaikuttaisi olevan hyvin ja koet vain epäonnistumista. Faktahan on, että useat lapsiperheet asuvat vuokralla, useakaan lapsi ei ole kalenterin kanssa suunniteltu ja toisinaan opinnot ei mene kuten haaveilee...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
12 jatkaa vielä vähän. Mun ei ole ollut mitenkään itsestäänselvän helppo saada kavereita vaikka olen puhelias. Helposti tuttavuudet jäävät sellaiselle puistossa juttelun tasolle ilman että edes vaihdettaisiin numeroita tms. tai jos vaihdetaankin ei tule kummankaan otettua yhteyttä.
Olen itse saanut kuitenkin pari hyvää ystävää netti-ilmoitusten kautta, joka on mielestäni ehkä vähän yllättävää, pidän nettiä itse tosi kätevänä tapana tutustua ihmisiin ja nimenomaan samanhenkisiin ihmisiin kun itse on. kaksi hyvää lapsiperheellistä ystävää olen saanut lapsiin liittyvistä tapaaamisista ja oikeastaan viimeisen vuoden aikana olen enemmän saanut tuttuja ja yhden ystävänkin meidän omasta talosta, jossa on asuttu jo ennen ekaa lasta pitkään. Tämä pitkälti lasten kautta kun viettävät pihalla aikaa yhdessä tulee kuin luonnostaan sitten juteltua ja on kyläiltykin.
Täälläkin yksi yksinäinen lapsi"perhe". Minulla on tilanne sellainen, että olen töissä kyllä, mutta mieheni jätti minut aika rumasti viime syksynä. Suurin osa entisistä ystävistä halveksuu minua, koska kaksi vakavaa pitkää suhdettani on kariutunut ja en ole akateeminen kuten he, vaan kaupan alalla. Minulla on nykyään ihana poikaystävä, mutta hän asuu toisessa kaupungissa. Haluaisin kaveriäidin, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia ja lapset voisivat leikkiä. Oma tyttöni on 2v. On aika yksinäistä välillä joo. Tuntuu että muut äidit helposti katsoo minua kieroon kun olen vielä vähän persoonallinen tyyliltä ja olen valmiiksi ujo ja huono tekemään tuttavuutta, kun minua on kiusattu aikoinaan koko peruskouluaika (pitkälti toiset tytöt kiusasivat). Ja minäkin asun muuten kaupungin vuokra-asunnossa. 50neliöinen kaksio eikä meillä ole edes sohvaa täällä niin ei paljon huvita ketään kylään edes yrittää kutsua. :D
Olen itse kaikin puolin menestynyt (yliopistotutkinto, vakkarityö, omistusasunto, häät vastikään), ja olen alle 30. Ei tulisi silti mieleenikään arvostella edes omassa mielessä kavereiden tai tuttavien elämäntilanteita! Jokainen elää niin kuin haluaa elää ja kenenkään paremmuutta ei määritä tutkinnon puuttuminen tai pätkätyöt.
Ihmettelen todella kovasti sitä, miksi suret yksinäisyyttä, kun kerran et vain ole vastannut uusien kavereidesi yhteydenottoihin? Sinulla olisi ollut selkeästi mahdollisuus luoda juuri sellaiset sosiaaliset piirit kuin olisit halunnut, jos et olisi jättänyt vastaamatta ihmisille! Koitahan nyt ryhdistäytyä ja ota iloisesti yhteyttä niihin ihmisiin! Minä sinuna pahoittelisin, että en ole ottanut yhteyttä, koska on ollut vähän masennusta. Sitten vain mieli iloiseksi ja kivoja kutsuja kehiin!
Suurin osa koulutetuista ottaa ihmiset ihan sellaisena kuin he ovat ja heidän tekojen perusteella. Ei sillä ole väliä oletko kouluttautunut tai omistatko jotain tai käytkö töissä, ainakaan minulle.
Minulle tärkeää on että ystävä olisi luotettava ja mukava ja olisi jotain yhteistä tekemistä, en ole sellaista juoruilijatyyppiä.
Onko ap vielä linjoilla, olisin kiinnostunut kuulemaan mitä ajattelet kommenteista.
Hei!
Täällä toinen samankaltaisessa tilanteessa oleva. Oikeasti alkoi suorastaan itkettää, kun luin viestisi.. Että onko tosiaan muitakin! Ja näköjään vastaajissa myös muita.
Jotenkin lohduttavaa, kun päivästä toiseen tulee näitä asioita murehdittua ihan yksin. Tuntuu, että pää hajoaa, kun pähkäilee omaa tilannettaan kun on työtön, tätä köyhyyttä, yksinäisyyttä, siihen päälle suru siitä että onko lapsi onnellinen vai ei, ja kaiken kruunaa kauhea häpeä. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia enemmänkin muiden yksinäisten kanssa? Tampereen suunnalta ketään?
Alue: Aihe vapaa
[/quote]
Jotenkin surullista, että ehkäisyn laiminlyöminen voi olla jollekulle elämän suurin saavutus.
[/quote]
Jotenkin surullista että jonkun tekee mieli vastata tälla tavalla.