Lue keskustelun säännöt.
Oletko nähnyt epileptisen kohtauksen?
23.03.2014 |
Näin viime viikolla kahvilassa ensimmäistä kertaa epileptisen kohtauksen. Henkilökunta reagoi nopeasti ja kutsui saman tien apua. Tilanne oli kuitenkin ulkopuolisen silmin aika pelottava.
Oletko koskaan nähnyt epileptistä kohtausta? Osaisitko/uskaltaisitko auttaa?
Kommentit (40)
Olen, ihan lähipiirissäkin. Isälläni on epilepsia, samoin on omalla lapsellani. Uskallan auttaa, soittaa tarvittaessa ambulanssin ja lääkitä samalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Töissä kyllä monestikin, vapaa-ajalla en ole osunut epilepsiakohtausta todistamaan. Osaisin ja uskaltaisin auttaa.
Olen, lapsella oli Rolandinen epilepsia muutaman vuoden.
Epilepsioita on monenlaisia. Esim poissaoloepilepsian kohtaukset eivät päällepäin näytä miltään. Muutaman sekunnin päädtä toinen vaan räpyttelee silmiään ja kysyy että missä ollaan, mitä tapahtui.
teiniaikana kaverillani oli joku teini-iän hyvänlaatunen epilepsia ja hän sai niitä perinteisiä tooniskloonisia kohtauksia (putosi tuolilta ja tärisi tajuttomana). Mun silloin saamani ohje oli, että niille ei pidä tehdä mitään, ei tarvi auttaa eikä soittaa ambulanssia, jollei kohtaus kestä yli viittä minuuttia. Vähän vaan katsoo, ettei toinen satuta itsesään.
Olen nähnyt, osaan auttaa ja antaa peräruiskeen tarvittaessa. No tämä asiakastyössä, kadulla tuskin kukaan kantaa ruisketta mukanaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nähnyt. Olimme ystäväni kanssa vuosia sitten kesällä järvellä uimassa, mukana oli siskoni ja hänen miehensä.
Ystäväni oli silloin reilusti ylipainoinen, painoi yli 100kg. Hän ui aivan laiturin vieressä saadessaa epilepsia kohtauksen.
Onneksi paikalla oli siskoni mies, itse en olisi mitenkään saanut häntä vedestä ylös ja olisi taatusi hukkunut. Siskon mies ei tietenkään jaksanut nostaa häntä ylös, mutta laiturilla kävellen kiskoin kaverini rantaan.
Oli kyllä aikamoinen järkytys, kukaan meistä ei tiennyt edes että hänellä on epilepsia. Pari minuuttia oli tajuttomana, sitten kun siitä virkosi ei muistanut asiasta yhtään mitään.
Joka päivä töissä.. Joskus tästä tiedosta oli kuitenkin suunnaton haitta, kun luulin ihmisen saaneen epileptisen kohtauksen ja hän olikin siinä tilassa, että tarvitsi elvytystä. No se elvytysapu ei kuitenkaan viivästynyt kovinkaan pitkään, ehkä 30 sek...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.03.2014 klo 16:04"]
Olen nähnyt, osaan auttaa ja antaa peräruiskeen tarvittaessa. No tämä asiakastyössä, kadulla tuskin kukaan kantaa ruisketta mukanaan.
[/quote]
Joo, voisi se olla sille epileptikollekin yllätys herätä keskeltä katua siihen, että joku antaisi peräruisketta.
Olen nähnyt ollessani töissä kehitysvammaisten parissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terveyskeskuksessa harjoittelussa ollessani sellaisen hyvinkin minimaalisen kohtauksen, potilaan silmät alkoi vedättää ylöspäin, suu oli auki, hän tärisi nykivästi ja päästi samalla vingahtavaa ääntä..kesti n.20sek ja loppui...pidettiin vain kylkiasennossa kevyesti se hetki, koska kuolaa erittyi aika paljon kohtauksen aikana. Hetken päästä tuli toinen kohtaus, niin annettiin diapam-peräruiske.
Minulla on epilepsia, mutta kohtaukseni ovat pieniä poissaolokohtauksia, ei kaatumista tai kouristelua.
Perheenjäsenelläni on vaikeampi epilepsia ja olen nähnyt monta kohtausta, välillä olen joutunut soittamaan ambulanssin. Hän on saanut julkisilla paikoilla hyvin vaihtelevasti apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen. Tilanne on yksi pelottavimpia kokemuksiani, sillä olin 10-vuotias, yksin äitini kanssa kotona kun äiti sai kohtauksen. Hänellä ei ollut edes diagnosoitu epilepsiaa, vaan vasta myöhemmin selvisi, että kohtauksen aiheutti aivokasvain.
Eli mitenkään en osannut varautua asiaan. Pelkäsin kohtauksen aikana, joka sattui n. 21.30 illalla, että äiti kuolee ja hain naapurit apuun. Nuori pariskunta tuli, oli kaksi minuuttia (äiti oli jo vironnut) ja lähti pois. Äiti oli ihan sekaisin ja tokkurassa ja koska meillä oli olleet riitaisahkot välit viime aikoina ja äiti oli niin sekaisin, pelkäsin irrationaalisesti sängyssäni valvoen KOKO yön, että äiti tulee ja puukottaa minut hengiltä. (Olin nähnyt joskus jonkun pätkän jostain kauhuleffasta, jossa tiedoton nainen käveli puukko kädessä menossa tapaamaan jonkun. Että tässä syy, miksi ei kannata katsella edes osia kauhuleffoista lapsena.) Ihan aamuyöstä nukahdin ja sain vähän aikaa nukuttua. Isälleni, joka asui parin kilometrin päässä yritin heti tapauksen jälkeen soittaa, mutta hän nukkui lankapuhelin irti seinästä, eikä vastannut. Soitin sedällenikin joka on lääkäri, ja asui ihan lähellä, hänkin vain rauhoitteli minua eikä tullut edes käymään :(
Aamulla minua pelotti mennä keittiöön, kun sieltä kuului ihan normaaleja aamun ääniä. Mietin edelleen, onko vastassani Frankesteinin hirviö vai äiti. No, äitihän se siellä oli joka ei muistanut tapahtumista oikeastaan mitään. Oli vain ihmetellyt, miksi heräsi minun yöpukuni päällään. (Äiti halusi pukea sekavana sen päälleen, eikä mun vastustelu ollut auttanut).
Äiti pääsi tämän jälkeen tutkimuksiin, kasvain löydettiin , leikattiin, kaikki meni hyvin ja äiti voi tänäkin päivänä hyvin ja on pirteä 7-kymppinen ja välimme ovat hyvät :) Jälkeen päin olen vain miettinyt, miten kaikki olettivat 10-vuotiaan vain selviävän tilanteessa yksin äidin kanssa. Ei varmasti olisi näin tänä päivänä.
En ole nähnyt, mutta jos näkisin, haluaisin auttaa. Mikä olikaan se oikea tapa toimia, kääntää kyljelle ja pitää huolta, ettei kohtauksen saanut satuta itseään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.03.2014 klo 16:13"]
[quote author="Vierailija" time="23.03.2014 klo 16:04"]
Olen nähnyt, osaan auttaa ja antaa peräruiskeen tarvittaessa. No tämä asiakastyössä, kadulla tuskin kukaan kantaa ruisketta mukanaan.
[/quote]
Joo, voisi se olla sille epileptikollekin yllätys herätä keskeltä katua siihen, että joku antaisi peräruisketta.
[/quote]
No jos epilepsia on niin paha että kohtaukset kestää yli 5 minuuttia, tämä tuskin olisi epileptikolle yllätys koska jos hän kantaisi vaikka taskussaan lääkettä ja joku valveutunut osaisi sen antaa, uskoisin että yllättyneisyyden sijaan olisi kiitollisuus oikeasta tavasta toimia. Kun juu, joka paikkaan ei aina ambulanssi ehdi viidessä minuutissa. Ja yli 5 min kohtaus voi vahingoittaa aivoja pahastikin.
Vaikka kuinka monta. Siinä ei tarvitse tehdä muuta kuin katsoa, ettei kouristeleva väänny sellaiseen asentoon, ettei henki kulje ja ettei hän lyö päätänsä tai muuta ruumiinosaa mihinkään. Jos kohtaus lähtee pitkittymään, sitten vasta soitetaan ambulanssi.
Meilläkin on lapsella kohtauslääke aina mukana, kun ovesta poistutaan ulos. Kävelylle tai vaikka autolla kauppaan. Aiemmin oli Stesolid rektiolina, nyt suun limakalvolle annosteltava Epistatus. Se on aina mukana lapsen pienessä repussa. Hänellä on kohtauksia harvoin, mutta kun niitä tulee, ne eivät laukea millään. Ambulanssia odotellessa on jo pakko lääkitä.
Ai kamala tuota 14:n tarinaa. Ei ihme, että on jäänyt traumat. Kuulostaa tosi pelottavalta.
Ei liity epilepsiaan, mutta minulla on myös omakohtaista kokemusta, kuinka lapset jätettiin ihan oman onnensa nojaan vielä 70-luvulla. Sai olla tosi vakavia asioita, ennen kuin kukaan tuli avuksi.
[quote author="Vierailija" time="23.03.2014 klo 16:04"]
Olen nähnyt, osaan auttaa ja antaa peräruiskeen tarvittaessa. No tämä asiakastyössä, kadulla tuskin kukaan kantaa ruisketta mukanaan.
[/quote]
miksi peräruiske?
Olen nähnyt, myös julkisella paikalla. Menin itse auttamaan, annoin takin pään aluseksi ja autoin kylkiasentoon myöhemmin. Kyseessä oli nuorehko tyttö, joka pelästyi kohtausta ja alkoi itkeä sen jälkeen. Istuin siinä hänen vieressään sitten hetken ja pidin kädestä kiinni, ennen kuin ambulanssi saapui.