Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen läheisriippuvaisen vastakohta
19.03.2014 |
Haluan omaa tilaa ja aikaa ja sukulaiset on vain velvollisuus, ei tunnesiteitä. Omat lapset on tärkeitä, mutta toinen muuttanut jo kotona ja toinen lähtee, minusta se vain kuuluu asiaan. Ei ole mikään ongelma, että mies lähtee viikoksi kalalle veljensä tai kavereittensa kiva. Kiva kun tulee kotiin, mutta jos joskus olisi kuukausi että oltaisiin koko ajan loma aamusta iltaan yhdessä ja samassa paikassa, en kestäisi.
Kommentit (22)
Jaa. No mä taas haluaisin ystäviä ja seuraa ihmisistä mutta se on Suomessa niin vaikeaa kun lähes kaikki on just tuollaisia erakkoja. Aikuisiällä näyttää olevan ihan mahdottomuus löytää uusia ystäviä! Kukaan ei halua tutustua eikä kenestäkään saa vaikkapa iltalenkkiseuraa edes.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.03.2014 klo 21:08"]
No minäkin olen tuollainen kuin ap, mutta se johtuu ihan siitä, että syvällä sisimmässäni ajattelen, etten kuitenkaan oikeasti kelpaa kenellekään, ei kukaan kaipaa minun seuraani tai yhteydenottoani. Syynä lapsuuden ja nuoruuden kokemukset. Koska saan niin hirveän stressin ihmissuhteista enkä oikein ikinä tiedä miten toimia niissä oikein enkä ikinä osaa arvioida että olenko toivottua seuraa enkä vaan kiusallinen kutina peräsuolessä, josta ei oikein tiedetä miten hankkiutua korrektisti eroon, pidän ihmisiin itse etäisyyttä. Helpompaa niin. Ja kuitenkin siis olen sosiaalinen, sopeudun mutkattomasti eri yhteisöihin, saan helposti tuttavia ja osaan porista niitä näitä pässinpäitä ihan missä vain ihan kenen kanssa vain. En vaan ole ikinä oppinut, miten sitä edetään eteenpäin, ja näin vanhana tuntuu että en varmaan ikinä opikaan.
[/quote]
Tämä voisi olla omasta kynästäni. Hassua miten tulen tosi hyvin toimeen ihmisten kanssa yleensä enkä sinänsä pelkää sosiaalisia tilanteita, mutta en uskalla päästää ketään lähelle ja hylkään varmuuden vuoksi ekana ne vähätkin ystävyyden yritelmät.
Niin minäkin. Ja olen valinnutkin miehettömän ja lapsettoman elämän, että saan rauhassa olla erakkona. Ja ammattinikin on sellainen, ettei tarvi juuri ihmisten kanssa puhua vaan voi vain tietokoneille "jutella".
Minä olen samanlainen. Liiallinen läheisyys tuntuu tukahduttavalta, tarvitsen paljon omaa tilaa ja vapautta. En pystyisi olemaan parisuhteessa miehen kanssa, joka on luonteeltaan takertuva tai lapsellinen.
En pidä joukkuelajeista, en työpaikan lounas-/kahvitauoista, en sukujuhlista, en mistään PartyLite/Meandi-kutsuista jne. Viihdyn itsekseni ja parisuhteessa tarvitsen omaa tilaa ja rauhaa, aikaa omiin menoihin ja harrastuksiin meillä onkin molemmilla yhtä paljon. Minulla on kuitenkin useita hyviä ystäviä ja olen helposti lähestyttävä ihminen, sopeudun nopeasti uusiin tilanteisiin, mutta en helposti päästä ihmisiä ystävyysetäisyydelle.
Naisena introverttiuttaan saa aina selitellä, miehethän saavat olla vapaasti tällaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanaa kuulla että on olemassa muitakin samanlaisia kuin minä!
Itse en halua seurustella, koska se aina tarkoittaa sitä, että jotain tiettyä ihmistä pitäisi tavata jatkuvasti tai jopa asua yhdessä. Pidän yksin olosta ja varsinkin töitteni jälkeen haluan vaan olla rauhassa.
Lapsia en todellakaan halua. Pidän omasta henkilökohtaisesta ajastani varmaan liikaa. Vauva-ajassa varsinkin kaikki aika kuluu pelkästään tämän lapsen tarpeista huolehtimiseen.
Ystävävieni keskuudessa tätä minun ajatusmaailmaa ei voida täysin hyväksyä ja saan jatkuvasti kuulla moitteita siitä, etten ole normaali. Ja lisääntyäkään ei aio.
Mun mielestä tämä on just sitä, etten kaipaa minkäänlaista läheisyyttä. En miehiltä ja vielä vähemmän lapsilta.
Mä olen tyytyväinen mun elämään just nyt, mutta nää av mamman kaltaiset ystäväni ei vaan voi sitä ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en halua seurustella, koska se aina tarkoittaa sitä, että jotain tiettyä ihmistä pitäisi tavata jatkuvasti tai jopa asua yhdessä. Pidän yksin olosta ja varsinkin töitteni jälkeen haluan vaan olla rauhassa.
Lapsia en todellakaan halua. Pidän omasta henkilökohtaisesta ajastani varmaan liikaa. Vauva-ajassa varsinkin kaikki aika kuluu pelkästään tämän lapsen tarpeista huolehtimiseen.
Ystävävieni keskuudessa tätä minun ajatusmaailmaa ei voida täysin hyväksyä ja saan jatkuvasti kuulla moitteita siitä, etten ole normaali. Ja lisääntyäkään ei aio.
Mun mielestä tämä on just sitä, etten kaipaa minkäänlaista läheisyyttä. En miehiltä ja vielä vähemmän lapsilta.
Mä olen tyytyväinen mun elämään just nyt, mutta nää av mamman kaltaiset ystäväni ei vaan voi sitä ymmärtää.
[quote author="Vierailija" time="20.03.2014 klo 00:01"]
Itse en halua seurustella, koska se aina tarkoittaa sitä, että jotain tiettyä ihmistä pitäisi tavata jatkuvasti tai jopa asua yhdessä. Pidän yksin olosta ja varsinkin töitteni jälkeen haluan vaan olla rauhassa.
Lapsia en todellakaan halua. Pidän omasta henkilökohtaisesta ajastani varmaan liikaa. Vauva-ajassa varsinkin kaikki aika kuluu pelkästään tämän lapsen tarpeista huolehtimiseen.
Ystävävieni keskuudessa tätä minun ajatusmaailmaa ei voida täysin hyväksyä ja saan jatkuvasti kuulla moitteita siitä, etten ole normaali. Ja lisääntyäkään ei aio.
Mun mielestä tämä on just sitä, etten kaipaa minkäänlaista läheisyyttä. En miehiltä ja vielä vähemmän lapsilta.
Mä olen tyytyväinen mun elämään just nyt, mutta nää av mamman kaltaiset ystäväni ei vaan voi sitä ymmärtää.
[/quote]
Ymmärrätkö itse aavee-mammojen kaltaisia ihmisiä ja heidän elämäntyyliään? Jos vastauksesi on että et ymmärrä, niin miksi vaatia myöskään heitä ymmärtämään sinua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä ajattelin myös aina etten halua koskaan lasta mutta sitten lopulta tulikin lapsi ja se oli tällaiselle introvertille, kosketusvammaiselle ihmiselle aika tajunnanräjäyttävä kokemus. Mä luulen että se sitä kaikkein eniten juuri meille. Ekaa kertaa elämässä oikeesti ymmärsin mitä tarkoittaa halu vapaaehtoisesti ja mielihyvin koskettaa toista ihmistä (muuten kuin seksuaalisesti). Ja miltä tuntuu rakastaa ehdottomasti ja valtavalla voimalla. En mä olisi ilman tuota lasta tullut koskaan tietämään edes mitä rakkaus tarkoittaa, koska en ole aikaisemmin koskaan todella rakastanut ketään, en edes omia vanhempia joitten kasvattajan kyvyt ei olleet ihan parasta a-ryhmää.
[quote author="Vierailija" time="20.03.2014 klo 00:15"]
Mä ajattelin myös aina etten halua koskaan lasta mutta sitten lopulta tulikin lapsi ja se oli tällaiselle introvertille, kosketusvammaiselle ihmiselle aika tajunnanräjäyttävä kokemus. Mä luulen että se sitä kaikkein eniten juuri meille. Ekaa kertaa elämässä oikeesti ymmärsin mitä tarkoittaa halu vapaaehtoisesti ja mielihyvin koskettaa toista ihmistä (muuten kuin seksuaalisesti). Ja miltä tuntuu rakastaa ehdottomasti ja valtavalla voimalla. En mä olisi ilman tuota lasta tullut koskaan tietämään edes mitä rakkaus tarkoittaa, koska en ole aikaisemmin koskaan todella rakastanut ketään, en edes omia vanhempia joitten kasvattajan kyvyt ei olleet ihan parasta a-ryhmää.
[/quote]
Aina näihinkin muuten mielenkiintoisiin ketjuihin pitää tulla näitä "kyllä se mieli muuttuu"-lässyttäjiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.03.2014 klo 00:08"]
[quote author="Vierailija" time="20.03.2014 klo 00:01"]
Itse en halua seurustella, koska se aina tarkoittaa sitä, että jotain tiettyä ihmistä pitäisi tavata jatkuvasti tai jopa asua yhdessä. Pidän yksin olosta ja varsinkin töitteni jälkeen haluan vaan olla rauhassa.
Lapsia en todellakaan halua. Pidän omasta henkilökohtaisesta ajastani varmaan liikaa. Vauva-ajassa varsinkin kaikki aika kuluu pelkästään tämän lapsen tarpeista huolehtimiseen.
Ystävävieni keskuudessa tätä minun ajatusmaailmaa ei voida täysin hyväksyä ja saan jatkuvasti kuulla moitteita siitä, etten ole normaali. Ja lisääntyäkään ei aio.
Mun mielestä tämä on just sitä, etten kaipaa minkäänlaista läheisyyttä. En miehiltä ja vielä vähemmän lapsilta.
Mä olen tyytyväinen mun elämään just nyt, mutta nää av mamman kaltaiset ystäväni ei vaan voi sitä ymmärtää.
[/quote]
Ymmärrätkö itse aavee-mammojen kaltaisia ihmisiä ja heidän elämäntyyliään? Jos vastauksesi on että et ymmärrä, niin miksi vaatia myöskään heitä ymmärtämään sinua?
[/quote]
Kyllä mä ymmärrän, että monet just haluaa niitä lapsia ja perheen ja asunnon ja kaikki. Jotenkin tuntuu vaan, että mua ei ymmärretä, kun itselleni en tätä toivo.
Kummilapseni/sisarusteni lapset on mulle tosi tärkeitä ja nautin olla heidän kanssaan. Muutamia tunteja kerrallaan. Ja ne lapset on tosi ihania ja koen, että mielellään viettävät aikaa kanssani. Ja sitten näiden lasten äidit sanovat, kuinka minunkin pitäisi hankkia lapsia. Mutta en halua.
Ymmärrän täysin, että ei-itseni-kaltaiset ihmiset hankkivat lapsia (eli melkein kaikki paitsi minä). Sellainen tunne vaan tulee, että vapaaehtoisesti lapseton nainen on automaattisesti huono ihminen.
[quote author="Vierailija" time="20.03.2014 klo 00:20"]
[quote author="Vierailija" time="20.03.2014 klo 00:15"]
Mä ajattelin myös aina etten halua koskaan lasta mutta sitten lopulta tulikin lapsi ja se oli tällaiselle introvertille, kosketusvammaiselle ihmiselle aika tajunnanräjäyttävä kokemus. Mä luulen että se sitä kaikkein eniten juuri meille. Ekaa kertaa elämässä oikeesti ymmärsin mitä tarkoittaa halu vapaaehtoisesti ja mielihyvin koskettaa toista ihmistä (muuten kuin seksuaalisesti). Ja miltä tuntuu rakastaa ehdottomasti ja valtavalla voimalla. En mä olisi ilman tuota lasta tullut koskaan tietämään edes mitä rakkaus tarkoittaa, koska en ole aikaisemmin koskaan todella rakastanut ketään, en edes omia vanhempia joitten kasvattajan kyvyt ei olleet ihan parasta a-ryhmää.
[/quote]
Aina näihinkin muuten mielenkiintoisiin ketjuihin pitää tulla näitä "kyllä se mieli muuttuu"-lässyttäjiä.
[/quote]
No ei tarvi kenenkään mielen muuttua. Sanoinpahan vaan kun introverteillä on se käsitys ettei äitiys anna heille varmasti mitään eikä he varmasti kykene äitinä mihinkään ja mun näkemys on että heille se vasta antaakin, omasta kokemuksesta. Mutta ei tää tarkoita sitä että kaikkien pitäisi niin tehdä. Mut jos joku miettii ettei uskalla kun on tällainen introvertti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja tämän seuraavan vuodatuksen voi velat suosiolla hypätä yli, pakko vaan vielä sanoa. Silloin kun lapsi sit lähti tulemaan, niin mulla oli tosi paljon kaikenlaisia tunnevammaisuudesta johtuvia ongelmia. Masennuin ja ahdistuin helposti ja tavallaan elin kuitenkin sellaista puudutettua elämää jossa oli jo hyvin nuoresta asti päättänyt että rakkaus - ei koske mua. Kosketus - ei kuulu mulle. Hellyys - ei koske mua. Viha - ei koske mua. Sitten lapsen ollessa ehkä puolivuotias tuli se luonnonvoimatyppinen rakkaus ja ajattelin että mitä ihmettä, minussa on sittenkin kyky rakastaa, se kuuluukin minulle. Ja samalla heräsi kysymys että onko minussa mahdollisuus myös muuhun, ja olihan minussa. Näin tutustuin myöhemmin esim. vihaan itsessäni ja elämä muuttui tosi paljon kevyemmäksi ja helpommaksi kun opin vihaamaan silloin kun siihen on aihetta. Tällaisten kirjoittaminen tuntuu tosin vähän epäilyttävältä ettei lasta voi tehdä parantaakseen omia vammojaan, siinä voi käydä todella huonosti. Mutta toisaalta taas joskus voi tällainen stoori päättyä myös hyvin.
Minä myös. Pärjäsin vallan hyvin viikkoja näkemättä yhtään ainutta ihmistä. Vain omien ajatusten kanssa.
Rakastan lapsiani ja miestäni ja heitä siedän, mutta on sanottava, että nautin suunnattomasti niistä harvoista viikonlopuista kun perhe lähtee esim. mummolaan ja minä jään yksin kotiin.
Minä jotenkin en vain tarvitse henkisesti ketään, on helppoa ja helpottavaa olla yksin.
En vain ole ihminen, joka soittelee ja tapaa säännöllisesti (useinkin) toisia ihmisiä.
Olen aikuisopiskelija ja koulupäivien jälkeen olen äärettömän väsynyt sen päivän kestäneen turhanpäiväisen kalkatuksen jäljiltä. Silloin haluaisin vain laittaa korviini kuulokkeet ja vaipua omiin ajatuksiin välittämättä mistään muusta.
Läheisriippuvainen on niin huono termi kun se aina väärinkäsitetään tällä lailla kuin ap ja eka vastaaja.
Täällä samanlainen. Tällä on nimikin eli introvertti. Minä olen äärimmäisen introvertti. Samoin pärjäisin parikin viikkoa ihan itsekseni.
Minä olen samanlainen kuin kakkonen. Silti olen ollut läheisriippuvainen. Ts. Minulla oli lapsuudessani ilmiö (ei kuitenkaan alkoholismi tai mt-onhelmat kuten yleensä) onka vuoksi en voinut olla oma itseni, vaan tukahdutin tunteeni ja tarpeeni. siitä seurasi häpeää. Sitä on codependency.
[quote author="Vierailija" time="19.03.2014 klo 20:52"]
Läheisriippuvainen on niin huono termi kun se aina väärinkäsitetään tällä lailla kuin ap ja eka vastaaja.
[/quote]
Niin, introverttius onkin se oikeampi termi, tiedän. Omalla kohdallani siihen kuitenkin kuuluu tuo läheisriippumattomuuskin hyvin paljon.
Kuten sanoin, rakastan miestäni ja lapsiani yli kaiken, mutta kaikki muu..on oikeastaan yhdentekevää..on kyse sitten sukulaisista tai "ystävistä".
Tämä "tunnekylmyys" itseäni lähinnä ihmetyttääkin, eihän introvertit kuitenkaan järestään tunnekylmiä ole..
-2
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="20.03.2014 klo 00:15"]
Mä ajattelin myös aina etten halua koskaan lasta mutta sitten lopulta tulikin lapsi ja se oli tällaiselle introvertille, kosketusvammaiselle ihmiselle aika tajunnanräjäyttävä kokemus. Mä luulen että se sitä kaikkein eniten juuri meille. Ekaa kertaa elämässä oikeesti ymmärsin mitä tarkoittaa halu vapaaehtoisesti ja mielihyvin koskettaa toista ihmistä (muuten kuin seksuaalisesti). Ja miltä tuntuu rakastaa ehdottomasti ja valtavalla voimalla. En mä olisi ilman tuota lasta tullut koskaan tietämään edes mitä rakkaus tarkoittaa, koska en ole aikaisemmin koskaan todella rakastanut ketään, en edes omia vanhempia joitten kasvattajan kyvyt ei olleet ihan parasta a-ryhmää.
[/quote]
No mulla on ihan samanlainen kokemus. Olin ennen lapsia sellainen että menin ja tulin, en koskaan ikävöinyt ketään (en sisaruksiani, vanhempiani, miestäni, ystäviäni, en ketään) ja olin aina kaikkein onnellisin kun sain pakata repun ja lähteä jonnekin aivan yksin. Minun on aina ollut hyvin vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka menevät kaikkialle joko kaverinsa kanssa tai sitten eivät mene ollenkaan. Maailmahan on täynnä ihmisiä ja mulle ne kaikki olivat samanarvoisia, ja jokainen ihminen on kiinnostava ainakin sen ensimmäisen kerran kun hänet tapaa. Minulla on yleensä ollut nopeasti kontakti toisiin ihmisiin, hauskaa yhdessä ja tykkään sellaisesta ristiriidattomasta hengailusta. Pidin vähän junttina sellaista elämäntyyliä, jossa pyöritään samojen tyyppien kanssa läpi elämän, koin että silloin ne omatkin roolit siinä staattisessa sosiaalisessa elämässä on tosi jäykät eikä ihminen saa kasvaa ja muuttua vapaasti (nykyään olen eri mieltä).
Miehekseni valitsin samanlaisen, ja meillä oli ennen lapsia hyvin erilliset elämät, ja oltiin onnellisia niin.
Esikoinen sitten kirjaimellisesti räjäytti tajunnan. Se oli ihmeellistä, ja kaikkien yllätykseksi olen hyvä äiti ja mieheni erittäin hyvä isä. Ensimmäistä kertaa ikävöin toista ihmistä, mietin jatkuvasti miltä hänestä tuntuu jne. Lapsi myös pakottaa kohtaamaan sen torjunnan ja hylkäämisen pelon, joka minulla on sen näennäisen itsenäisyyteni takana. Koska omalle lapselleen ei halua siirtää sellaista ajatusta, että hän on pohjimmiltaan yhdentekevä, koska eihän hän ole.